VI.

Kun olimme saapuneet valtakunnan rajalle, kirjoitin isälleni. Kirjeeni

oli kunnioittava, mutta sen pohjasävy oli katkera. Minä kannoin

hänelle kaunaa siitä, että hän oli lujittanut kahleitani luullessaan

katkaisevansa ne. Minä ilmoitin hänelle, että en jättäisi Ellénorea

ennenkuin hänen asemansa olisi niin vakiintunut, ettei hän enää

tarvitsisi minua. Minä pyysin häntä hartaasti, ettei hän vainoamalla

tätä pakottaisi minua pysymään häneen ainaisesti sidottuna. Odotin

hänen vastaustaan voidakseni päättää, mihin asettuisimme olemaan.

"Te olette kahdenkymmenen neljän vuotias", vastasi hän minulle: "en

tahdo käyttää teihin nähden määräysvaltaa, joka kohta on lopussa ja

johon en koskaan ole turvautunut; vieläpä koetan, mikäli suinkin voin,

salata teidän eriskummallista menettelyänne; levitän sellaista tietoa,

että olette matkustanut pois minun määräyksestäni ja minun asioissani.

Myöskin pidän kernaasti huolta rahallisista tarpeistanne. Tulette

itsekin pian huomaamaan, että elämä, jota vietätte, ei ole teille

sovelias. Teidän syntyperänne, lahjanne, varallisuutenne ovat luoneet

teidät yhteiskunnassa muulle paikalle kuin isänmaattoman ja irtolaisen

naisen toveriksi. Kirjeenne todistaa jo, ettette ole tyytyväinen

itseenne. Muistakaa, ettei kannata pitkittää tilannetta, jota täytyy

hävetä. Te hukkaatte hyödyttömästi nuoruutenne parhaimmat vuodet ja

sellainen menetys on korvaamaton."

Isäni kirje lävisti minut kuin tuhannen tikarin iskua. Satoja kertoja

olin itse sanonut itselleni saman, minkä hän sanoi minulle; satoja

kertoja olin tuntenut häpeää siitä, että elämäni hupeni turhuuteen

ja toimettomuuteen. Soimaukset, uhkauksetkin olisivat olleet minulle

mieluisampia; vastarinnassa olisi mielestäni ollut jotakin kunniakasta

ja minulla olisi ollut se tunne, että minun oli välttämätöntä koota

voimani puolustaakseni Ellénorea niitä vaaroja vastaan, jotka häntä

uhkasivat. Mutta nyt ei ollut mitään vaaroja: minulle suotiin täysin

vapaat kädet; ja tästä vapaudesta ei ollut muuta hyötyä kuin että

kannoin kahta kärsimättömämmin iestä, jonka näennäisesti olin itse

valinnut.

Me asetuimme Cadaniin, erääseen pieneen böömiläiseen kaupunkiin.

Teroitin itselleni sitä seikkaa, että kun kerran olin ottanut

vastuulleni Ellénoren kohtalon, niin en saanut tuottaa hänelle

kärsimystä. Onnistuinkin hillitsemään itseni. Kätkin omaan poveeni

pienimmätkin tyytymättömyyden ilmaukset ja käytin kaikki henkeni voimat

luodakseni itselleni eräänlaisen keinotekoisen iloisuuden, jolla

saatoin peittää syvän surullisuuteni. Tällä ponnistelulla oli itseeni

nähden odottamattomat seuraukset. Me olemme siinä määrin taipuisia

olentoja, että lopulta todellakin tunnemme niitä tunteita, joita alussa

teeskentelemme. Unohdin osittain nuo salatut murheeni. Alituinen

leikinlaskuni haihdutti omaakin raskasmielisyyttäni; ja nuo hellyyden

vakuuttelut, joilla hyvittelin Ellénorea, levittivät sydämeeni lempeää

liikutusta, joka muistutti melkein rakkautta.

Aika ajoittain kyllä kiusalliset muistot ahdistivat minua. Yksin

ollessani jouduin puuskapäisen levottomuuden valtaan. Keksin

jos jonkinlaisia eriskummallisia suunnitelmia riistäytyäkseni

äkkiarvaamatta irti tuosta piiristä, jossa en ollut paikallani. Mutta

torjuin aina pois nämä mielijohteet kuin pahat unet; Ellénore näytti

onnelliselta; kuinka olisin saattanut särkeä hänen onnensa? Noin viisi

kuukautta kului täten.

