V.

Ellénoren ja kreivi de P:n erolla oli julkisuudessa sellaiset

seuraukset kuin helposti saattoi odottaakin. Ellénore kadotti siinä

silmänräpäyksessä koko kymmenen vuoden järkähtämättömän uskollisuutensa

hedelmät: hänet asetettiin samalle tasolle kuin kaikki ne hänen

luokkaansa kuuluvat naiset, jotka keveästi antautuvat yhtämittaisiin

lemmenseikkailuihin. Se, että hän oli jättänyt lapsensa, sai ihmiset

pitämään häntä luonnottomana äitinä, ja moitteettoman maineen

omaavat naiset toistelivat tyydytyksen tuntein, että tämän, heidän

sukupuolelleen oleellisimman hyveen laiminlyöminen ulottuisi varmasti

pian kaikkiin muihinkin. Samalla he häntä surkuttelivat, jotta eivät

riistäisi itseltään huvia solvata minua. Mitä minun käyttäytymiseeni

tulee, niin pidettiin minua viettelijänä, kiittämättömänä ihmisenä,

joka oli loukannut kestiystävyyttä ja hetkellistä mielijohdettaan

tyydyttääkseen riistänyt rauhan kahdelta ihmiseltä, joista hänen

olisi tullut kunnioittaa toista ja säästää toista. Eräät isäni

ystävistä pitivät minulle vakavia nuhdesaarnoja, toiset, jotka minun

suhteeni olivat vähemmän avonaisia, toivat minulle kiertotein ja

vihjauksin ilmi paheksumisensa. Nuoret miehet sitävastoin näyttivät

olevan ihastuksissaan siitä taitavuudesta, millä olin osannut lyödä

laudalta kreivin; ja kaikenlaisilla kokkapuheilla, joita turhaan

koetin vaientaa, onnittelivat he minua valloitukseni johdosta luvaten

seurata esimerkkiäni. En voi kuvata, miten kärsin sekä näistä ankarista

nuhteista että näistä häpeällisistä ylistyksistä. Olen vakuutettu

siitä, että jos todella olisin rakastanut Ellénorea, olisin voinut

oikaista yleisen mielipiteen sekä häneen että itseeni nähden. Niin

suuri on tosi tunteen voima, että kun se puhuu, vaikenevat väärät

selittelyt ja keinotekoiset sovinnaisuudet. Mutta minä olin ainoastaan

heikko, kiitollinen ja naisen vallassa oleva mies; minua ei tukenut

mikään sellainen yllyke, joka olisi ollut lähtöisin sydämestä.

Senvuoksi en osannut hämäytymättä lausua ajatustani; koetin aina

lopettaa keskustelun; ja jos se yhä jatkui, päätin sen joillakin

tuimilla sanoilla, jotka antoivat tietää toisille, että olin valmis

hakemaan heidän kanssaan riitaa. Totta tosiaan olisin paljon mieluummin

tapellut heidän kanssaan kuin vastannut heille.

