X.

Seuraavat päivät vietin rauhallisempana. Olin lykännyt epämääräiseen

tulevaisuuteen tuon välttämättömän toiminnan hetken; se ei enää

vainonnut minua kuin mikäkin aave; luulin että minulla nyt oli

runsaasti aikaa valmistaakseni Ellénorea. Minä tahdoin olla lempeämpi

ja hellempi hänelle jättääkseni ainakin ystävällisen muiston. Minun

levottomuuteni oli nyt kokonaan toista laatua kuin tähän asti

tuntemani. Minä olin rukoillut taivasta, että se asettaisi Ellénoren

ja minun välille jonkun sellaisen äkkiarvaamattoman esteen, jota en

voisi voittaa. Tuo este oli ilmaantunut. Tarkastelin Ellénorea nyt

kuin olentoa, jonka olin kadottava. Hänen vaateliaisuutensa, joka niin

usein oli tuntunut minusta sietämättömältä, ei minua enää peloittanut;

tunsin jo etukäteen itseni siitä vapautetuksi. Olin ikäänkuin vain

itsenäisempi tehdessäni vielä hänen mielikseen, eikä minussa enää ollut

tuota sisäistä kapinaa, joka ennen sai minut alituisesti repostelemaan

kaikkea. Minä en enää ollut kärsimätön; päinvastoin salaa halusin

viivyttää turmion hetkeä.

Ellénore huomasi tämän ystävällisemmän ja herkemmän mielialani: hän

itsekin muuttui vähemmän katkeraksi. Minä kutsuin vartavasten esiin

sellaisia puheenaiheita, joita olin välttänyt; minä nautin hänen

rakkaudenilmaisuistaan, jotka aikaisemmin olivat olleet minusta

kiusallisia, mutta jotka nyt olivat kallisarvoisia, koska ne joka kerta

saattoivat olla viimeiset.

Eräänä iltana olimme eronneet tavallista hellemmän keskustelun jälkeen.

Salaisuus, jota kannoin rinnassani, sai minut surulliseksi; mutta

surussani ei ollut mitään kirpeää. Eron hetken haluamani epämääräisyys

auttoi minua karkoittamaan koko sen ajatuksenkin. Yöllä minä kuulin

linnasta outoa ääntä. Se taukosi pian, enkä minä kiinnittänyt siihen

sen enempää huomiota. Aamulla kuitenkin muistui se mieleeni, halusin

tietää sen syytä ja ohjasin askeleeni Ellénoren huonetta kohti. Miten

hämmästyinkään, kun minulle sanottiin, että hän jo kaksitoista tuntia

oli maannut kovassa kuumeessa, että lääkäri, jonka hänen palvelijansa

olivat kutsuneet, oli sanonut, että hänen henkensä oli vaarassa, ja

että Ellénore oli kieltänyt jyrkästi ilmoittamasta asiasta minulle tai

päästämästä minua hänen luokseen.

Yritin tehdä vastaväitteitä. Lääkäri tuli itse luokseni ja selitti

minulle, kuinka välttämätöntä oli olla tuottamatta hänelle mitään

mielenliikutuksia. Hän katsoi Ellénoren kiellon, jonka syytä

hän ei tiennyt, johtuvan siitä, ettei tämä tahtonut tehdä minua

levottomaksi. Kyselin hädissäni Ellénoren palvelijoilta, mikä oli

mahtanut saattaa hänet näin äkkiä niin vaaralliseen tilaan. Edellisenä

iltana, senjälkeen kun hän oli eronnut minusta, oli hän saanut

Varsovasta jonkun kirjeen, jonka eräs ratsastava lähetti oli tuonut;

avattuaan ja luettuaan sen hän oli pyörtynyt; tultuaan tajuihinsa

hän oli heittäytynyt vuoteelleen sanaakaan sanomatta. Eräs hänen

kamarineidoistaan, jota tämä ilmeinen mielenkuohu huoletti, oli jäänyt

huoneeseen hänen tietämättään; keskellä yötä tämä nainen oli nähnyt,

miten hän äkkiä oli ruvennut värisemään, niin että vuode hänen allaan

tärisi: tuo nainen oli tahtonut kutsua minua; Ellénore oli vastustanut

sitä aivan kuin kauhun vallassa, niin rajusti, ettei oltu rohjettu

tehdä vastoin hänen tahtoaan. Oli lähetetty noutamaan lääkäriä;

Ellénore oli kieltäytynyt ja kieltäytyi yhäkin vastaamasta hänen

kysymyksiinsä; koko yön hän oli äännellyt katkonaisia sanoja, joita ei

voinut ymmärtää, ja painanut usein nenäliinan suutaan vastaan ikäänkuin

estääkseen itseään puhumasta.

