IV.

Rakkauden hurma! Kuka voikaan sinua kuvata! Tuota lujaa vakaumusta,

että nyt olemme löytäneet olennon, jonka luonto on säätänyt meille,

tuota äkillistä kirkkautta, joka valaisee koko elämän ja joka tuntuu

meistä selittävän sen mysteerion, tuota ennentuntematonta arvoa, jonka

vähäpätöisimmätkin seikat saavat, noita nopeasti kiitäviä hetkiä,

jotka ovat niin suloisia, että kaikki niiden yksityiskohdat haihtuvat

muistista ja jotka eivät jätä sieluumme muuta jälkeä kuin pitkän onnen

vanan, tuota vallatonta iloa, joka välistä aivan aiheettomasti yhtyy

tavallisen heltymyksen tunnelmaan, tuota niin riemullista yhdessäoloa,

niin toivorikasta erillään oloa, tuota irtautumista kaikista

arkihuolista, tuota ylemmyyttä koko ympäristömme suhteen, tuota

varmuutta siitä, että tästä lähin eivät muut ihmiset enää tule yltämään

siihen maailmaan, jossa me elämme, tuota keskinäistä ymmärtämystä,

joka arvaa jokaisen ajatuksen ja joka antaa vastakaiun jokaiselle

tunnelmalle! Rakkauden hurma, se, joka sinut on tuntenut, ei kykene

sinua kuvaamaan!

Hra de P:n täytyi kiireellisten liikeasioiden vuoksi olla poissa kuusi

viikkoa. Tuon ajan vietin melkein yhtä mittaa Ellénoren seurassa. Hänen

kiintymyksensä näytti kasvaneen siitä uhrauksesta, jonka hän minulle

oli tehnyt. Hän ei koskaan päästänyt minua pois luotaan koettamatta

minua vielä pidättää. Kun lähdin, kysyi hän minulta, milloin palaisin.

Kahden tunnin erossaolo oli hänelle sietämätöntä. Hän määräsi

levottomalla tarkkuudella ajan, jolloin minun piti palata. Suostuin

siihen ilolla, minä olin kiitollinen, olin onnellinen rakkaudesta,

jota hän minulle osoitti. Mutta tavallisen elämän harrastukset eivät

kuitenkaan alistu kaikkiin omavaltaisiin toivomuksiimme. Minulle oli

välistä epämukavaa, että kaikki askeleeni noin olivat edeltäpäin

määrätyt ja kaikki hetkeni noin lasketut. Minun oli pakko hätiköidä

kaikissa toimituksissani, rikkoa useimmat suhteeni. En tiennyt mitä

vastata tuttavilleni, kun minulle ehdotettiin jotakin huvitilaisuutta,

josta minulla luonnollisissa olosuhteissa ei olisi ollut mitään

syytä kieltäytyä. Minä en lainkaan kaivannut Ellénoren luota noihin

seuraelämän huveihin, joista en ollut koskaan ollut erittäin huvitettu,

mutta minä olisin suonut, että hän olisi sallinut minun luopua niistä

vapaammin. Minusta olisi tuntunut suloisemmalta palata hänen luokseen

omasta tahdostani, tarvitsematta ajatella, että määräaika oli tullut,

että hän nyt juuri odotti minua tuskaisen levottomasti, ja ilman että

hänen tuskansa ajatus olisi sekoittunut ajatukseen siitä onnesta,

joka minua odotti hänet tavatessani. Ellénore oli epäilemättä minulle

suuri ilonlähde, mutta hän ei ollut enää päämäärä, hän oli muuttunut

kahleeksi. Pelkäsin sitäpaitsi saattavani hänet huonoon valoon. Minun

alituisen läsnäoloni täytyi tietenkin kummastuttaa hänen palvelijoitaan

ja lapsiaan, jotka saattoivat pitää minua silmällä. Ajatus, että voisin

tuottaa häiriötä hänen elämäänsä, sai minut vapisemaan. Tunsin, että

me emme voisi liittää elämäämme pysyväisesti yhteen ja että minun

pyhä velvollisuuteni oli kunnioittaa hänen rauhaansa: minä neuvoin

häntä siis varovaisuuteen samalla vakuuttaen hänelle rakkauttani.

Mutta mitä enemmän minä annoin hänelle tämäntapaisia neuvoja, sitä

vähemmän oli hän halukas minua kuuntelemaan. Samalla kertaa pelkäsin

hirvittävästi tuottaa hänelle mielipahaa. Heti kun vain näin hänen

kasvoillaan tuskan ilmeen, muuttui hänen tahtonsa minun tahdokseni;

minulla ei ollut hyvä olla, ellei hän ollut tyytyväinen minuun. Jos,

syyttäen jotakin välttämätöntä asiaa, joka pakotti minut olemaan poissa

jonkun hetken, olin päässyt lähtemään hänen luotaan, niin tunto siitä

tuskasta, jonka olin tuottanut hänelle, seurasi minua kaikkialle.