Ellénore huomasi varsin pian, että yleinen mielipide nousi häntä

vastaan. Kaksi hra de P:n naissukulaista, jotka tämä vaikutusvallallaan

oli pakottanut ottamaan Ellénoren seurapiiriinsä, rikkoivat suhteensa

häneen mitä suurimmalla melskeellä, mielissään siitä, että he

moraalin ankarain periaatteiden turvissa vihdoinkin saivat laskea

valloilleen kauan pidätetyn pahansuopaisuutensa. Miehet jatkoivat

käyntejään Ellénoren luona; mutta heidän käytössävyynsä tuli jotakin

tuttavallista, joka ilmaisi, ettei hänellä enää ollut tukenaan mahtavaa

suojelijaa eikä puolustuksenaan liittoa, jolle yleinen mielipide jo

melkein oli antanut siunauksensa. Toiset tulivat hänen luokseen, niin

he sanoivat, sentähden että he olivat tunteneet hänet aina; toiset

sentähden että hän oli vielä kaunis ja että hänen vasta osoittamansa

kevytkenkäisyys oli taas herättänyt heissä toiveita, joita he eivät

yrittäneetkään häneltä peittää. Jokainen perusteli jollakin tavoin

tuttavuuttaan hänen kanssaan, s.o. jokainen luuli tämän tuttavuuden

olevan puolustelujen tarpeessa. Täten onneton Ellénore huomasi

ainaiseksi vajonneensa siihen asemaan, josta hän koko elämänsä oli

ponnistellut pois. Kaikki oli omiaan runtelemaan hänen sieluaan

ja loukkaamaan hänen ylpeyttään. Hän käsitti toisten hyljeksivän

käytöksen halveksimisen merkiksi ja toisten tunkeilevan lähestymisen

jonkun solvaisevan pyyteen osotukseksi. Hän kärsi yksinäisyydestään,

hän häpesi seuraansa. Oi, tietenkin olisi minun pitänyt lohduttaa

häntä; minun olisi pitänyt painaa hänet sydäntäni vasten ja sanoa

hänelle: Eläkäämme toinen toisillemme, unohtakaamme ihmiset, jotka

väärinymmärtävät meitä, olkaamme onnellisia vain oman kunnioituksemme

ja oman rakkautemme voimasta; koetinkin näin tehdä, mutta miten voisi

sammumassa olevaa tunnetta lietsoa liekkiin velvollisuuden sanelemalla

päätöksellä?

Ellénore ja minä teeskentelimme kumpikin toinen toisillemme. Hän ei

rohjennut uskoa minulle huoliaan, jotka olivat seurauksena uhrauksesta,

jonka hän varsin hyvin tiesi tehneensä minun pyytämättäni. Minä

olin ottanut vastaan tuon uhrauksen: minä en uskaltanut valittaa

onnettomuudesta, jonka olin edeltäpäin aavistanut, mutta jota en ollut

jaksanut torjua pois. Emme siis kumpikaan sanoneet sanaakaan siitä

ainoasta asiasta, joka lakkaamatta oli mielessämme. Me tuhlasimme

toisillemme hyväilyjä, me puhuimme rakkaudesta; mutta me puhuimme

rakkaudesta vain senvuoksi, että pelkäsimme puhua muusta.

Heti kun kahden rakastavan sydämen välillä on olemassa joku salaisuus,

heti kun jompikumpi heistä on päättänyt salata toiselta ainoankin

ajatuksen, on lumous lopussa, onni mennyttä. Kiivastuminen, vääryys,

yksinpä kylmentyminenkin, kaikki voidaan sovittaa, mutta teeskentely

tuo rakkauteen vieraan aineksen, joka turmelee ja kuihduttaa sen sen

omissa silmissä.

Omituisen epäjohdonmukaisesti torjuin mitä ankarimmalla paheksunnalla

pienimmätkin vihjaukset Ellénoresta, mutta samalla olin itse osaltani

ylimalkaisilla keskusteluillani myötävaikuttamassa siihen vääryyteen,

minkä hän sai kokea. Olin alistunut hänen tahtonsa alaiseksi, mutta

samalla olin saanut kauhun naisvaltaa kohtaan. Yhtä mittaa intoilin

naisten heikkoutta, heidän vaateliaisuuttaan, heidän tuskansa

hirmuvaltiutta vastaan. Toin esiin mitä säälimättömimpiä mielipiteitä;

ja tuo sama mies, joka ei voinut vastustaa yhtä kyyneltä, jonka jo

sanatonkin surumielisyys sai antamaan perään, jota hänen ollessaan

poissa rakastettunsa luota vaivasi tuottamansa kärsimyksen tunto,

esiintyi kaikissa puheissaan halveksivana ja heltymättömän kovana.

Kaikki suoranaiset ylistyspuheeni Ellénoresta eivät voineet haihduttaa

sitä vaikutelmaa, minkä tuontapaiset lausunnot jättivät. Minua

vihattiin, häntä surkuteltiin, mutta häntä ei kunnioitettu. Luettiin

hänen syykseen se, ettei hän ollut osannut herättää rakastajassaan

enempää arvonantoa omaa sukupuoltaan eikä suurempaa kunnioitusta

sydämen siteitä kohtaan.