Eräänä päivänä huomasin, että Ellénore oli kiihdyksissään ja että hän

vaivoin koetti salata minulta jotakin ajatusta, joka häntä askarrutti.

Pitkien pyyntöjen jälkeen ja saatuaan minut lupaamaan, etten

koettaisi järkyttää sitä päätöstä, minkä hän oli tehnyt, hän tunnusti

minulle, että hra de P. oli kirjoittanut hänelle; hän oli voittanut

oikeusjuttunsa; hän muisteli kiitollisena niitä palveluksia, joita

Ellénore oli hänelle tehnyt, ja heidän kymmenvuotista yhdessäoloaan.

Hän tarjosi Ellénorelle puolet omaisuudestaan, ei rakentaakseen

uudestaan suhdetta hänen kanssaan, koska se ei ollut enää mahdollista,

vaan sillä ehdolla, että hän luopuisi siitä kiittämättömästä ja

kavalasta miehestä, joka oli heidät erottanut. "Minä olen vastannut",

sanoi hän minulle, "ja arvaatte kyllä, että kieltäydyin." Arvasin sen

liiankin hyvin. Olin liikutettu, mutta epätoivoissani tästä uudesta

uhrauksesta, jonka Ellénore minun vuokseni teki. En kuitenkaan

uskaltanut ruveta väittämään vastaan: yritykseni siihen suuntaan olivat

aina olleet niin tuloksettomia! Lähdin tuumiskelemaan, mille kannalle

minun nyt piti asettua. Se oli minulle selvää, että meidän suhteestamme

täytyi tulla loppu. Minulle se oli tuskallinen, hänelle se kävi

vahingolliseksi; ainoastaan minä olin estämässä häntä saavuttamasta

mukavaa asemaa ja sitä arvonantoa, joka maailmassa ennemmin tai

myöhemmin seuraa rikkautta; ainoastaan minä olin erottamassa häntä

hänen lapsistaan: käyttäytymiseni ei omissa silmissänikään enää ollut

anteeksi annettava. Seurata hänen tahtoaan tässä asiassa ei ollut

enää jalomielisyyttä, vaan rikollista heikkoutta. Minä olin luvannut

isälleni vapautua heti, kun en enää olisi välttämätön Ellénorelle.

Minun oli vihdoinkin aika lähteä virkauralle, alottaa toimelias elämä,

hankkia edes joitakin ansioita ihmisten kunnioitukseen nähden, ruveta

kunniakkaalla tavalla viljelemään lahjojani. Palasin Ellénoren luo

siinä, niinkuin uskoin, järkähtämättömässä mielessä, että pakottaisin

hänet myöntymään kreivi de P:n tarjoukseen ja että, jos asia vaati,

ilmoittaisin hänelle suoraan, etten enää rakastanut häntä.

"Rakas ystävä", sanoin minä hänelle, "jonkun aikaa voi kyllä

taistella kohtaloaan vastaan, mutta lopuksi täytyy kuitenkin aina

alistua. Yhteiskunnan lait ovat voimakkaammat kuin ihmisten tahto;

valtavimmatkin tunteet murtuvat olosuhteiden pakosta. Turhaan koettaa

ihminen itsepäisesti totella vain sydämensä ääntä; ennemmin tai

myöhemmin on hänen pakko kuunnella järkeä. Minä en voi teitä enää

kauemmin pidättää tässä asemassa, joka on yhtä arvoton teille kuin

minulle; minä en voi sitä tehdä en teidän enkä itseni vuoksi."

Sikäli kuin puhuin, Ellénoreen lainkaan katsahtamatta, tunsin

ajatusteni käyvän yhä epävarmemmiksi ja päätökseni horjuvan. Tahdoin

vielä kerran koota voimani ja jatkoin hätäisellä äänellä:

"Minä olen aina oleva ystävänne; olen aina tunteva teitä kohtaan

mitä syvintä kiintymystä. Nämä kaksi vuotta, jonka ajan suhteemme on

kestänyt, eivät koskaan tule haihtumaan muistostani; ne tulevat aina

olemaan elämäni kaunein aika. Mutta rakkautta, tuota aistien hurmaa,

tuota tahdostamme riippumatonta huumausta, joka saa unohtamaan kaikki

velvollisuudet, kaikki omat harrastukset, sitä en enää tunne."

