VIII.

Seuraavana aamuna nousin samanlaisten mietteiden ahdistamana kuin mitkä

olivat vaivanneet minua edellisenäkin päivänä. Ja seuraavina päivinä

levottomuuteni vain kasvoi; tuloksettomasti koetti Ellénore päästä

perille sen syystä, minä vastailin yksikantaan ja vältellen hänen

kiivaisiin kysymyksiinsä pidin taipumattomasti puoliani hänen kiihkeää

tunkeiluaan vastaan tietäen liiankin hyvin, että avomielisyydestäni

koituisi vain hänelle tuskaa ja että hänen tuskansa veisi minut taas

uuteen teeskentelyyn.

Levottomana ja kummissaan hän turvautui erään ystävättärensä apuun

saadakseen selville sen asian, jota hän väitti minun salaavan

itseltään; toivoen itsekin erehtyvänsä hän etsi tosiasiaa sieltä,

missä ei ollut kysymys muusta kuin tunteesta. Tämä ystävätär puheli

minulle minun omituisen oikullisesta mielenlaadustani, siitä, kuinka

visusti torjuin mielestäni kaikki pysyväisen liiton ajatukset, siitä

selittämättömästä halusta, mikä minulla oli eroon ja yksinäisyyteen.

Minä kuuntelin häntä hyvän aikaa vaieten; tähän hetkeen asti en ollut

maininnut kenellekään ihmiselle mitään siitä, etten enää rakastanut

Ellénorea; suuni ei tahtonut suostua tähän tunnustukseen, joka

tuntui minusta katalalta. Kuitenkin teki mieleni puolustautua; minä

kerroin varovaisesti tarinani antaen mitä suurimman tunnustuksen

Ellénorelle, myöntäen käyttäytymiseni epäjohdonmukaiseksi ja selittäen

sen johtuvaksi vaikeasta asemastamme, mutta päästämättä suustani

ainoatakaan sellaista sanaa, joka olisi selvästi ilmaissut, että

todellinen vaikeus minun puoleltani oli rakkauden puutos. Nainen, joka

kuunteli minua, tuli liikutetuksi tarinastani; hän näki jalomielisyyttä

siinä, mitä minä nimitin heikkoudeksi, onnettomuutta siinä, mitä

minä nimitin kovuudeksi. Samat selitykset, jotka saivat intohimoisen

Ellénoren raivostumaan, tekivät vakuuttavan vaikutuksen hänen

puolueettomaan ystävättäreensä. Ihminen on aina niin oikeudenmukainen

silloin, kun asia ei koske häntä itseään. Kuka lienettekin, älkää

milloinkaan antako toisten haltuun sydämenne asioita; sydän yksin

voi ajaa omaa asiaansa: se yksin tuntee haavojensa syvyyden;

jokainen vieras välittäjä muuttuu tuomariksi; hän erittelee, hän

hieroo sovintoa; hän ymmärtää välinpitämättömyyden; hän otaksuu

sen mahdolliseksi, hän tunnustaa sen mahdottomaksi välttää; juuri

sillä hän sitä puolustaa, ja välinpitämättömyys saa täten, suureksi

hämmästyksekseen, oikeutuksen leiman omissa silmissään. Ellénoren

soimaukset olivat saaneet minut vakuutetuksi siitä, että olin

syyllinen; siltä, joka luuli pitävänsä Ellénoren puolta, sain tietää

että, olin ainoastaan onneton. Tulin viekoitelluksi avaamaan sydämeni

kokonaan: minä myönsin, että tunsin Ellénorea kohtaan kiintymystä,

myötätuntoa, sääliä, mutta lisäsin samalla, että rakkaus ei ollut

minään tekijänä niissä velvollisuuksissa, joilla itseäni raskautin.

Tämä totuus, jonka siihen asti olin kätkenyt sydämeeni ja jota

vain joskus suuttumuksen ja ärtymyksen tilassa olin väläyttänyt

Ellénorelle, muuttui nyt omissa silmissänikin tosiperäisemmäksi ja

varmemmaksi ainoastaan siitä syystä, että toinen ihminen oli saanut

sen tietoonsa. Ottaa suuren askeleen, ratkaisevan askeleen, jos äkkiä

paljastaa kolmannen henkilön katseille kahdenkeskeisen hellän suhteen

salasokkelot; päivänvalo, joka siten tunkee tähän pyhäkköön, toteaa

ja päättää lopullisesti sen hävitystyön, jonka yö siihen asti kietoi

varjojensa vaippaan: niinpä ruumiitkin haudassa säilyttävät usein

alkuperäisen muotonsa siihen asti, kunnes ulkoilma pääsee koskettamaan

niitä muuttaen ne tomuksi.

