VII.

Ellénore sai, heti paikalle päästyään, hankituksi itselleen luvan

ruveta sen omaisuuden haltijaksi, jota häneltä käräjöitiin pois, sillä

ehdolla, ettei hän käyttäisi määräysvaltaansa ennenkuin oikeusjuttu

oli päätöksessä. Hän asettui asumaan eräälle isänsä perintötilalle.

Minun isäni, joka ei kirjeissään milloinkaan kosketellut mitään asiaa

aivan suoraan, tyytyi höystämään ne matkaani vastaan tähdätyillä

pistosanoilla.

"Olitte ilmoittanut minulle", kirjoitti hän, "että ette lähtisi

matkalle. Olitte esittänyt minulle laajasti kaikki ne syyt, jotka

estivät teitä lähtemästä; siksi olinkin aivan varma siitä, että te

matkustaisitte. Minä en voi muuta kuin surkutella teitä siitä, että

te, jolla on niin itsenäinen mielenlaatu, aina teette juuri sitä,

mitä te ette tahdo. Muuten en mitenkään halua arvostella tilannetta,

jota en täysin tunne. Tähän asti näytti minusta siltä kuin olisitte

ollut Ellénoren suojelija ja siltä kannalta katsottuna oli teidän

menettelytavassanne jotakin jaloa, joka oli kunniaksi luonteellenne,

oli kiintymyksenne esine sitten millainen tahansa. Nyt ovat suhteenne

toiset; nyt ette enää te suojele häntä, vaan hän suojelee teitä;

te oleskelette hänen luonaan, te olette muukalainen, jonka hän tuo

sukuunsa. Minä en sano mitään siitä asemasta, jonka täten valitsette

itsellenne; mutta kun sillä saattaa olla hankaluutensa, tahtoisin

vähentää niitä sikäli kuin minun vallassani on. Olen kirjoittanut

parooni de T:lle, meidän ministerillemme siinä maassa, jossa

oleskelette, suositellakseni teitä hänelle; en tiedä, suvaitsetteko

käyttää hyväksenne tätä suositusta; nähkää siinä ainakin vain hartaan

myötätuntoni osoitus, älkääkä mitenkään pitäkö sitä jonkinlaisena

hyökkäyksenä itsenäisyyttänne vastaan, jota isäänne nähden aina olette

osannut menestyksellä puolustaa."

Tukahdutin ne mietelmät, joita tällainen tyyli minussa herätti.

Maatila, jolla Ellénoren kanssa asustin, oli vähän matkan päässä

Varsovasta; lähdin kaupunkiin parooni de T:n luo. Hän otti minut

vastaan ystävällisesti, kyseli minulta Puolassa oleskeluni syitä,

tiedusteli suunnitelmiani; en tiennyt oikein mitä vastata hänelle.

Muutamia minuutteja kesti tällaista tukalaa keskustelua, sitten hän

sanoi:

-- Minä tahdon puhua teille suoraan. Minä tunnen ne syyt, jotka ovat

tuoneet teidät tähän maahan, isänne on ne minulle ilmoittanut; vieläpä

ymmärränkin ne: ei ole ainoatakaan miestä, joka ei kerran elämässään

olisi joutunut ristiriitaan toiselta puolen halutessaan rikkoa

sopimattoman suhteen ja toiselta puolen pelätessään tuottaa surua

sille naiselle, jota hän on rakastanut. Nuoruuden kokemattomuudesta

johtuu, että paljon liioitellaan sellaisen tilanteen vaikeuksia; uskoo

niin mielellään tosiksi kaikki nuo tuskan ilmaukset, joilla heikko ja

tunnealtis sukupuoli korvaa kaikki voiman ja järjen menetelmät. Sydän

kärsii, mutta itserakkaus nauttii sellaisesta; ja mies, joka toden

teolla luulee uhrautuvansa sille epätoivolle, jonka hän on aiheuttanut,

ei itse asiassa palvele kuin oman turhamaisuutensa harhakuvitelmia.