Sill'aikaa kun minulle kerrottiin näitä yksityiskohtia, riensi toinen

palvelijatar, joka oli jäänyt Ellénorea valvomaan, luoksemme aivan

säikähdyksissään. Ellénore näytti kadottaneen tajuntansa. Hän ei

tuntenut enää mitään eikä ketään ympärillään. Silloin tällöin hän

huusi, toisti minun nimeäni; sitten hän kauhun vallassa teki eleen

kädellään ikäänkuin torjuakseen luotaan jotakin hänelle vastenmielistä.

Minä astuin sisälle hänen huoneeseensa. Näin hänen vuoteensa

jalkapäässä kaksi kirjettä. Toinen oli minun kirjeeni parooni de T:lle,

toinen tältä itseltään Ellénorelle. Liiankin hyvin tajusin silloin

tuon hirvittävän arvoituksen selityksen. Kaikki minun ponnistukseni

voittaakseni aikaa vielä viimeisiin hyvästelyihin olivat täten

kääntyneet juuri tuota onnetonta vastaan, jota tahdoin säästää.

Ellénore oli lukenut omalla käsialallani kirjoitettuna minun lupaukseni

luopua hänestä, nuo lupaukset, jotka olin tehnyt vain sentähden, että

toivoin siten voivani jäädä kauemmaksi aikaa hänen luokseen, ja joita

juuri tämä palava halu oli saanut minut toistelemaan ja kehittelemään

jos jollakin tavoin. Hra de T:n kiihkoton katse oli helposti niissä

joka rivillä toistuvissa vakuutteluissa keksinyt sen epäröimisen, jota

koetin peittää, ja huomannut ne minun oman epävarmuuteni salajuoniksi;

mutta tuo julmuri oli liiankin hyvin laskenut, että Ellénore näkisi

niissä järkähtämättömän päätöksen. Minä lähestyin häntä: hän katsoi

minuun tuntematta minua. Minä puhuttelin häntä: hän säpsähti. "Mitä

on tämä hälinä?" huudahti hän; "kuulen äänen, joka koskee minuun."

Lääkäri huomautti, että minun läsnäoloni pahensi hänen hourailuaan,

ja pyysi minua kaikella muotoa poistumaan. Miten kuvata sitä, mitä

tunsin kolmen pitkän tunnin kuluessa? Vihdoin lääkäri taas tuli ulos.

Ellénore oli vaipunut syvään horrostilaan. Lääkäri antoi toivoa hänen

toipumisestaan, siinä tapauksessa, että kuume hänen herätessään olisi

laskenut.

Ellénore nukkui kauan. Saatuani kuulla, että hän oli herännyt,

kirjoitin hänelle pyytäen päästä hänen puheilleen. Hän antoi myöntävän

vastauksen. Minä tahdoin puhua; hän keskeytti minut.

-- Minä en tahdo kuulla teidän suustanne, sanoi hän, yhtään kovaa

sanaa. En vaadi enää mitään, en pane vastaan missään asiassa; mutta

älköön tuo ääni, jota niin suuresti olen rakastanut, älköön tuo ääni,

joka soi sydämeni sisimmässä, tunkeko sinne enää raadellakseen sitä.

Adolphe, Adolphe, minä olen ollut kiivas, olen voinut loukata teitä;

mutta te ette tiedä, kuinka minä olen kärsinyt. Jumala suokoon, ettette

milloinkaan tulisi sitä tietämäänkään.

Hänen mielenliikutuksensa kiihtyi äärimmilleen. Hän painoi otsansa

minun kättäni vasten; se oli tulikuuma; hänen piirteensä vääntyivät

ankarasta hermokohtauksesta.

-- Taivaan tähden, huudahdin minä, rakas Ellénore, kuulkaa mitä sanon!

Niin, minä olen syyllinen: tuo kirje...

Hän rupesi värisemään ja aikoi mennä. Minä pidätin häntä.