Ellénoren ystävätär lähti: en tiedä, millä tavoin hän esitti

tälle meidän keskustelumme, mutta lähestyessäni salonkia, kuulin

Ellénoren puhuvan hyvin kiihtyneellä äänellä; huomattuaan minut

hän vaikeni. Heti senjälkeen hän alkoi eri muodoissa tuoda esiin

ylimalkaisia mielipiteitä, jotka eivät itse asiassa olleet muuta kuin

henkilökohtaisia hyökkäyksiä.

"Ei mikään ole sen omituisempaa", sanoi hän, "kuin eräänlainen muka

ystävyydestä johtuva harrastus; on olemassa ihmisiä, jotka tunkeutuvat

hoitamaan toisen asioita vain saadakseen turmella ne; he nimittävät

sitä kiintymykseksi: minusta sitä mieluummin olisi kutsuttava vihaksi."

Ymmärsin helposti, että Ellénoren ystävätär oli asettunut minun

puolelleni häntä vastaan ja suututtanut häntä sillä, ettei hän ollut

pitänyt minua kyllin syyllisenä. Minä tunsin vetäväni yhtä köyttä

toisen kanssa Ellénorea vastaan: se muodosti vielä uuden esteen

sydämiemme välille.

Muutamia päiviä myöhemmin Ellénore meni vieläkin pitemmälle: hän

ei vähääkään voinut hillitä itseään; heti kun hän luuli saaneensa

valituksen aihetta, vaati hän suoraa päätä selitystä, välittämättä

mitään hienotunteisuudesta tai laskelmista ja pitäen ilmeisesti

parempana rikkoa välit kuin jatkaa pakollista salailemista. Nuo

molemmat ystävättäret erkanivat epäsovussa ijäksi päiviksi.

-- Minkätähden sekoittaa vieraita meidän kahdenkeskeisiin

väittelyihimme? kysyin Ellénorelta. Tarvitsemmeko kolmatta voidaksemme

ymmärtää toisiamme? Ja jos me emme enää ymmärrä toisiamme, kuinka voisi

joku kolmas meitä siinä suhteessa auttaa?

-- Olette oikeassa, vastasi hän minulle: mutta se on teidän vikanne;

ennenaikaan en tarvinnut mitään välittäjää päästäkseni teidän

sydämeenne.

Äkkiä ilmoitti Ellénore aikovansa muuttaa elämäntapojaan. Käsitin hänen

puheistaan, että hän laski minua kalvavan tyytymättömyyden johtuvan

siitä yksinäisyydestä, missä me elimme: hän vetosi ensin kaikkiin

mahdollisiin vääriin selityksiin, ennenkuin taipui tyytymään oikeaan.

Me vietimme kahden kesken pitkiä yksitoikkoisia iltoja mykkinä ja

pahantuulisina; pitkien keskustelujen lähde oli kuivunut.

Ellénore päätti asettua kanssakäymiseen niiden aatelisperheiden kanssa,

jotka asuivat naapuristossa tai Varsovassa. Minun oli helppo huomata,

mitkä vaarat ja vastoinkäymiset piilivät näissä hänen suunnitelmissaan.