Ei ole ainoatakaan intohimoista naista, jollaisia maailma on täynnä,

joka ei olisi väittänyt, että hän kuolee, jos hänet hylätään; ei ole

ainoatakaan, joka ei vielä olisi elossa ja joka ei olisi lohduttautunut.

Minä tahdoin keskeyttää hänet.

-- Anteeksi, sanoi hän, nuori ystäväni, jos ilmaisen ajatukseni liian

säälimättömästi; mutta se hyvä, mikä minulle on kerrottu teistä,

lupaavat lahjanne, tuleva elämänuranne, kaikki tuo vaikuttaa sen,

että tunnen velvollisuudekseni olla teiltä mitään salaamatta. Näen

sieluunne, vasten tahtoannekin ja paremmin kuin te itse; te ette

ole enää rakastunut siihen naiseen, joka teitä vallitsee ja raahaa

mukanaan; jos te rakastaisitte häntä vielä, ette olisi tullut minun

luokseni. Te tiesitte, että isänne oli kirjoittanut minulle; saatoitte

helposti aavistaa, mitä minulla oli teille sanottavana; te ette ole

pahastunut kuullessanne minun suustani samoja ajatuksia, joita itse

itsellenne lakkaamatta toistatte ja aina turhaan. Ellénoren maine ei

lainkaan ole tahraton.

-- Lopettakaamme, minä pyydän, vastasin minä, tämä hyödytön keskustelu.

Onnettomat olosuhteet ovat voineet vaikuttaa Ellénoren varhaisempiin

vuosiin; ihmiset voivat saada epäedullisen käsityksen hänestä

valheellisen varjon nojalla; mutta minä olen tuntenut hänet jo kolme

vuotta, ja koko maan päällä ei ole sen ylevämpää sielua, jalompaa

luonnetta, ei puhtaampaa eikä alttiimpaa sydäntä.

-- Kuten haluatte, vastasi hän, mutta tuollaisiin vivahduksiin ei

yleinen mielipide kiinnitä huomiota. Tosiasiat puhuvat lahjomatonta

kieltään, ne ovat kaikkien tiedossa; jos kiellättekin minua niihin

kajoamasta, niin luuletteko sillä voivanne ne hävittää? Kuulkaahan

jatkoi hän: tässä maailmassa täytyy jokaisen tietää, mitä hän tahtoo.

Te ette kai nai Ellénorea?...

-- En tietenkään, huudahdin; hän itsekään ei ole sitä koskaan halunnut!

-- Mitä siis aiotte tehdä? Hän on kymmenen vuotta teitä vanhempi; te

olette kahdenkymmenen kuuden vuotias; te hoidatte häntä vielä kymmenen

vuotta; hän tulee vanhaksi; te olette päässyt elämänne keskipäivään

ehtimättä mitään alkaa, mitään lopettaa, joka tyydyttäisi teitä.

Ikävystyminen valtaa teidät; hän käy huonotuuliseksi; hän miellyttää

teitä päivä päivältä yhä vähemmän; te olette hänelle päivä päivältä

yhä välttämättömämpi: ja koko teidän ylhäinen syntyperänne, suuri

varallisuutenne, hienostunut älynne ei ole johtanut sen parempaan

tulokseen kuin että vetelehditte joutilaana jossakin Puolan loukossa,

ystävienne unohtamana, maineettomana, naisen kiduttamana, naisen, joka

ei koskaan, teitte te mitä tahansa, kuitenkaan tule olemaan tyytyväinen

teihin. Lisään vain yhden seikan ja sitten emme enää milloinkaan palaa

tähän aiheeseen, joka on teille kiusallinen. Kaikki tiet ovat teille

avoinna, kirjallisuus, sotalaitos, hallitus; teillä on edessänne mitä

loistavimmat avioliittomahdollisuudet; te olette luotu menemään ties'

kuinka pitkälle: mutta painakaa tarkkaan mieleenne, että teidän ja

kaiken menestymisen välillä on yksi yli pääsemätön este ja että tämä

este on Ellénore.