Odotin hyvän aikaa hänen vastaustaan rohkenematta luoda katsettani

häneen. Kun vihdoin häneen katsahdin, oli hän liikkumaton; hän tuijotti

kaikkiin esineisiin ympärillään ikäänkuin hän ei olisi tuntenut niistä

ainoatakaan; tartuin hänen käteensä; se oli kylmä. Hän työnsi minut

luotaan.

"Mitä te tahdotte minusta", sanoi hän minulle; "enkö ole yksin, yksin

koko maailmassa, yksin ilman ainoatakaan olentoa, joka minua ymmärtää?

Mitä on teillä vielä minulle sanottavaa? Ettekö jo ole sanonut kaikkea?

Eikö kaikki jo ole lopussa, lopussa auttamattomasti? Jättäkää minut,

menkää luotani; ettekö te sitä juuri toivokin?"

Hän aikoi poistua, hän horjui; koetin pidättää häntä; hän kaatui

tiedottomana jalkoihini; nostin hänet käsivarsilleni, suutelin häntä,

koetin palauttaa häntä tajuihin.

"Ellénore", huudahdin, "palatkaa tajuihinne, palatkaa minun luokseni;

minä rakastan teitä oikealla rakkaudella, mitä hellimmällä rakkaudella.

Minä petin teitä vain siksi, että voisitte valita vapaammin."

Oi, sydämen herkkäuskoisuutta, sinä olet selittämätön! Nämä

yksinkertaiset sanat, jotka niin moni edellinen puheeni todisti

vääriksi, palauttivat Ellénoreen elämän ja luottamuksen; hän pyysi

minun sanomaan ne yhä uudestaan ja uudestaan: hän näytti hengittävän

niitä ahneesti. Hän uskoi minua: hän huumautui omasta rakkaudestaan,

jota hän luuli meidän yhteiseksi; hän vakuutti järkähtämättömästi

pysyvänsä siinä, mitä hän oli vastannut kreivi de P:lle, ja minä olin

sidottu lujemmin kuin milloinkaan.

Kolme kuukautta myöhemmin ilmaantui uusi mahdollisuus muutokseen

Ellénoren elämässä. Erään tuollaisen valtiollisen vaiheen johdosta,

jotka ovat niin tavallisia puolueiden järkyttämissä tasavalloissa,

pääsi hänen isänsä jälleen Puolaan ja sai takaisin omaisuutensa.

Vaikkakaan hän ei juuri ollenkaan tuntenut tytärtään, jonka äiti

oli vienyt Ranskaan kolmen vuotiaana, halusi hän nyt saada hänet

vakituisesti luokseen asumaan. Hän ei ollut kuullut Ellénoren

seikkailuista kuin vain joitakin hämäriä huhuja Venäjällä, jossa hän

oli asunut koko maanpakonsa ajan. Ellénore oli hänen ainoa lapsensa:

hän pelkäsi yksinäisyyttä, hän kaipasi hoitoa; hän ei parempaa pyytänyt

kuin saada selville tyttärensä asuinpaikan, ja heti kun hän sen oli

saanut tietää, pyysi hän tätä hartaasti saapumaan luokseen. Ellénore

ei voinut olla todenteolla kiintynyt isään, jota hän ei muistanut

nähneensä. Siitä huolimatta tunsi hän velvollisuutensa olevan totella;

täten hän turvasi lapsilleen suuren omaisuuden ja hankki itselleenkin

takaisin sen arvoaseman, jonka hänen onnettomuutensa ja oma käytöksensä

olivat häneltä riistäneet; mutta hän ilmoitti minulle jyrkästi, että

hän ei matkustaisi Puolaan, ellen minä seuraisi mukana.