Eräs herra, joka kuului Ellénoren salonkiin ja joka, senjälkeen kun

tämä oli rikkonut välinsä kreivi de P:hen, oli osoittanut häntä kohtaan

niin kiihkeää intohimoa, että Ellénoren hänen epähienon tunkeilemisensa

vuoksi oli ollut pakko sulkea hänet pois seurapiiristään, uskalsi

lasketella hänestä solvaavia pilapuheita, joita minun mielestäni oli

mahdoton sietää. Me miekkailimme; minä haavoitin häntä vaarallisesti,

haavoituin myös itse. En voi sanoin selittää sitä levottomuuden,

kauhun, kiitollisuuden ja rakkauden ilmettä, joka kuvastui Ellénoren

kasvoilta, kun hän näki minut tuon tapahtuman jälkeen. Hän muutti

asumaan luokseni, vastustelustani huolimatta; hän ei hetkeksikään

luopunut viereltäni koko sairauteni aikana. Päivisin hän luki minulle,

suurimman osan öitä hän valvoi vuoteeni reunalla; hän tarkkasi

vähäisimpiäkin liikkeitäni, hän arvasi jokaisen toivomukseni; hänen

valpas hyvyytensä teki moninkertaiseksi hänen kykynsä ja antoi hänelle

kaksin verroin voimaa. Hän vakuutti minulle yhä uudestaan, että jos

minä olisin kuollut, ei hänkään olisi voinut elää. Sydämeni oli täynnä

hellyyttä ja omantunnon vaivat raatelivat minua. Olisin tahtonut löytää

itsestäni jotakin, jolla olisin voinut palkita noin kestävän ja hellän

kiintymyksen; kutsuin avukseni muistot, mielikuvituksen, itse järjenkin

ja velvollisuuden tunteen: turhaa vaivaa! Tilanteen vaikeus, varmuus

siitä, että tulevaisuus oli erottava meidät, ehkäpä myös jonkinlainen

kapinanhenki kahletta vastaan, jota minun oli mahdoton katkaista,

kalvoivat minua sisällisesti. Syytin itseäni kiittämättömyydestä, jota

koetin häneltä salata. Olin aivan onneton, kun hän näytti epäilevän

rakkautta, joka oli hänelle niin välttämätön; enkä ollut vähemmän

onneton silloin, kun hän näytti uskovan siihen. Tunsin, että hän oli

parempi kuin minä, ja halveksin itseäni siitä, etten ollut hänen

arvoisensa. On hirvittävä onnettomuus, ettei saa vastarakkautta,

silloin kun itse rakastaa; mutta on sangen suuri onnettomuus olla

intohimoisen rakkauden esine, silloin kun ei enää itse rakasta. Tämän

henkeni, jonka olin pannut alttiiksi Ellénoren vuoksi, olisin antanut

vaikka tuhat kertaa, jotta hän olisi ollut onnellinen ilman minua.

Ne kuusi kuukautta, jotka isäni oli minulle myöntänyt oleskelulupaa,

olivat lopussa; täytyi ruveta tuumimaan poislähtöä. Ellénore ei

vähääkään vastustanut matkaani, hän ei edes koettanut sitä viivyttää;

mutta hän vaati minulta sen lupauksen, että kahden kuukauden

kuluttua jälleen palaisin hänen luokseen tai sallisin hänen tulla

minua tapaamaan; vannoin sen hänelle juhlallisesti. Mitä en olisi

luvannutkaan tuollaisena hetkenä, jolloin näin hänen kamppailevan

itseään vastaan ja hillitsevän tuskaansa? Hän olisi voinut vaatia minua

jäämään luokseen; syvimmässäni tiesin hyvin, että hänen kyyneleitään

olisin totellut. Olin kiitollinen hänelle siitä, että hän ei käyttänyt

valtaansa; tuntui kuin olisin siitä syystä rakastanut häntä enemmän.

Sitäpaitsi erosin itsekin katkeralla kaipuulla olennosta, joka oli

kiintynyt minuun noin harvinaisella alttiudella. Kauan kestävissä

suhteissa on aina jotakin niin syvää! Niistä muodostuu tietämättämme

osa sisäistä olemustamme! Kaukaa pitäen kaikessa rauhassa päätämme

katkaista ne; uskomme kärsimättöminä odottavamme vain hetkeä, jolloin

saamme panna tuon päätöksemme toimeen: mutta kun tuo hetki saapuu,

täyttää se meidät kauhulla; ja sellainen on meidän kurja, oikkuileva

sydämemme, että eroamme rikkiraastetuin rinnoin niistä, joiden kanssa

meidän oli ilotonta olla yhdessä.

Poissa ollessani kirjoitin säännöllisesti Ellénorelle. Pelko siitä että

kirjeeni voisivat tuottaa hänelle tuskaa ja halu kirjoittaa hänelle

vain sitä, mitä tunsin, olivat minulle ainaisena ristiriidan aiheena.