-- Olen luullut olevani velvoitettu, herra ministeri, vastasin minä

hänelle, kuuntelemaan teitä keskeyttämättä; mutta velvollisuuteni

itseäni kohtaan on myös ilmoittaa teille, että ette mitenkään ole

onnistunut muuttamaan minun kantaani. Ei kukaan muu kuin minä, toistan

sen vielä kerran, kykene oikein arvostelemaan Ellénorea; ei kukaan muu

osaa kyllin panna arvoa hänen tunne elämänsä aitouteen ja syvyyteen.

Olen hänen kanssaan niin kauan kuin hän tarvitsee minua. Ei mikään

ulkonainen menestys voisi lohduttaa minua, jos olisin jättänyt hänet

onnettomuuteen; ja vaikkapa minun täytyisikin supistaa elämänurani

siihen, että olen hänelle tukena, rohkaisen häntä hänen vaikeuksissaan,

kiedon hänet hellyyteeni häntä väärin tuomitsevan yleisen mielipiteen

halveksintaa vastaan, en sittenkään katsoisi käyttäneeni elämääni

hyödyttömästi.

Nämä sanat sanottuani lähdin; mutta ihme ja kumma: tunne, joka ne

minulle saneli, vaihtui niin nopeasti, että tuskin olin ehtinyt ne

lausua, kun se jo oli sammunut! Halusin palaamalla jalkaisin viivyttää

sitä hetkeä, jolloin taas tapaisin tuon saman Ellénoren, jota juuri

olin puolustanut; harppasin kiireesti kaupungin läpi: minulla oli tarve

olla yksin.

Päästyäni maaseudulle hidastutin kulkuani ja tuhannet ajatukset

risteilivät aivoissani. Nuo turmiolliset sanat: "Teidän ja kaiken

menestymisen välillä on yksi ylipääsemätön este ja tämä este on

Ellénore", kaikuivat korvissani. Heitin pitkän ja kaihomielisen

silmäyksen siihen aikaan, joka ijäksi oli häipynyt taakseni; muistelin

nuoruuteni toivoja, sitä lujaa luottamusta, mikä minulla ennen oli

omaan kykyyni vallita tulevaisuuttani, sitä kiitosta, minkä olin

niittänyt ensimäisistä kokeistani, sitä maineen aamuruskoa, jonka

olin nähnyt kajastavan ja katoavan. Toistin itsekseni useiden

opintotoverieni nimiä, joita olin kohdellut ylpeällä halveksinnalla

ja jotka pelkästään hellittämättömän työn ja säännöllisen elämän

voimasta olivat jättäneet minut kauas taakseen menestymisen, arvon ja

kunnian tiellä: oma toimettomuuteni ahdisti minua kuin painajainen.

Kuten saiturit aarteita kootessaan kuvittelevat kaikkea sitä hyvää,

mitä näillä aarteilla voisi ostaa, edusti Ellénore minun silmissäni

nyt luopumusta kaikista niistä menestysmahdollisuuksista, mitä minulla

muuten olisi ollut. Minä en surrut ainoastaan yhtä elämänuraa: kun

en ollut yrittänyt ainoatakaan, surin niitä kaikkia. Kun en koskaan

ollut koetellut voimiani, kuvittelin niitä rajattomiksi ja kiroilin

niitä; olisin toivonut, että luonto olisi luonut minut heikoksi ja

keskinkertaiseksi säästääkseen minulta ainakin tunnonvaivat siitä, että

halvensin itseäni tahallisesti. Jokainen kiitos, jokainen hyväksyntä,

joka minulle oli annettu lahjakkaisuudestani tai tiedoistani, tuntui

minusta sietämättömältä soimaukselta, aivan kuin olisin kuullut

ihailtavan vankityrmään kahlitun voimailijan väkeviä käsivarsia. Jos

yritin rohkaista mieltäni vakuuttamalla itselleni, että toiminnan aika

ei vielä ollut ohitse, nousi Ellénoren kuva eteeni kuin haamu työntäen

minut takaisin tyhjyyteen; hetkittäin raivosin häntä vastaan, mutta

kumma kyllä ei tämä raivo laisinkaan vähentänyt sitä kauhua, jota

tunsin ajatellessani, että voisin murhetuttaa häntä.