-- Väsyneenä ja kiusattuna, jatkoin, olen voinut heikkona hetkenä

antaa myöten julmalle vaateelle, mutta eikö teillä itsellänne ole

tuhansittain todistuksia siitä, että minä en voi tahtoa mitään

sellaista, joka erottaisi meidät? Olen ollut tyytymätön, onneton,

epäoikeudenmukainen; ehkäpä myös te taistellessanne liian rajusti

kapinoivaa mielikuvitusta vastaan olette voinut jossakin määrin

vahvistaa minussa tuota ohimenevää heikkoa pyrkimystä, jota nyt

halveksin; mutta voitteko mitenkään epäillä minun syvää kiintymystäni?

Eivätkö sielumme ole kiedotut toisiinsa tuhansin sitein, joita ei

mikään voi katkaista? Eikö koko menneisyys ole meillä yhteinen?

Voimmeko heittää silmäystäkään näihin kolmeen kuluneeseen vuoteen

kohtaamatta kaikkialla tunnelmia, jotka olemme yhdessä tunteneet,

iloja, joista olemme nauttineet molemmat, tuskia, jotka olemme

kestäneet yhdessä? Ellénore, alkakaamme vielä tänä päivänä uusi

ajanjakso, kutsukaamme takaisin haihtuneet onnen ja rakkauden hetket.

Hän katsoi minuun jonkun aikaa epäilevän näköisenä.

-- Entä teidän isänne, vastasi hän vihdoin, teidän velvollisuutenne,

perheenne, ne toiveet, joita teihin kiinnitetään!...

-- Tietenkin, vastasin, sitten joskus, kerran, ehkä...

Hän huomasi, että epäröin.

-- Hyvä Jumala, huudahti hän, minkätähden hän herättikään minussa

toivoa riistääkseen sen taas heti pois! Adolphe, minä kiitän teitä

hyvästä tahdostanne, se teki minulle hyvää, sitäkin enemmän, kun se ei

tule vaatimaan, niin ainakin toivon, teiltä minkäänlaista uhrausta;

mutta minä rukoilen teitä, älkäämme puhuko enää tulevaisuudesta...

Älkää soimatko itseänne mistään, tapahtuipa mitä tahansa. Te olette

ollut hyvä minulle. Minä toivoin mahdottomia. Rakkaus oli koko minun

elämäni; se ei voinut merkitä teille samaa. Hoidelkaa minua nyt vielä

muutamia päiviä.

Kyyneleet virtasivat vuolaina hänen silmistään; hän hengitti vähemmän

vaivaloisesti; hän nojasi päänsä minun olkapäätäni vasten.

-- Näin juuri, sanoi hän, olen aina toivonut saavani kuolla.

Minä puristin häntä rintaani vasten, uudestaan vannoin heittäväni

aikaisemmat aikeeni, paheksuin julmaa vimmaani.

-- Ei, lausui hän, teidän tulee olla vapaa ja tyytyväinen.

-- Voinko mitenkään olla sitä, jos te olette onneton?

-- Minä en tule olemaan onneton kauan aikaa, teidän ei tarvitse enää

kauan aikaa minua surkutella.

Minä en halunnut kuulla puhuttavankaan tällaisista pelon aiheista,

jotka tahdoin uskoa harhakuvitelmiksi.

-- Ei, ei, rakas Adolphe, sanoi hän minulle, kun ihminen kauan on

kutsunut kuolemaa luokseen, niin lähettää taivas hänelle vihdoin

ikäänkuin jonkinlaisen vääjäämättömän aavistuksen, joka ilmoittaa

hänelle, että hänen rukouksensa on kuultu.

Minä vannoin hänelle, etten milloinkaan häntä jättäisi.

-- Sitä olen aina toivonut, nyt olen vanna siitä.

Oli tuollainen surullinen talvipäivä, jolloin aurinko kuin kaihomielin

valaisee harmahtavaa maisemaa, ikäänkuin se säälien katsoisi maata,

jota se on lakannut lämmittämästä. Ellénore ehdotti että menisimme ulos.

-- On hyvin kylmä, sanoin minä hänelle.

-- Se ei haittaa, minä tahtoisin kernaasti kävellä kanssanne.

Hän tarttui käsivarteeni; me astelimme hyvän aikaa vaieten; hän liikkui

vaivaloisesti ja nojasi minuun melkein koko ruumiinpainollaan.

-- Pysähtykäämme hetkiseksi.

-- Ei, vastasi hän minulle, minusta on hauskaa tuntea, että te vielä

tuette minua.

