En ollut käynyt parooni de T:n luona sitten viime vierailuni. Eräänä
aamuna sain häneltä näin kuuluvan kirjelipun:
"Ne neuvot, jotka annoin teille, eivät olisi ansainneet niin pitkää
vieromista. Mille kannalle asettunettekin oman asianne suhteen, niin
olette joka tapauksessa minun rakkaimman ystäväni poika ja teidän
seuranne tuottaa minulle aina iloa; lisäksi veisin teidät kernaasti
eräiden henkilöiden piiriin, joista voin vakuuttaa, että teille on
oleva mieluista tutustua heihin. Sallikaa minun lisäksi huomauttaa,
että mitä enemmän teidän elämäntapanne, josta en tahdo sanoa mitään
pahaa, on tavallisuudesta poikkeava, sitä tärkeämpää on teille poistaa
ihmisten, epäilemättä perättömät, ennakkoluulot näyttäytymällä
seuraelämässä."
Tunsin itseni kiitolliseksi siitä hyväntahtoisuudesta, jota tuo vanha
herra minulle osoitti. Lähdin hänen luokseen. Ellénoresta ei ollut
puhetta. Parooni vaati minua jäämään päivälliselle: sinä päivänä ei
hänen luonaan ollut muita kuin eräitä sangen älykkäitä ja rakastettavia
mieshenkilöitä. Ensin olin hieman hämilläni, mutta koetin voittaa
arkuuteni; aloin vilkastua ja puhella, koetin vaikuttaa mahdollisimman
henkevältä ja tietorikkaalta. Huomasin, että minun onnistuikin herättää
mielenkiintoa ja suosiota. Tämänlaatuinen menestys, jollaista en
ollut pitkään aikaan kokenut, hiveli suloisesti itserakkauttani: tämä
nautinto teki parooni de T:n seuran minulle vieläkin miellyttävämmäksi.
Käyntini hänen luonaan taajenivat. Hän antoi suoritettavakseni
eräitä hänen virka-alaansa kuuluvia tehtäviä, joita hän pitemmittä
mutkitta saattoi uskoa minulle. Ellénore oli ensin hämmästyksissään
tästä äkkimuutoksesta minun elämässäni; mutta minä puhuin hänelle
paroonin ystävyydestä isääni kohtaan sekä siitä ilosta, mitä tunsin
voidessani jälkimäiseen nähden lievittää poissaoloni katkeruutta
edes sillä, että olin toimittavinani jotakin hyödyllistä. Ellénore
raukka, kirjoitan tätä nyt todellisella tunnonvaivalla, oli iloissaan
siitä, että näytin rauhallisemmalta ja hän tyytyi, paljonkaan
valittamatta, viettämään usein suurimman osan päivää erossa minusta.
Parooni puolestaan johti puheen uudestaan Ellénoreen heti kun välimme
oli käynyt tuttavallisemmaksi. Minun vakaa tarkoitukseni oli aina
puhua hyvää hänestä, mutta huomaamattani tulin maininneeksi hänestä
myös keveämmässä ja huolettomammassa äänilajissa: väliin annoin
ymmärtää ylimalkaisin lauseparsin, että varsin hyvin käsitin, miten
välttämätöntä minun oli rikkoa suhteeni; väliin taas turvauduin
leikinlaskuun; haastelin naureskellen naisista ja siitä, miten vaikeaa
yleensä oli päästä heistä eroon. Nämä puheet huvittivat vanhaa,
sielullisesti väsähtänyttä ministeriä, joka hämärästi muisteli, että
hänelläkin oli nuoruudessaan ollut harmia rakkausjutuista. Niinpä
petin, enemmän tai vähemmän, kaikkia ihmisiä, vain sentähden, etten
voinut paljastaa tunteitani: minä petin Ellénorea, sillä minä tiesin,
että parooni tahtoi erottaa minut hänestä, ja salasin sen häneltä;
minä petin hra de T:tä, sillä annoin hänen olla siinä luulossa, että
olin valmis katkaisemaan suhteeni. Tämä kaksinaamaisuus oli kovin
vierasta oikealle luonteelleni; mutta ihminen turmeltuu heti, kun hänen
sydämessään vain on yksikin sellainen ajatus, jota hänen on pakko koko
ajan peittää.