Väsyneenä näihin katkeriin tuntemuksiin alkoi sieluni äkkiä etsiä

lohtua vastakkaisista tunnelmista. Eräät sanat, jotka parooni de T.

ehkä sattumalta oli lausunut rauhallisen ja onnellisen avioliiton

mahdollisuuksista, saivat minut mielikuvituksessani rakentamaan

kuvan ihanteellisesta elämäntoverista. Ajattelin kaikkea sitä lepoa,

arvonantoa, jopa riippumattomuuttakin, minkä sellainen kohtalo minulle

tarjoaisi; sillä ne kahleet, joita jo niin kauan aikaa olin kantanut,

sitoivat minua tuhat kertaa enemmän kuin mitä laillisesti vahvistettu

liitto olisi tehnyt. Kuvittelin isäni iloa; halusin kärsimättömästi

saada jälleen isänmaassani ja vertaisteni seurapiirissä sen paikan,

mikä minulle kuului; kuvittelin, kuinka ankaran säädyllisellä ja

moitteettomalla käytöksellä taittaisin kärjen kaikilta niiltä

tuomioilta, joita kylmä ja pintapuolinen pahansuopaisuus oli minusta

langettanut, kaikilta niiltä moitteilta, joilla Ellénore minua kiusasi.

Alituisesti hän minua syyttää, sanoin itsekseni, kovasydämiseksi,

kiittämättömäksi ja armottomaksi. Oi, jospa taivas olisi suonut

minulle sellaisen naisen, jonka olisin voinut sopivaisuuden muotoja

loukkaamatta tunnustaa vaimokseni, jota isäni ei olisi hävennyt omaksua

tyttärekseen, niin olisin ollut maailman onnellisin ihminen saadessani

tehdä hänet onnelliseksi! Tämä lemmenherkkyys, jota ymmärretään väärin

sentähden että se on sairas ja loukattu, jolta vaatimalla vaaditaan

ilmaisuja, joita sydämeni ei voi antaa kiivastelevalle ja uhkailevalle

vaatijalle, kuinka se olisikaan suloista rakastetun olennon seurassa,

joka kanssani viettäisi säännöllistä ja kunnioitettua elämää! Mitä

kaikkea olenkaan tehnyt Ellénoren tähden! Hänen vuokseen olen jättänyt

maani ja sukuni; hänen vuokseen olen tuottanut surua vanhalle isälle,

joka vieläkin huokailee kohtaloani tuolla kaukana; hänen vuokseen asun

nyt näillä seuduin, jossa nuoruuteni hupenee hukkaan yksinäisyydessä,

vailla kunniaa, mainetta ja iloa: jos olen tehnyt näin paljon uhrauksia

ilman rakkautta tai velvollisuutta, niin eikö se todista, mitä kaikkea

rakkaus ja velvollisuus saisivatkaan minut tekemään? Jos näin suuresti

pelkään tuottaa tuskaa naiselle, joka ei vallitse minua muulla kuin

tuskallaan, niin kuinka hellävaroin karkoittaisinkaan kaiken murheen ja

huolen siltä, jolle voisin julkisesti uhrautua ilman omantunnonvaivoja

ja arkailuja! Miten toisenlaiselta kuin nyt näyttäisinkään silloin!

Miten tämä katkeruus, josta minua aina syytetään, sentähden että sen

vaikuttimet ovat tuntemattomat, nopeasti kaikkoaisi minusta! Miten minä

olisinkaan kiitollinen taivaalle ja hyväntahtoinen ihmisille!