Me vaikenimme jälleen. Taivas oli kirkas, mutta puut olivat

lehdettömiä; ei ainoakaan tuulen leyhkä halkaissut ilmaa, ei

ainoatakaan lintua lentänyt avaruudessa: kaikki oli liikkumatonta, ja

ainoa ääni, mikä katkaisi hiljaisuuden, oli askeliemme alla murtuvan

jäisen ruohon risahtelu.

-- Kuinka kaikki on tyyntä, sanoi minulle Ellénore; kuinka luonto

alistuu kohtaloonsa! Eikö sydämenkin tule oppia tyytymään osaansa?

Hän istuutui kivelle; äkkiä hän laskeutui polvilleen ja painoi päänsä

alas molempien käsiensä varaan. Erotin muutamia hiljaisella äänellä

lausuttuja sanoja. Ymmärsin, että hän rukoili. Vihdoin hän nousi ja

sanoi:

-- Menkäämme kotiin, minun on kylmä. Pelkään, että minua rupeaa

heikottamaan. Älkää puhuko minulle mitään; en ole nyt siinä tilassa,

että jaksaisin kuunnella teitä.

Tästä päivästä alkaen näin Ellénoren heikontuvan ja riutuvan aivan

silmissä. Keräsin joka suunnalta lääkäreitä hänen ympärilleen:

toiset pitivät tautia parantumattomana, toiset tuudittivat minua

turhiin toiveisiin; mutta synkkänä ja äänettömänä jatkoi luonto koko

ajan näkymättömällä kädellään armotonta työtään. Hetkittäin näytti

Ellénore virkeämmältä. Olisi voinut joskus luulla, että se rautakäsi,

joka painoi häntä, oli hellittänyt otteensa. Hän kohotti väsynyttä

päätään; hänen poskensa saivat vähän eloisamman hohteen, hänen silmänsä

vilkastuivat: mutta sitten yht'äkkiä jonkun tuntemattoman mahdin julma

oikku hävitti nämä valheelliset elpymisoireet, lääketieteen voimatta

keksiä siihen syytä. Täten näin hänen aste asteelta kulkevan kohti

häviötään. Näin lähenevän kuoleman painavan pettämättömän leimansa

noihin niin jaloihin ja ilmehikkäisiin kasvoihin. Näin -- mikä

nöyryyttävä ja surkuteltava näky -- ruumiillisen kärsimyksen jättävän

tuohon tarmokkaaseen ja ylpeään luonteeseen tuhansia epämääräisiä ja

hajanaisia jälkiä, ikäänkuin ruumiin runtelema sielu noina hirvittävinä

hetkinä olisi koettanut muunnella itseään kaikin tavoin mukaantuakseen

tuskattomammin elimien rappeutumiseen.

Yksi ainoa tunne ei hetkeksikään muuttunut Ellénoren sydämessä: hänen

hellyytensä minua kohtaan. Hän oli niin heikko, ettei hän jaksanut

puhua minulle kuin joskus; mutta hänen äänetön katseensa riippui kiinni

minussa, ja minusta tuntui silloin siltä, kuin olisivat hänen silmänsä

pyytäneet minulta elämää, jota en voinut hänelle enää antaa. Minä

pelkäsin aiheuttaa hänelle ankaria mielenliikutuksia; keksin tekosyitä

poistuakseni huoneesta: harhailin umpimähkään kaikilla niillä paikoin,

missä olin ollut yhdessä hänen kanssaan; kostutin kyyneleilläni

kiviä, puiden juuria, kaikkia niitä esineitä, jotka jollakin tavoin

muistuttivat hänestä.

Tämä ei ollut rakkauden ikävöintiä, se johtui synkemmästä ja

surullisemmasta tunteesta; rakkaus on siihen määrin yhtä rakkauden

esineen kanssa, että yksinpä sen epätoivossakin on jonkinlaista

viehätystä. Se taistelee todellisuutta, kohtaloa vastaan; sen kiihkeä

halu saa sen erehtymään voimistaan, se haltioituu kesken tuskaansa.