Vielä tähän asti en ollut parooni de T:n luona tutustunut muihin
kuin niihin mieshenkilöihin, jotka muodostivat hänen läheisimmän
seurapiirinsä. Eräänä päivänä ehdotti hän minulle, että jäisin suureen
juhlatilaisuuteen, jonka hän piti herransa syntymäpäivän kunniaksi.
"Te tulette siellä tapaamaan", sanoi hän minulle, "Puolan kauneimmat
naiset: ette kylläkään sitä, jota rakastatte; ja se pahoittaa mieltäni;
mutta on naisia, joita ei näe muualla kuin heidän kotonaan."
Tämä lause vaikutti minuun varsin tuskallisesti; en vastannut mitään,
mutta sisäisesti soimasin itseäni siitä, etten puolustanut Ellénorea,
joka, jos minua vastaan olisi hänen kuultensa hyökätty, olisi mitä
lämpimimmin pitänyt minun puoltani.
Seura oli lukuisa; minua tarkasteltiin aivan erikoisesti. Kuulin, miten
ympärilläni aivan hiljaa mainittiin isäni, Ellénoren ja kreivi de
P:n nimiä. Minun lähestyessäni keskustelu taukosi ja alkoi taas, kun
etenin. Oli ilmeistä, että ihmiset kertoivat toisilleen minun tarinaani
ja että jokainen tietenkin kertoi sen omalla tavallaan; tilanteeni
oli sietämätön; otsaltani valui kylmä hiki. Minä vuoroin punastuin ja
kalpenin.
Parooni huomasi pulani. Hän tuli luokseni, oli minulle kaksin verroin
huomaavainen ja kohtelias ja käytti jokaista tilaisuutta antaakseen
minusta kiittäviä lausuntoja, ja hänen arvovaltansa vaikutuksesta
olivat pian muutkin pakotetut osoittamaan minulle samanlaista
arvonantoa.
Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, sanoi hra de T. minulle: "Minä
tahtoisin vieläkin kerran puhua teille avomielisesti. Minkätähden
haluatte pitkittää tilannetta, josta te kärsitte? Kenelle teette sillä
hyvää? Luuletteko, ettei tiedetä, mitä teidän ja Ellénoren välillä
tapahtuu? Koko maailma on selvillä siitä, että te olette katkeria ja
toisiinne tyytymättömiä. Te vahingoitatte asiaanne olemalla heikko,
ettekä vähemmän olemalla kova; sillä kaiken epäjohdonmukaisuutenne
huippu on siinä, että te ette sentään voi tehdä onnelliseksi tuota
naista, joka tekee teidät itsenne niin onnettomaksi."
Olin vielä myrtynyt äsken kokemastani tuskasta. Parooni näytti minulle
useita isäni kirjeitä. Ne ilmaisivat paljon suurempaa surua kuin mitä
olin otaksunut. Tulin kovin alakuloiseksi. Tieto siitä, että minä
jatkuvasti liehdoin Ellénoren mielenmyrskyjä, lisäsi neuvottomuuttani.
Loppujen lopuksi, aivan kuin kaikki olisi liittoutunut Ellénorea
vastaan, hän itse omalla kiivaudellaan sai minut, näin empiessäni,
tekemään ratkaisevan päätöksen. Minä olin ollut poissa koko päivän;
parooni oli viivyttänyt minua luonaan vielä kutsujen jälkeen; oli
jo myöhäinen ilta. Minulle tuotiin parooni de T:n läsnäollessa
kirje Ellénorelta. Näin edellisen silmissä jonkinlaisen orjuuttani
säälittelevän ilmeen. Ellénoren kirje oli kovin katkera. Mitä, sanoin
itsekseni, en saa enää viettää päivääkään vapaana, en saa enää
hengittää tuntiakaan rauhassa. Hän vainoaa minua kaikkialla niinkuin
orjaa, joka on tuotava takaisin hänen jalkoihinsa; ja sitä tuimempana,
mitä heikommaksi tunsin itseni, huudahdin: "Totisesti, minä lupaan sen,
nyt katkaisen kaikki välini Ellénoreen, ja uskallan sen sanoa hänelle
itse; te voitte ilmoittaa siitä etukäteen isälleni."