Näin puhelin; silmäni kyyneltyivät; tuhannet muistot ryöppysivät

kuin kosket sieluuni; suhteeni Ellénoreen oli tehnyt minulle kaikki

nämä muistot innoittaviksi. Kaikki, mikä suinkin muistutti minulle

lapsuudestani, niistä paikoista, joissa olin viettänyt varhaisimmat

vuoteni, ensimäisistä leikkitovereistani, ijäkkäistä vanhemmistani,

jotka olivat tuhlanneet minulle ensi hellyyden osoituksia, kaikki

haavoitti mieltäni ja koski sydämeeni: olin pakotettu torjumaan luotani

aivan kuin rikolliset ajatukset kaikkein viehkeimmät kuvat, kaikkein

luonnollisimmat toivomukset. Se elämäntoveri, jonka mielikuvitukseni

äkkiä oli luonut minulle, sitävastoin liittyi kaikkiin näihin

kuvitelmiini, antoi pyhityksensä kaikille näille toivomuksille;

hän yhtyi kaikkiin velvollisuuksiini, kaikkiin iloihini, kaikkiin

mielihaluihini; hän muodosti sillan nykyisestä elämästäni tuohon

nuoruuden kauteen, jolloin toivo välkytteli edessäni niin laajaa

tulevaisuutta ja josta Ellénore oli minut erottanut kuin kuilu.

Pienimmätkin yksityiskohdat, mitättömimmätkin esineet kuvastuivat

jälleen muistooni; näin kuin silmieni edessä vanhanaikaisen linnan,

jossa olin asunut isäni kanssa, metsät, jotka sitä ympäröivät,

virran, joka huuhteli sen muureja, vuoret, jotka reunustivat kotoista

taivaanrantaa; kaikki nuo seikat tuntuivat minusta nyt niin läheisiltä,

niin eläviltä, että ne saivat minut tuskaisasti värähtämään; ja

mielikuvitukseni loihti näihin puitteisiin nuoren, viattoman olennon,

joka kaunisti ja henkevöitti niitä toivolla. Harhailin tällaiseen

haaveiloon vaipuneena, yhäti vailla mitään varmaa suunnitelmaa,

myöskään päättämättä lopettaa suhdettani Ellénoreen, tajuten

todellisuutta vain hämärästi ja epäselvästi, jotensakin samassa tilassa

kuin murheen murtama ihminen, joka on nähnyt lohdullisen unen ja joka

aavistaa, että tämä unelma on katkeava. Havaitsin äkkiä Ellénoren

linnan, jota huomaamattani olin lähestynyt, pysähdyin, käännyin

toisaalle: olin onnellinen voidessani viivyttää sitä hetkeä, jolloin

taas kuulisin hänen äänensä.

Päivä painui mailleen: taivas oli kuulaan heleä; seutu tyhjeni; ihmiset

olivat lopettaneet työnsä: he jättivät luonnon omiin hoteisiinsa.

Ajatukseni saivat vähitellen yhä vakavamman ja jylhemmän värityksen.

Yön hetki hetkeltä sakenevat varjot ja tuo minua ympäröivä suuri

hiljaisuus, jonka vain silloin tällöin joku etäinen ääni katkaisi,

loivat minuun mielikuvaryöppyni jälkeen tyynemmän ja juhlallisemman

mielialan. Annoin katseeni liitää pitkin harmahtuvaa taivaanrantaa,

jonka ääriviivoja en enää erottanut ja joka juuri siksi antoi minulle

ikäänkuin jonkinlaisen äärettömyyden tunnelman. En ollut kokenut

mitään tällaista pitkään aikaan: hautoen lakkaamatta mielessäni

henkilökohtaisia asioita, katse aina kohdistettuna omaan tilanteeseeni,

olin vierautunut kaikista yleisistä aatteista; en ajatellut muuta

kuin Ellénorea ja itseäni: Ellénorea, joka herätti minussa väsymyksen

sekaista sääliä, itseäni, jota en enää voinut vähääkään kunnioittaa.

Olin alentunut niin sanoakseni erään uudenlaisen itsekkyyden,

raukkamaisen, tyytymättömän ja nöyryytetyn itsekkyyden ikeeseen; olin

iloinen ja kiitollinen siitä, että minussa oli herännyt ajatuksia,

jotka kuuluivat toiselle tasolle, että vielä kykenin unohtamaan itseni

ja antautumaan epäitsekkäiden mietteiden valtaan; sieluni tuntui

ikäänkuin nousevan pitkästä ja häpeällisestä alennustilasta.