Ne sukulaiset, jotka riitelivät häneltä pois perintöä, olivat

paljastaneet hänen entiset harha-askeleensa ja levittäneet hänestä jos

jonkinlaisia panettelevia juoruja. Minua hirvitti ne nöyryytykset,

joita hän aikoi uhmata, ja minä koetin saada hänet luopumaan tästä

yrityksestä. Minun vastaväitteeni olivat turhat; minä loukkasin hänen

ylpeyttään pelonsekaisilla aavistuksillani, vaikkakin ilmaisin ne

hänelle vain varovaisesti. Hän luuli, että arkailin suhdettamme,

sentähden että hänen asemansa oli niin epämääräinen; siksi oli hän

vain sitä innokkaampi valloittamaan itselleen kunnioitettua asemaa

seuraelämässä: hänen ponnistuksensa onnistuivatkin osittain. Hänen

suuri omaisuutensa, hänen kauneutensa, jota aika ei vielä ollut kuin

hipaisemalla himmentänyt, yksinpä huhut hänen seikkailuistaankin,

kaikki hänessä oli omiaan herättämään uteliaisuutta. Piankin oli hän

saanut ympärilleen lukuisan seurapiirin; mutta salainen hämmingin

ja levottomuuden tunto vaivasi häntä. Minä olin tyytymätön omaan

tilanteeseeni, hän kuvitteli, että tyytymättömyyteni kohdistui hänen

asemaansa; hän hääräsi siitä päästäkseen; hänen palava halunsa

esti häntä tekemästä mitään laskelmia, hänen kiero asenteensa teki

epätasaiseksi hänen käytöksensä ja äkkityöntöisiksi kaikki hänen

toimenpiteensä. Hänellä oli tervejärkinen, mutta sangen vähän

laaja ajatuskyky; hänen luonteensa kiihkeys turmeli hänen henkensä

selvänäköisyyden ja hänen älynsä ahtaus esti häntä keksimästä

taitavinta menettelytapaa ja tajuamasta hienoimpia vivahduksia.

Ensimäisen kerran elämässään hänellä oli päämäärä; ja syöksyessään

tätä määrää kohti liian kiireisesti hän ampui ohi maalin. Kuinka

paljon ikävyyksiä hän nielikään minulle mitään niistä hiiskumatta!

Kuinka monta kertaa minä punastuinkaan hänen tähtensä rohkenematta

sitä hänelle sanoa! Sellainen mahti on ihmisten kesken pidättyvällä ja

määrämittaisella käytöksellä, että olin nähnyt kreivi de P:n ystäväin

kunnioittavan Ellénorea hänen rakastajattarenaan enemmän kuin mitä

hänen naapurinsa nyt kunnioittivat häntä rikkaana perijättärenä,

keskellä hänen omia alustalaisiaan. Ollen vuoron perään karskea ja

nöyrä, milloin miellyttävän kohtelias, milloin helposti närkästyvä,

oli hänen teoissaan ja sanoissaan aina ikäänkuin jotakin rajua ja

levotonta, joka tuhosi häneltä ihmisten arvonannon, jota ei voi saada

muulla kuin levollisuudella.

Tuodessani näin esiin Ellénoren viat syytän ja tuomitsen niistä vain

itseäni. Yksi ainoa sana minun huuliltani olisi tyynnyttänyt hänet:

minkätähden en voinut lausua tuota sanaa?

Me vietimme kuitenkin nyt viihtyisämpää yhdyselämää; ihmisseura

vapautti meidät tavallisen ajatuspiirimme ikeestä. Me olimme kahden

kesken vain silloin tällöin; ja kun meillä kummallakin oli toisiimme

rajaton luottamus, paitsi siinä, mikä koski sisäisiä tunteitamme,

niin sijoitimme huomiot ja tapaukset näiden tunteiden sijaan, ja

keskustelumme olivat siten käyneet jälleen verrattain viehättäviksi.

Mutta ei aikaakaan, niin koitui tästä uudesta elämäntavasta minulle

uutta hämminkiä. Siinä ihmisparvessa, joka Ellénorea ympäröi, huomasin

herättäväni ihmettelyä ja pahaa verta. Lähestyi se aika, jolloin oli

langetettava päätös hänen oikeusjutussaan; vastapuoli väitti, että

Ellénore oli vieroittanut itsestään isänsä sydämen lukemattomilla

hairahduksillaan; minun läsnäoloni antoi tukea heidän vakuutuksilleen.

Hänen ystävänsä syyttivät minun vahingoittavan hänen asiaansa. He

pitivät hänen rakkauttaan minuun anteeksi annettavana, mutta syyttivät

minua hienotunteisuuden puutteesta: minä käytin väärin, niin he

sanoivat, tunnetta, joka minun olisi pitänyt voida suistaa. Minä

yksin tiesin, että jos olisin jättänyt hänet, olisi hän seurannut

kantapäilläni ja olisi jättänyt sikseen kaiken omaisuutensa huoltamisen

ja kaikki varovaisuuslaskelmat rientääkseen minun jälkeeni. Minä en

voinut antaa yleisön tiedoksi tätä salaisuutta; niinpä minä Ellénoren

talossa näytin olevan vain vahingollinen muukalainen, joka oli esteenä

niiden toimenpiteiden menestymiselle, joista hänen kohtalonsa riippui;

ja niin nurinkurisesti käännettiin tosiasiat, että häntä surkuteltiin

minun vaikutusvaltani uhrina, vaikka minä itse juuri olin hänen

järkähtämättömien mielijohteittensa uhri.