Olisin toivonut, että hän olisi arvannut sieluntilani, mutta tehnyt sen

tulematta siitä surulliseksi; olin tyytyväinen itseeni, kun olin voinut

käyttää sanoja kiintymys, ystävyys, uskollisuus rakkaus-sanan sijasta;

mutta äkkiä olin näkevinäni edessäni Ellénore raukan murheellisena

ja yksinäisenä, minun kirjeeni ainoana lohtunaan; ja sitten, kahden

varovaisesti sirkilöidyn ja kylmän sivun jälkeen, lisäsin taas nopeasti

muutamia tulisia tai helliä lauseita, jotka olivat omiaan pettämään

hänet uudestaan. Täten siis, vaikka en koskaan sanonut niin paljon,

että se olisi tyydyttänyt häntä, sanoin kuitenkin aina tarpeeksi

johtaakseni hänet harhaan. Tosiaan omituinen laji vilpillisyyttä, jonka

onnistuminen kääntyi minua itseäni vastaan, pitkitti ahdistustani ja

oli minulle sietämätöntä!

Levottomana laskin ohivieriviä päiviä ja tunteja; koetin ajatuksissani

hidastuttaa ajan kulkua; vapisin pelosta nähdessäni sen hetken

lähestyvän, jolloin minun tuli täyttää lupaukseni. En keksinyt

mitään keinoa voida matkustaa. En myöskään mahdollisuutta siihen,

että Ellénore voisi asettua samaan kaupunkiin kuin minä. Kentiespä,

ollakseni aivan suora, kentiespä en sitä halunnutkaan. Minä vertasin

riippumatonta ja rauhallista olotilaani siihen kiihkoisaan,

levottomaan ja heittelehtivään elämään, johon hänen intohimonsa minut

tuomitsi. Minun oli niin hyvä olla vapaana, mennä ja tulla, lähteä

ja palata, kenenkään siihen kiinnittämättä huomiota! Kanssaihmisteni

välinpitämättömyys oli minulle lepoa, niin sanoakseni, hänen

rakkautensa aiheuttaman väsymyksen jälkeen.

En kuitenkaan uskaltanut antaa Ellénoren aavistaa sitä, että olisin

tahtonut luopua suunnitelmistamme. Hän oli ymmärtänyt kirjeistäni,

että minun oli vaikea jättää isääni; hän kirjoitti minulle, että

hän siitä syystä alkoi hankkiutua matkaan. Kauan aikaa olin millään

tavalla vastustamatta tätä hänen päätöstään; minä en vastannut mitään

varmaa tästä asiasta. Annoin hänen epämääräisin sanoin ymmärtää,

että suurin iloni olisi aina tietää hänet... sitten lisäsin, tehdä

hänet onnelliseksi: kaikki surkeita kaksimielisyyksiä, mutkallista

kielenkäyttöä, jonka epäselvyys itseänikin tuskastutti, mutta jota

arkailin tehdä selvemmäksi. Vihdoin viimein päätin puhua hänelle

suoraan; sanoin itselleni, että se oli velvollisuuteni; yllytin

omantuntoni taisteluun heikkouttani vastaan; vahvistin itseäni hänen

tuskansa muistoa vastaan sillä ajatuksella, että hän sitten saisi

rauhan. Kävelin pitkin askelin huoneessani lausuillen ääneen sitä,

mitä aioin hänelle sanoa. Mutta tuskin olin pannut paperille muutamia

rivejä, kun jo mielialani muuttui: en enää nähnyt lauseitani niiden

sisällön, vaan sen vaikutuksen valossa, jonka ne varmasti tulivat

tekemään; ja yliluonnollisen voiman aivan tahtomattani ohjatessa

kuuliaista kättäni supistin sanottavani siihen, että ehdotin

hänelle muutaman kuukauden lykkäystä. En ollut taaskaan sanonut,

mitä ajattelin. Kirjeessäni ei ollut rahtuistakaan vilpittömyyttä.

Syyt, jotka esitin, olivat heikkoja, sentähden että ne eivät olleet

totuudenmukaisia.