Melkein koko yö kului näin. Kuljeskelin määrää vailla; astelin halki

peltojen ja metsien, ohi nukkuvien kylien. Silloin tällöin pilkahteli

jostakin etäisestä asunnosta kalpea valojuova pimeyden puhki. Tuolla,

puhuin itsekseni, kenties joku onneton paraillaan vääntelehtii

tuskissaan tai kamppailee kuoleman kanssa, tuon selittämättömän

kuoleman mysteerion kanssa, josta ei jokapäiväinen kokemuskaan

näy vielä saaneen ihmisiä vakuutetuksi, joka on kaikkien varma

päämäärä, mutta joka ei lohduta eikä rauhoita meitä, jonka kuittaamme

tavaksi tulleella välinpitämättömyydellä ja ohimenevällä kauhulla!

Ja minäkin, jatkoin itsekseni, olen mukautunut tähän mielettömään

epäjohdonmukaisuuteen! Kapinoin elämää vastaan, ikäänkuin ei elämä

loppuisikaan. Kylvän onnettomuutta ympärilleni voittaakseni muutamia

kurjia vuosia, jotka aika piankin minulta riistää! Oh, parasta luopua

noista hyödyttömistä ponnistuksista, nauttia vain nähdessään ajan

häipyvän, päiviensä kiiruhtavan pois yhden toisensa perästä, pysyä

liikkumattomana, jo puoleksi kuluneen elämän välinpitämättömänä

tarkastelijana; entä sitten jos se ryöstetään ja särjetään: ei ainakaan

voida pidentää sitä! Maksaako vaivaa taistella sen puolesta?

Kuoleman ajatus on aina vaikuttanut minuun syvästi. Se on aina

riittänyt heti tyynnyttämään kiihkeimmätkin mielenmyrskyni; nytkin

sillä oli tavanmukainen vaikutuksensa: mielialani Ellénorea kohtaan

tuli vähemmän katkeraksi. Koko ärtymykseni katosi; koko tästä

houre-yöstä ei minulle jäänyt muuta vaikutelmaa kuin suloinen, melkein

rauhaisa tunnelma: kentiespä myös ruumiillinen väsymys, jota tunsin,

osaltaan lisäsi tätä levollisuuden tunnetta.

Päivä alkoi koittaa; erotin jo esineet. Huomasin olevani jotensakin

etäällä Ellénoren asunnosta. Saatoin kuvitella hänen levottomuuttaan

ja joudutin askeleitani kiirehtiäkseni hänen luokseen niin paljon

kuin väsymykseltäni jaksoin, kun vastaani tuli ratsastaja, jonka

hän oli lähettänyt minua etsimään. Tämä kertoi, että Ellénore oli

kaksitoista tuntia ollut mitä suurimman pelon vallassa, että hän

käytyään Varsovassa ja etsiskeltyään kaikki lähiseudut oli palannut

kotiin sanoin kuvaamattomassa tuskassa ja että kylän asukkaat olivat

joka taholta lähteneet ulos minua etsiskelemään. Tämä kertomus vaikutti

minuun ensin jokseenkin tuskastuttavasi ja kiusallisesti. Minua

harmitti olla noin Ellénoren pääsemättömän valvonnan alaisena. Turhaan

sanoin itselleni, että tämä kaikki johtui vain hänen rakkaudestaan:

eikö tämä rakkaus ollut juuri koko onnettomuuteni syy? Kuitenkin

onnistui minun voittaa itsessäni tämä tunne, jota en hyväksynyt.

Tiesin, että hän oli hätäytynyt ja onneton. Nousin hevosen selkään.

Nopeasti ratsastin sen välimatkan, mikä meidät erotti. Hän otti minut

vastaan rajattomalla riemulla. Hänen liikutuksensa liikutti minua.

Meidän keskustelumme oli lyhyt, sillä hän muisti kohta, että minä olin

levon tarpeessa; ja minä jätin hänet sanomatta ainakaan tällä kertaa

mitään, joka olisi voinut pahoittaa hänen mieltään.