"Minä en ole enää", sanoi hän minulle, "siinä ijässä, jolloin sielu

avautuu uusille vaikutelmille. Isäni on minulle outo. Jos jään tänne,

löytää hän muita, jotka ympäröivät hänet huolenpidollaan; hän on

tuleva siten aivan yhtä onnelliseksi. Minun lapseni saavat hra de P:n

omaisuuden. Minä tiedän kyllä, että kaikki tulevat minua soimaamaan,

minua pidetään kiittämättömänä tyttärenä ja tunteettomana äitinä:

mutta olen liian paljon kärsinyt; minä en ole enää niin nuori, että

ihmisten mielipiteillä olisi suurtakaan valtaa minuun. Jos päätökseni

tuntuu jollakin tavoin julmalta, niin syyttäkää, Adolphe, siitä

itseänne. Jos voisin kuvitella teidät toiseksi kuin mitä olette,

niin kentiespä suostuisin eroon, jonka katkeruutta lievittäisi pian

koittavan suloisen ja kestävän yhdessäolon ajatus; mutta te ette sen

parempaa pyytäisi kuin saada kuvitella minun elävän kahden sadan

peninkulman päässä itsestänne, tyytyväisenä ja rauhallisena, perheeni

helmassa ja ylellisyydessä. Te kirjoittelisitte siitä asiasta minulle

järkeviä kirjeitä, jotka jo aivan näen silmissäni; ne murtaisivat

sydämeni; en tahdo antautua siihen leikkiin. Minulla ei ole sitäkään

lohdutusta, että tietäisin voineeni uhraamalla koko elämäni herättää

teissä sellaisen tunteen, jonka olisin ansainnut; mutta te olette

joka tapauksessa ottanut tämän uhrin vastaan. Minä kärsin jo aivan

kylliksi teidän käytöksenne penseydestä ja meidän keskinäisen suhteemme

kuivakiskoisuudesta; minä siedän nämä kärsimykset, jotka te laskette

kannettavakseni, minä en vapaaehtoisesti tahdo kutsua esiin uusia."

Ellénoren äänessä ja sävyssä oli jotakin ankaraa ja tuimaa, joka

ilmaisi pikemminkin lujaa päätöstä kuin syvää ja liikuttavaa tunnetta.

Jonkun aikaa oli hän ollut aina jo etukäteen ärtynyt pyytäessään

minulta jotakin, aivan kuin olisin jo antanut kieltävän vastauksen. Hän

vallitsi minun tekojani, mutta hän tiesi, että minun arvostelukykyni ei

niitä hyväksynyt. Hän olisi tahtonut tunkeutua ajatusteni salaisimpaan

pyhäkköön murtaakseen siellä eräänlaisen salatun vastarinnan, joka

raivostutti häntä. Puhuin hänelle asemastani, isäni tahdosta,

omasta halustani; rukoilin, kiivastuin. Ellénore oli järkähtämätön.

Koetin vedota hänen jalomielisyyteensä, ikäänkuin ei rakkaus olisi

kaikista tunteista itsekkäin ja niin muodoin myös loukattuna vähimmin

jalomielinen. Tein sellaisenkin ihmeellisen yrityksen, että koetin

hellyttää häntä kuvaamalla, kuinka onneton minä olisin jäädessäni hänen

luokseen; onnistuin vain vimmastuttamaan hänet, siinä kaikki. Lupasin

tulla häntä tervehtimään Puolaan; mutta hän näki näissä lupauksissa,

joissa ei ollut innostusta eikä välittömyyttä, vain kärsimättömän halun

päästä hänestä erilleni.

Kokonaisen vuoden olimme jo asuneet Cadenissa tilanteemme mitenkään

muuttumatta. Kun Ellénore näki minut synkkänä tai alakuloisena, tuli

hän ensin murheelliseksi, sitten loukkaantui ja sai soimauksillaan

minut houkutelluksi tunnustamaan, että olin väsynyt, jonka seikan

olisin tahtonut salata. Minua puolestani harmitti, aina kun Ellénore

näytti tyytyväiseltä, nähdä hänen nauttivan olomuodosta, joka maksoi

minun onneni hinnan, ja minä häiritsin tätä hänen lyhytaikaista

nautintoaan vihjauksilla, jotka valaisivat hänelle minun sisäisen

mielentilani. Me ahdistimme siis toisiamme vuorotellen epäsuorilla

lauseilla peräytyäksemme sitten taas ylimalkaisten vastaväitteiden ja

epämääräisten puolustelujen turviin ja vaietaksemme. Sillä me tiesimme

niin hyvin molemmin puolin, mitä me aioimme toisillemme sanoa, että

me vaikenimme päästäksemme sitä kuulemasta. Joskus jompikumpi meistä

oli valmis antamaan myöten, mutta aina laiminlöimme otollisen hetken

lähestyä toisiamme. Meidän epäluuloiset ja haavoittuneet sydämemme

eivät enää löytäneet toisiaan.