Minun tuskani oli kolkko ja yksinäinen; minä en lainkaan tahtonut

kuolla Ellénoren kanssa; minä tulisin elämään edelleen ilman häntä

tässä ihmiserämaassa, jonka halki niin useasti olin toivonut saavani

taivaltaa kenestäkään riippumattomana. Minä olin murtanut olennon,

joka minua rakasti, olin särkenyt tuon sydämen, omani toverin, joka

väsymättömässä hellyydessään järkähtämättä oli tahtonut uhrautua

minulle; ja jo nyt yksinäisyys yllätti minut. Ellénore oli vielä

hengissä, mutta minä en voinut enää uskoa hänelle ajatuksiani; olin jo

orpo maan päällä; en elänyt enää siinä rakkauden ilmakehässä, jonka hän

levitti ympärilleni; ilma, jota hengitin, tuntui raaemmalta, ihmisten

kasvot, jotka vilahtelivat ohitseni, välinpitämättömämmiltä; koko

luonto näytti vakuuttavan minulle, että tästä lähin en enää milloinkaan

maailmassa tulisi saamaan rakkautta.

Ellénoren tila muuttui äkkiä vaarallisemmaksi; pettämättömät merkit

osoittivat hänen läheistä loppuaan: muuan hänen uskontokuntansa pappi

ilmoitti hänelle sen. Ellénore pyysi minua tuomaan hänelle erään

lippaan, joka sisälsi paljon papereita; hän poltatti niistä useampia

silmäinsä edessä, mutta hän näytti yhä etsivän niistä erästä, jota

hän ei löytänyt, ja hänen levottomuutensa kiihtyi äärimmilleen. Minä

rukoilin häntä luopumaan tuosta etsiskelystä, joka järkytti hänen

mieltään ja jonka kestäessä hän oli kaksi kertaa pyörtynyt.

"Olkoon menneeksi", vastasi hän minulle; "mutta rakas Adolphe, älkää

hyljätkö erästä pyyntöäni. Te löydätte jostakin paperieni joukosta

erään kirjeen, joka on osoitettu teille; polttakaa se lukematta

sitä, minä rukoilen teiltä sitä, meidän rakkautemme nimessä, näiden

viimeisten hetkien nimessä, joita te olette minulle huojentanut."

Minä lupasin sen hänelle; hän rauhoittui.

"Antakaa minun nyt", jatkoi hän, "suorittaa ne velvollisuudet,

jotka uskontoni säätää; minulla on paljon syntejä sovitettavana:

minun rakkauteni teihin oli kenties myös hairahdus; en kuitenkaan

pitäisi sitä sellaisena, jos tämä rakkaus olisi voinut tehdä teidät

onnelliseksi."

Minä jätin hänet. Tulin takaisin vasta yhdessä koko talonväen kanssa

ollakseni läsnä viimeisissä juhlallisissa rukouksissa; ollen polvillani

eräässä hänen huoneensa nurkassa minä väliin vaivuin omiin ajatuksiini,

väliin taas tarkastelin vaistomaisella uteliaisuudella kaikkia noita

tänne kokoontuneita ihmisiä, toisten kauhua, toisten hajamielisyyttä,

ja tuota kummallista tottumuksen vaikutusta, joka tekee ihmiset

välinpitämättömiksi kaikissa säädetyissä hartausharjoituksissa ja

saa heidät pitämään kaikkein ylevimpiä ja järkyttävimpiä menojakin

vain sovinnaisena tapana ja pelkkänä muodollisuutena; kuulin näitten

ihmisten koneellisesti toistavan kuolinrukouksen sanoja, ikäänkuin

heidän itsensä ei myös kerran olisi täytynyt olla päähenkilöinä

samanlaisessa näytelmässä, ikäänkuin heidän itsensä ei myös kerran

olisi ollut kuoltava. Kaukana siitä, että kuitenkaan olisin halveksinut

näitä menoja; onko niiden joukossa ainoatakaan, jonka ihminen

tietämättömyydessään rohkenisi tuomita hyödyttömäksi? Ne toivat rauhaa

Ellénoren mieleen; ne auttoivat häntä ottamaan tuon hirvittävän

askeleen, jota kohti me kaikki kuljemme kenenkään meistä voimatta

edeltäpäin tietää, mitä hän silloin on tunteva. Minä en kummastele

sitä, että ihminen tarvitsee jonkun uskonnon; mikä minua ihmetyttää

on se, että hän yleensä koskaan saattaa tuntea itsensä kyllin

voimakkaaksi, kyllin suojatuksi onnettomuudelta hyljätäkseen niistä

jonkun: hänen pitäisi, siltä minusta tuntuu, haluta heikkoudessaan

huutaa niitä avukseen kaikkia. Onko ainoatakaan valoa, jonka voisimme

työntää luotamme siinä pilkkopimeässä yössä, joka meitä ympäröi,

ainoatakaan oksaa, johon uskaltaisimme olla tarttumatta siinä vuolaassa

pyörteessä, joka meitä kiidättää?