Muuan uusi asianhaara teki tämän tuskallisen tilanteen vieläkin

monimutkaisemmaksi.

Ellénoren käytöksessä ja tavoissa tapahtui äkkiä kummallinen muutos:

tähän hetkeen asti hän ei ollut näyttänyt välittävän kenestäkään

muusta kuin minusta; äkkiä huomasin hänen rupeavan ottamaan vastaan

ja tavoittelemaan häntä ympäröiväin miesten suosiota. Tämä niin

hillitty, kylmä, arkaileva nainen näytti äkkiarvaamatta aivan

muuttaneen luonnettaan. Hän alkoi keimailla, jopa antaa toiveitakin

moniaille nuorille miehille, joista toiset olivat ihastuneita

hänen ulkomuotoonsa ja toiset, huolimatta hänen entisyydestään,

täydellä todella tavoittelivat hänen kättään; hän salli heille

pitkiä kahdenkeskeisiä kohtauksia; hän käytti heidän seurassaan

noita epämääräisiä, mutta silti ärsyttäviä muotoja, jotka pehmeällä

torjumis-otteellaan vain kehoittavat jäämään, sentähden että ne

ilmaisevat enemmän päättämättömyyttä kuin välinpitämättömyyttä, enemmän

empimistä kuin hylkäämistä. Sain tietää häneltä myöhemmin, ja myös

tosiasiat osoittivat sen minulle, että hän toimi näin surkuteltavan ja

väärän laskelman pohjalta! Hän luuli elvyttävänsä minun rakkauttani

kiihoittamalla mustasukkaisuuttani; mutta kaikki oli pelkkää tuhkaan

puhaltelemista, tuhkaan, jota ei enää mikään voinut lietsoa liekkiin.

Kentiespä tässä laskelmassa oli hänen tietämättään myös hieman naisen

turhamaisuutta! Hän oli loukkaantunut minun kylmyydestäni, hän tahtoi

todistaa itselleenkin, että hän vielä osasi miellyttää. Kentiespä

hän myös loppujen lopuksi tunsi jonkinlaista lohtua siinä autiossa

yksinäisyydessä, mihin minä olin hänen sydämensä jättänyt, kuullessaan

jälleen korvissaan rakkauden tunnustuksia, jollaisia minä en enää

pitkään aikaan ollut tehnyt?

Oli kuinka tahansa, ainakaan en minä hyvään aikaan arvannut

hänen oikeita vaikuttimiaan. Luulin jo näkeväni vastaisen

vapauteni aamuruskon; olin siitä hyvin iloinen. Peläten jollakin

harkitsemattomalla mielenliikkeellä keskeyttää tämän suuren ratkaisun

valmistusta, johon kiinnitin vapautuksen toivoni, muutuin lempeämmäksi,

näytin tyytyväisemmältä. Ellénore luuli lempeyttäni hellyydeksi,

toivoani nähdä hänet vihdoinkin onnellisena ilman minua haluksi tehdä

itse hänet onnelliseksi. Hän oli mielissään salajuonestaan. Välistä

hän kuitenkin hätäytyi siitä, etten enää näyttänyt minkäänlaisia

levottomuuden merkkejä; hän nuhteli minua siitä, etten millään tavoin

koettanut estää näitä mielistelyjä, jotka näennäisesti uhkasivat

ryöstää hänet minulta. Torjuin nämä syytökset luotani leikinlaskulla,

mutta en aina saanut häntä rauhoittumaan; hänen oma luonteensa

nosti väkisinkin päätään sen teeskentelyn vaipan alta, johon hän

oli kietoutunut. Meidän kohtauksemme alkoivat uudestaan toisella

pohjalla, mutta eivät silti vähemmän myrskyisinä. Ellénore pani minun

syykseni omat vikansa, hän antoi minun ymmärtää, että yksi ainoa sana

palauttaisi hänet kokonaan minun omakseni; sitten loukkaantuneena

vaitiolostani hän heittäytyi uudestaan kiemailuun aivan kuin raivolla.