Ellénoren vastaus oli kiivas; hän oli pahastunut siitä, että en

tahtonut nähdä häntä. Mitä hän siis minulta pyysi? Saada elää

tuntemattomana minun lähettyvilläni. Mitä olisi minulla pelättävää

hänen läheisyydestään, jos hän asuisi hiljaisessa lymypaikassaan

keskellä suurta kaupunkia, jossa ei kukaan häntä tuntenut? Hän oli

minun vuokseni uhrannut kaikki, omaisuutensa, lapsensa, maineensa; hän

ei pyytänyt muuta palkintoa uhrauksistaan kuin saada odottaa minua

kuin nöyrä orjatar, viettää joka päivä seurassani muutaman minuutin,

nauttia niistä hetkistä, jotka voisin hänelle lahjoittaa. Hän oli jo

napisematta myöntynyt kahden kuukauden eroon, ei siksi, että tämä ero

olisi hänen mielestään ollut välttämätön, vaan siksi, että minä näytin

sitä haluavan; ja kun hän vihdoin oli päässyt, raskaasti kooten päivät

pääksytyksin, siihen ajankohtaan, jonka minä itse olin määrännyt,

niin ehdotin minä hänelle, että hän alkaisi uudestaan tämän pitkän

kidutuskauden! Hän oli hyvinkin saattanut erehtyä, hän oli kenties

lahjoittanut elämänsä kovalle ja tylylle miehelle; minä olin tekojeni

herra, mutta minulla ei ollut oikeutta pakottaa häntä kärsimään, sen

ainoan hylkäämänä, jolle hän oli uhrannut kaikkensa.

Pian tämän kirjeen jälkeen saapui Ellénore itse; hän ilmoitti minulle

tulostaan. Minä lähdin hänen luokseen siinä varmassa mielessä, että

näyttäisin hyvin iloiselta; halusin kärsimättömästi tyynnyttää hänen

sydäntään ja antaa hänelle edes hetkiseksi onnea ja rauhaa. Mutta

olin loukannut häntä; hän tarkasteli minua epäluuloisesti: hän

havaitsi piankin väkinäiset ponnistukseni; hän ärsytti ylpeyttäni

soimauksillaan; hän herjasi minun luonnettani. Hän maalasi minut niin

kurjaksi heikkoudessani, että se sai minut kapinoimaan vielä enemmän

häntä kuin itseäni vastaan. Mieletön raivo valtasi minut: kaikki sääli

ja säästäminen oli tipotiessään, kaikki hienotunteisuus unohdettu.

Oli aivan kuin itse raivottaret olisivat yllyttäneet meitä toisiamme

vastaan. Kaiken, mitä suinkin leppymättömin viha oli keksinyt meistä,

sovellutimme molemminpuolisesti toisiimme, ja nuo molemmat onnettomat

olennot, koko maan päällä ainoat, jotka todella tunsivat toinen

toisensa ja olisivat voineet tehdä toisilleen oikeutta, ymmärtää ja

lohduttaa toisiaan, käyttäytyivät nyt kuin kaksi verivihollista,

vimmastuneina repimään toisensa kappaleiksi.

Me erosimme kolme tuntia kestäneen kohtauksen jälkeen; ja ensimäisen

kerran elämässä me erkanimme ilman selitystä, ilman sovintoa. Tuskin

olin jättänyt Ellénoren, kun jo suuttumukseni antoi sijaa syvälle

tuskalle. Olin kuin sekaisin päästäni, vielä aivan huumautuneena siitä,

mitä äsken oli tapahtunut. Toistin hämmästellen omia sanojani; en

voinut käsittää käyttäytymistäni; koetin etsiä itsestäni jotakin syytä,

mikä näin oli voinut minut harhauttaa.

Oli kovin myöhäinen, en tohtinut palata Ellénoren luo. Päätin mennä

häntä tapaamaan varhain seuraavana aamuna ja palasin kotiin isäni luo.

Siellä oli paljon vieraita; minun oli helppo niin suuressa seurassa

pysytellä syrjässä ja salata levottomuuteni. Kun vihdoin olimme kahden,

sanoi isäni minulle:

"Minulle on kerrottu, että kreivi de P:n entinen rakastajatar on tässä

kaupungissa. Olen aina antanut teidän olla täydessä vapaudessanne

enkä koskaan tahtonut tietää mitään rakkaussuhteistanne; mutta teidän

ijässänne ei sovi pitää julkista rakastajatarta; ja minä ilmoitan

teille, että olen ryhtynyt toimenpiteisiin saadakseni hänet lähtemään

täältä pois."

Nämä sanat sanottuaan hän jätti minut. Minä seurasin häntä hänen

huoneeseensa asti; hän viittasi minua poistumaan.

"Isäni", sanoin minä hänelle, "Jumala tietää, etten ole kutsunut

Ellénorea tänne tulemaan; Jumala tietää, että soisin hänen olevan

onnellisen ja että sillä hinnalla olisin valmis ijäksi luopumaan

hänestä; mutta punnitkaa sitä, mitä teette; luullessanne erottavanne

minut hänestä, voitte mahdollisesti liittää minut häneen ainaisiksi

ajoiksi."