Tuon niin kaamean juhlatoimituksen aiheuttama mielenliikutus näytti

väsyttäneen Ellénorea. Hän nukahti jotenkin levolliseen uneen; hän

heräsi virkistyneempänä; minä olin yksin hänen huoneessaan, me

puhuimme silloin tällöin jonkun sanan pitkien väliaikojen kuluttua.

Se lääkäri, joka oli osoittautunut taitavimmaksi päätelmissään,

oli sanonut minulle, ettei hän eläisi enää yhtä vuorokautta; minä

katsoin vuorotellen kelloon, joka mittasi tunteja, ja Ellénoren

kasvoihin, joilla en huomannut mitään uutta muutosta. Jokainen kuluva

minuutti elvytti minun toivoani ja minä aloin epäillä petollisen

lääketieteen ennustuksia. Yht'äkkiä Ellénore syöksähti pystyyn

rajulla liikkeellä; minä otin hänet käsivarsiini: suonenvedontapainen

vavistus värisytti hänen ruumistaan; hänen silmänsä etsivät minua,

mutta hänen silmissään kuvastui epämääräinen kauhu, aivan kuin

hän olisi rukoillut armoa joltakin uhkaavalta, jota minun silmäni

eivät erottaneet; hän kohottautui uudelleen, vaipui jälleen alas;

näki selvästi, että hän yritti paeta; olisi voinut luulla, että

hän taisteli jotakin näkymätöntä fyysillistä voimaa vastaan, joka,

väsyneenä odottamaan lopun hetkeä, oli tarttunut häneen ja piti kiinni

hänestä tehdäkseen hänestä lopun tällä kuolinvuoteella. Vihdoin hän

lakkasi ponnistelemasta tuota vihamielistä luonnon vimmaa vastaan;

hänen jäsenensä herpautuivat, hän näytti tulevan hiukan tuntoihinsa:

hän puristi kättäni; hän halusi itkeä, kyyneleet olivat kuivuneet;

hän halusi puhua, ääni oli sammunut: hän antoi päänsä vaipua kuin

talttuneena käsivarrelle, joka sitä tuki; hänen hengityksensä tuli

hitaammaksi: hetkistä myöhemmin häntä ei enää ollut.

Viivyin kauan liikkumattomana elottoman Ellénoren vierellä. Sieluni ei

ollut vielä tullut vakuutetuksi hänen kuolemastaan; silmäni katselivat

jonkinlaisella tylsällä hämmästyksellä tuota hengetöntä ruumista.

Eräs hänen kamarineidoistaan, joka oli tullut sisään, levitti taloon

tuon kolkon murhesanoman. Ympäriltäni kuuluva melu herätti minut

siitä horrostilasta, johon olin vaipunut; nousin seisomaan: silloin

vasta tunsin vihlovan tuskan tunteen, noiden ikuisten jäähyväisten

koko kammottavaisuuden. Kaikki tuo moninainen puuha, tuo arkielämän

toimeliaisuus, nuo erilaiset hommat ja huolet, jotka eivät enää

liikuttaneet häntä, hälvensivät mielestäni tuon harhakuvan, jota

koetin viivyttää, että Ellénore vielä oli elossa, kanssani. Tunsin

viimeisenkin siteen katkeavan ja hirvittävän todellisuuden astuvan

ainaiseksi hänen ja minun välilleni. Kuinka se nyt painoikaan minua tuo

vapaus, jota olin niin kaivannut!

Kuinka minun sydämeni nyt toivottelikaan takaisin tuota samaa

riippuvaisuutta, jota vastaan usein olin kapinoinut! Äsken oli

vielä kaikilla toimillani joku määrä; minä tiesin varmaan voivani

jokaisella niistä säästää jonkun huolen tai tuottaa jonkun ilon;

silloin valittelin sitä: minua tuskastutti se, että ystävän silmä

tarkkasi kaikkia puuhiani, että toisen onni oli riippuvainen niistä.

Nyt ei kukaan niitä tarkannut; ne eivät liikuttaneet ketään; ei kukaan

pyrkinyt riistämään aikaani eikä tuntejani; ei yksikään ääni kutsunut

minua takaisin, kun lähdin ulos: minä olin todellakin vapaa; minua ei

enää rakastettu: minä olin vieras koko maailmalle.