Etenkin tässä kohdin voidaan minua, tiedän sen hyvin, syyttää

heikkoudesta. Minä tahdoin päästä vapaaksi, ja minä olisin voinutkin

päästä saaden yleisen hyväksymisen menettelylleni; olin ehkä

velvoitettukin vapautumaan: Ellénoren käytös oikeutti ja näytti

suorastaan pakottavan minua siihen. Mutta enkö tiennyt, että tämä

hänen käytöksensä oli minun aiheuttamani, enkö tiennyt, että Ellénore

sydämensä syvimmässä ei ollut lakannut minua rakastamasta? Saatoinko

rangaista häntä varomattomuudesta, jonka itse aiheutin, ja kylmän

ulkokultaisena etsiä tästä varomattomuudesta tekosyytä hylätäkseni

hänet säälittä?

En tietenkään halua puolustella itseäni, tuomitsen itseäni

ankaramminkin kuin mitä ehkä joku muu tekisi minun sijassani; mutta sen

todistuksen voin tässä ainakin pyhästi antaa itselleni, etten koskaan

ole toiminut kylmien laskelmien mukaan ja että luonnolliset ja tosi

tunteet ovat aina ohjanneet tekojani. Mistä siis johtuu, että kaikkine

näine tunteineni minusta ei ole ollut niin pitkän ajan kuluessa muuta

kuin pahaa itselleni ja muille?

Joka tapauksessa tarkkasivat ihmiset minua hämmästellen. Oleskeluani

Ellénoren luona ei voinut selittää muuten kuin syvästä kiintymyksestä

johtuvaksi, ja minun välinpitämättömyyteni niiden lemmenliittojen

suhteen, joita hän näytti olevan valmis joka hetki solmimaan, todisti

taas tätä kiintymystäni vastaan. Katsottiin tämän käsittämättömän

suvaitsevaisuuteni johtuvan kevytmielisestä maailmankatsomuksesta,

moraalin löyhyydestä, jotka todistivat minun olevan äärimmäisen

itsekkään, maailman turmeleman ihmisen. Näitä arvelmia, jotka tekivät

sitäkin varmemman vaikutuksen, kun ne juuri parhaiten kuvasivat niiden

ilmituojien omaa sielunelämää, kerrottiin edelleen ja ne saavuttivat

yleisen hyväksymisen. Tämä huhu saapui vihdoin minunkin korviini; minua

suututti tämä odottamaton havainto: väärinymmärrys ja panettelu, siinä

palkka pitkistä palveluksistani; naisen vuoksi olin unohtanut kaikki

omat harrastukseni ja luopunut kaikista elämän iloista ja minä sain

tuomion niskoilleni.

Minulla oli tästä asiasta kiivas ajatustenvaihto Ellénoren kanssa:

yksi ainoa sana pyyhki olemattomiin koko tuon ihailijajoukon, jonka

hän oli päästänyt luokseen vain saadakseen minut pelkäämään sitä, että

mahdollisesti kadottaisin hänet. Hän supisti seurapiirinsä muutamiin

naisiin ja joihinkin vanhempiin herroihin. Kaikki meidän ympärillämme

palautui säännöllisiin muotoihinsa: mutta me itse olimme vain entistä

onnettomampia: Ellénore luuli saaneensa uusia oikeuksia; minä tunsin

ylläni uusien kahleiden painon.

En saata kuvata, millaista katkeruutta ja millaisia raivonpuuskia

tämä näin monimutkainen suhteemme aiheutti. Meidän elämämme oli

vain yhtämittaista myrskyä; tuttavalliset välit kadottivat kaiken

viehätyksensä, rakkaus kaiken sulonsa; meillä ei enää ollut noita

ohimeneviäkään heltymyksen tunnelmia, jotka ainakin joksikin hetkeksi

tuntuvat parantavan parantumattomia haavoja. Peittelemätön totuus

irvisti vastaamme joka suunnalta; ja minä käytin, tehdäkseni itseni

oikein ymmärretyksi, mitä kovimpia ja säälimättömimpiä sananmuotoja.

En lakannut, ennenkuin näin Ellénoren kyynelten vallassa, ja nuo

kyyneleetkin olivat vain kuin hehkuvaa laavaa, joka valuen pisar

pisarelta sydämeeni sai minut parahtamaan silti voimatta pakottaa minua

peruuttamaan sanojani. Silloin sattui useamman kerran, että hän nousi

kalpeana ja profeetallisena: "Adolphe", saattoi hän huudahtaa, "te

ette tiedä, millaista tuskaa minulle tuotatte; kerran vielä saatte sen

tietää, saatte tietää sen minun kauttani, sitten kun olette syössyt

minut hautaan." Minä onneton, miksi en, hänen näin puhuessaan, itse

heittäytynyt sinne ennen häntä!