Kysyin useasti itseltäni, minkätähden yhä jäin tuohon noin tuiki

kiusalliseen asemaan: vastasin siihen, että jos lähtisin Ellénoren

luota, seuraisi hän minua, ja niin olisin aiheuttanut taas uuden

uhrauksen hänen puoleltaan. Vihdoin tulin siihen päätökseen, että

täytyi vielä tehdä hänelle mieliksi viimeisen kerran ja että sitten,

kun kerran olin hänet jälleen saattanut perheensä helmaan, ei hän

voisi enää mitään vaatia. Olin juuri ehdottamaisillani hänelle sitä,

että saattaisin hänet Puolaan, kun hän sai ilmoituksen, että hänen

isänsä äkkiä oli kuollut. Hän oli määrännyt Ellénoren ainoaksi

perillisekseen, mutta eräät myöhemmät kirjeet olivat ristiriidassa

hänen jälkisäädöksensä kanssa ja jotkut etäiset sukulaiset uhkasivat

niiden nojalla kumota sen. Huolimatta siitä, että Ellénore ja hänen

isänsä olivat melko vieraita toisilleen, vaikutti tämä kuolemantapaus

häneen tuskallisesti: hän syytti itseään siitä, että hän oli hyljännyt

isänsä. Eikä aikaakaan niin hän jo syytti minua omasta virheestään.

-- Te olette saanut minut laiminlyömään pyhän velvollisuuden, sanoi hän

minulle. Nyt ei ole kysymys muusta kuin omaisuudestani: sen uhraaminen

on minulle vieläkin helpompaa. Minä en totta tosiaan matkusta yksinäni

maahan, jossa en tapaa muita kuin vihollisia.

-- Minä en ole tahtonut, vastasin minä hänelle, että te laiminlöisitte

mitään velvollisuutta; olisinpa päinvastoin toivonut, tunnustan sen

suoraan, että olisitte suvainnut joskus muistaa, että minunkin oli

tuskallista laiminlyödä omiani; tätä oikeudenmukaisuutta olen teiltä

turhaan odottanut. Minä taivun tahtoonne, Ellénore; teidän etunne on

tärkeämpi kuin kaikki muut asianhaarat. Me matkustamme yhdessä milloin

vain haluatte.

Me lähdimme todellakin matkaan. Matkan suoma virkistys, vaihteleva

ympäristö ja ponnistelumme itsemme hillitsemiseksi toivat

seurusteluumme aika-ajoin jonkin verran vanhaa sydämellisyyttä.

Pitkällinen tottumus toisiimme, ja kaikki ne moninaiset kohtalot, jotka

olimme yhdessä kokeneet, olivat liittäneet joka sanaan, melkeinpä

joka eleeseen muistoja, jotka siirsivät meidät äkkiä menneisyyteen ja

jotka vasten tahtoammekin täyttivät sydämemme liikutuksella, aivan

samoin kuin salamat iskevät halki yön silti sitä hälventämättä. Me

elimme, niin sanoakseni, jonkinlaisten sydämen muistelojen pohjalta,

jotka olivat siksi voimakkaita, että eron ajatus tuntui meistä

tuskalliselta, mutta kuitenkin siksi heikkoja, että ne eivät voineet

onnellistuttaa yhdessäoloamme. Minä antauduin näille tunnelmille

levätäkseni tavallisesta pakkovirityksestäni. Olisin tahtonut antaa

Ellénorelle sellaisia hellyydenosoituksia, jotka olisivat tyydyttäneet

häntä; väliin aloin puhua hänen kanssaan entistä rakkauden kieltä;

mutta nämä tunnelmat ja tämä kielenkäyttö muistuttivat noita kelmeitä

ja värittömiä lehtiä, jotka riutuen puhkeavat juurettoman puun oksista

kuin kuoleman jälkisato.