Minulle tuotiin kaikki Ellénoren paperit, niinkuin hän oli määrännyt;

joka riviltä löysin uusia todistuksia hänen rakkaudestaan, uusista

uhrauksista, joita hän minun vuokseni oli tehnyt ja jotka hän minulta

oli salannut. Vihdoin löysin myös tuon kirjeen, jonka olin luvannut

polttaa; en ensin tuntenut sitä siksi, siinä ei ollut osotetta, se

oli avonainen: eräät sanat kiinnittivät katseeni aivan tahtomattani;

koetin turhaan kääntää niitä pois; lopulta en voinut vastustaa haluani

lukea koko kirje. Minulla ei ole voimaa jäljentää sitä kokonaan tähän:

Ellénore oli kirjoittanut sen erään tuollaisen tuiman kohtauksen

jälkeen, jollaisia meillä oli ennen hänen sairastumistaan.

"Adolphe", sanoi hän siinä, "minkätähden olette niin vimmoissanne

minulle? Mikä on minun rikokseni? Se, että rakastan teitä, etten voi

elää ilman teitä. Mikä omituinen sääli estää teitä katkaisemasta

suhdetta, joka painaa teitä, ja saa teidät näin raatelemaan sitä

onnetonta olentoa, jonka luona te säälistä viivytte? Minkätähden

kiellätte minulta murheellisen lohdun saada uskoa teitä ainakin

jalomieliseksi? Minkätähden olette heikko ja raivoisa? Tieto minun

tuskastani vainoaa teitä, eikä tuon tuskan näkeminen sentään voi

kiinnittää teitä minuun. Mitä te vaaditte? Sitäkö, että minä jättäisin

teidät? Ettekö siis näe, ettei minulla ole voimaa siihen? Oi,

teidän, joka ette rakasta, teidän on saatava tuo voima tuolta minuun

kyllästyneestä sydämestänne, jota ei edes näin suuri rakkaus kykene

hellyttämään. Te ette anna tuota voimaa minulle, te riudutatte minut

kyyneliin, te surmaatte minut jalkainne juureen..."

"Sanokaa vain sana", kirjoitti hän toisessa kohden. "Onko sellaista

maata, johon en teitä seuraisi? Onko sellaista lymypaikkaa, johon en

kätkeytyisi saadakseni elää teidän lähellänne olematta teille taakkana?

Mutta ei, te ette halua sitä. Kaikki ne ehdotukset, jotka teille

teen ujona ja arkaillen, sillä te olette hyydyttänyt minut pelolla,

hylkäätte kärsimättömästi. Vaitiolonne on parasta, mitä teiltä voin

saada. Tuollainen kovuus ei kuulu luonteeseenne. Te olette hyvä;

teidän tekonne ovat jaloja ja hyväätarkoittavia: mutta mitkä teot

voisivat pyyhkiä pois sananne? Nuo kirvelevät sanat kaikuvat alati

korvissani: minä kuulen ne öisin; ne seuraavat minua, ne kalvavat

minua, ne turmelevat kaiken, mitä te teette. Täytyykö minun siis

kuolla, Adolphe? No hyvä, tulette olemaan tyytyväinen; hän on kuoleva

pois, tuo poloinen olento, jota olette suojellut, mutta johon nyt

kohdistatte kaksinkerroin iskunne. Hän on kuoleva, tuo kiusallinen

Ellénore, jota ette voi sietää lähellänne, jota pidätte jonkinlaisena

esteenä, jolle ette löydä koko maan pinnalta sellaista paikkaa, joka ei

teitä vaivaisi; hän on kuoleva: te saatte kulkea yksin tuon ihmismeren

keskellä, johon te niin kärsimättömästi haluatte sekaantua! Te saatte

oppia tuntemaan nuo ihmiset, joita nyt ylistätte siksi, että he ovat

välinpitämättömiä, kentiespä eräänä päivänä vielä noiden tylyjen

sydämien kolhimana te kaipaatte tätä sydäntä, joka oli kokonaan teitä

varten, joka eli vain teidän ystävällisyydestänne, joka olisi uhmannut

vaikka tuhansia vaaroja puolustaakseen teitä ja jota te ette enää

suvaitse palkita edes yhdellä ainoalla katseella."