Kutsutin heti luokseni erään kamaripalvelijani, joka oli seurannut

minua matkoillani ja joka tunsi suhteeni Ellénoreen. Annoin hänen

tehtäväkseen ottaa selvää, jos mahdollista, heti paikalla, mitkä ne

toimenpiteet olivat, joista isäni oli puhunut. Hän palasi kahden tunnin

kuluttua. Isäni sihteeri oli uskonut hänelle vaitiolon lupauksella,

että Ellénore oli saava seuraavana päivänä häätömääräyksen. Ellénore

häädetty! huudahdin, häpeällisesti häädetty! Hän, joka on tullut tänne

ainoastaan minun tähteni, hän, jonka sydämen minä olen murtanut, hän,

jonka kyyneleitä kylmänä katsoin! Mihin voisi hän nyt kallistaa päänsä,

onneton, yksin ja vailla jalansijaa maailmassa, jonka kunnioituksen

minä olen häneltä riistänyt? Kenelle kertoa tuskaansa? Päätökseni oli

pian tehty. Pestasin avukseni miehen, joka minua palveli; lahjoin

hänet kullalla ja lupauksilla. Tilasin postivaunut kello kuudeksi

aamulla kaupungin portille. Tein tuhansia suunnitelmia Ellénoren

ja minun ikuista yhteiselämää varten; rakastin häntä enemmän kuin

vielä milloinkaan ennen; koko sydämeni oli jälleen hänen; olin ylpeä

voidessani suojella häntä. Kärsimättömästi halusin saada sulkea hänet

syliini; rakkaus täytti sieluni kokonaan; tunsin pään, sydämen ja

aistien kuumeista huumaa, joka järkytti koko olemukseni. Jos Ellénore

tuolla hetkellä oli tahtonut erota minusta, olisin vaikka kuollut hänen

jalkoihinsa pidättääkseni häntä.

Aamu koitti; riensin Ellénoren luo. Hän oli makuulla, vietettyään

yönsä itkien; hänen silmänsä olivat vielä kosteat ja hänen hapsensa

hajallaan; tuloni hämmästytti häntä.

"Tule", sanoin hänelle, "lähtekäämme!" Hän aikoi vastata jotakin.

"Lähtekäämme!" toistin minä. "Onko sinulla maan päällä ketään muuta

suojelijaa, muuta ystävää kuin minä? Eivätkö minun käsivarteni ole

sinun ainoa turvasi?"

Hän vastusteli.

"Minulla on tärkeitä syitä", jatkoin, "jotka ovat henkilökohtaista

laatua. Taivaan nimessä, seuraa minua."

Ja minä vein hänet mukaani väkisin. Matkalla minä hukutin hänet

hyväilyihini, pusersin häntä rintaani vasten, vastasin hänen

kysymyksiinsä ainoastaan suuteloilla. Vihdoin mainitsin hänelle,

että huomattuani isäni aikovan erottaa meidät, olin tuntenut, etten

voisi olla onnellinen ilman häntä, että tahdoin pyhittää hänelle

elämäni ja liittää meidät yhteen kaikilla mahdollisilla siteillä.

Hänen kiitollisuutensa oli ensin rajaton; mutta pian hän keksi

kertomuksessani ristiriitaisuuksia. Vähitellen hän kiihkein kysymyksin

sai minulta urkituksi esiin totuuden; hänen riemunsa katosi, hänen

kasvonsa peittyivät synkkään pilveen.

"Adolphe", sanoi hän minulle, "te petätte itsenne; te olette

jalomielinen, te uhraudutte minulle sentähden että minua vainotaan;

te luulette tuntevanne rakkautta ettekä itse asiassa tunne muuta kuin

sääliä."

Minkätähden lausuikin hän nuo turmiolliset sanat? Minkätähden paljasti

hän minulle salaisuuden, jota en tahtonut tietää? Koetin saada

hänet vakuutetuksi, kenties siinä onnistuinkin; mutta totuus oli

iskenyt läpi sieluni: innostus oli lyöty lamaan; pysyin edelleenkin

uhrautumispäätöksessäni, mutta se ei tehnyt minua enää onnelliseksi; ja

jo asui mielessäni ajatus, joka minun jälleen täytyi salata.