Näin sanoen jätin paroonin. Olin jo pahoillani siitä, mitä juuri olin
lausunut, enkä itsekään oikein uskonut lupaukseen, jonka olin antanut.
Ellénore odotti minua kärsimättömästi. Omituisen sattuman kautta oli
hänelle nyt juuri poissaollessani ensimäisen kerran mainittu siitä,
että parooni de T. yritti erottaa meitä. Hänelle oli kerrottu, mitä
minä olin puhellut ja millaista pilaa olin laskenut. Hänen epäluulonsa
olivat heränneet, hän oli koonnut mielessään yhteen useampia
asianhaaroja, jotka tuntuivat vahvistavan niitä. Minun äkillinen
tuttavallisuuteni miehen kanssa, jonka kanssa en ollut milloinkaan
ennen seurustellut, se läheinen ystävyyssuhde, joka vallitsi tämän ja
isäni välillä, näyttivät hänestä kumoamattomilta todistuksilta. Hänen
levottomuutensa oli lyhyessä ajassa kasvanut siihen mittaan, että
kohdatessani hänet hän oli jo aivan vakuutettu kavalluksestani, kuten
hän sitä nimitti.
Minä olin saapunut hänen luokseen lujasti päättäneenä puhua hänelle
suuni puhtaaksi. Mutta kun hän syytti minua, niin, kuka uskoisi, minun
ainoa pyrkimykseni oli tehdä kaikki tyhjäksi. Niin, kielsinpä tuona
samana päivänä juuri sen, mitä äsken vielä olin päättänyt hänelle sanoa
seuraavana päivänä.
Oli myöhä; minä jätin hänet yksin, kiiruhdin nukkumaan saadakseni
päättymään tämän pitkän päivän; ja kun vihdoin olin aivan varma siitä,
että se todella oli lopussa, tuntui minusta hetkellisesti ikäänkuin
ääretön paino olisi nostettu hartioiltani.
Seuraavana päivänä nousin vasta noin puolen päivän aikana, ikäänkuin
viivyttämällä kohtaustamme olisin samalla viivyttänyt lopullista
kohtalokasta hetkeä.
Ellénore oli rauhoittunut yön aikana sekä omien mietteittensä että
minun eilisten vakuuttelujeni perusteella. Hän puheli minulle
käytännöllisistä asioistaan avomielisellä luottamuksella, joka
liiankin hyvin ilmaisi, että hän piti meidän molempien elämäämme
erkanemattomasti yhteenkuuluvana. Mistä löytää sanat, jotka olisivat
saaneet hänet jälleen eristäytymään?
Aika riensi hirvittävällä nopeudella. Jokainen minuutti teki
selittäytymisen yhä välttämättömämmäksi. Niistä kolmesta päivästä,
jotka olin varannut itselleni ratkaisun aikaa, oli jo toinen melkein
loppuun kulunut; hra de T. odotti minua viimeistään ylihuomenna. Hänen
kirjeensä isälleni oli matkalla, ja minä olin syömäisilläni sanani, kun
en ollut vielä tehnyt edes pienintä yritystä täyttääkseni lupaustani.
Vähä väliä menin ulos ja tulin jälleen sisälle, tartuin Ellénoren
käteen tuon tuostakin, alotin jotakin lausetta, jonka heti katkaisin,
katselin auringon kehrää, joka painui kohti taivaanrantaa. Tuli taas
yö, lykkäsin taas asiani huomiseksi. Kokonainen päivä oli vielä
jälellä: tuntikin riitti.
Tuo päivä kului samoin kuin edellinenkin. Kirjoitin hra de T:lle
pyytääkseni häneltä vielä armonaikaa: ja, kuten heikkojen luonteiden
tapana on, kasasin kirjeeseeni tuhansia syitä perustellakseni tätä
lykkäystä, todistaakseni, ettei se millään tavoin muuttanut sitä
päätöstä, minkä olin tehnyt, ja että jo nyt saattoi Ellénoren ja minun
suhdettani pitää ainiaaksi katkenneena.