Kuumeinen omantunnon vaiva valtasi minut ja kiihtyi kiihtymistään joka

minuutti käyden lopulta aivan sietämättömäksi; riensin kiireimmän

kautta hänen luokseen tuntien, että suurin iloni oli saada lohduttaa

ja tyynnyttää häntä. Mutta sikäli kuin lähestyin hänen asuntoaan,

kasvoi minussa jonkinlainen harmin tunne tätä omituista ylivaltaa

vastaan, yhtyen muihin tunteisiini. Ellénore itse oli luonteeltaan

raju. Mitä hän tunsi minua kohtaan, sitä ei hän, niin luulen, ollut

tuntenut ketään muuta kohtaan. Edellisissä suhteissa hänen sydäntään

oli loukannut kiusallinen riippuvaisuus; minun seurassani hän saattoi

olla aivan luonnollinen, sillä me olimme täysin tasa-arvoisia; tämä

kaikista laskelmista ja hyötytavoitteluista puhdas rakkaus oli nostanut

häntä hänen omissa silmissäänkin; hän tiesi, että minä olin aivan

varma siitä, että hän rakasti minua yksinomaan minun itseni tähden.

Mutta tästä täydellisestä välittömyydestä minun seurassani johtui,

ettei hän salannut minulta ainoatakaan mielentilaansa; ja välistä kun

tulin hänen huoneeseensa kärsimättömänä siitä, että minun oli täytynyt

tulla aikaisemmin kuin olisin tahtonut, tapasin hänet surullisena tai

suuttuneena. Olin ollessani etäällä hänestä kärsinyt jo pari tuntia

siitä ajatuksesta, että hän kärsi minun poissaolostani: nyt kärsin

lisäksi pari tuntia hänen luonaan, ennenkuin sain hänet rauhoittumaan.

Kuitenkaan en tuntenut itseäni onnettomaksi; sanoin itselleni, että oli

ihanaa olla rakastettu, vaateliaastikin; tunsin, että minä tein hänelle

hyvää; hänen onnensa oli minulle välttämätön ja minä tiesin olevani

välttämätön hänen onnelleen.

Sitäpaitsi tuo epämääräinen tunne siitä, että luonnon järjestyksen

mukaisesti ei tämä suhde voisi olla kestävä, tuo niin monessa suhteessa

surullinen aavistus oli kuitenkin omiaan minua tyynnyttämään väsymyksen

tai kärsimättömyyden hetkinäni. Ellénoren liitto kreivi de P:n kanssa,

meidän ikämme epäsuhtaisuus, meidän asemiemme erilaisuus, minun pois

matkustamiseni, jota moninaiset seikat olivat viivyttäneet, mutta joka

pian oli edessä, kaikki nämä asianhaarat velvoittivat minua antamaan

ja ottamaan vastaan vielä mahdollisimman paljon onnea; kun kerran olin

varma vuosista, en tahtonut kitsastella päivistä.

Kreivi de P. palasi kotiin. Eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin hän

alkoi epäillä minun suhdettani Ellénoreen; päivä päivältä otti hän

minut vastaan yhä kylmemmän ja synkemmän näköisenä. Minä kuvasin

Ellénorelle elävästi ne vaarat, jotka häntä uhkasivat; minä rukoilin

häntä, että hän sallisi minun keskeyttää käyntini joksikin päiväksi;

minä puhuin hänelle hänen maineensa, varallisuutensa ja lapsiensa edun

puolesta. Hän kuunteli minua kauan vaieten; hän oli kalpea kuin kuolema.

"Tavalla tai toisella", sanoi hän minulle vihdoin, "te pian lähdette;

älkäämme jouduttako tätä hetkeä; älkää huolehtiko minun vuokseni.

Voittakaamme päiviä, voittakaamme tunteja; päiviä, tunteja, siinä

kaikki mitä tarvitsen. Joku salainen aavistus sanoo minulle, Adolphe,

että minä kuolen teidän syliinne."

Me jatkoimme siis entistä elämäntapaamme, minä yhäti levottomana,

Ellénore yhä surullisena, kreivi de P. mykkänä ja huolestuneena.

Vihdoin saapui kirje, jota odotin: isäni vaati minua palaamaan

luokseen. Vein tämän kirjeen Ellénorelle.

"Jo nyt!" sanoi hän minulle luettuaan sen; "en luullut, että se

tapahtuisi niin pian."

Sitten puhjeten kyyneliin hän tarttui käteeni ja sanoi minulle:

"Adolphe, te näette, etten voi elää ilman teitä; en tiedä, miten

tulevaisuuteni muodostunee, mutta minä rukoilen teitä, ettette vielä

lähtisi; keksikää tekosyitä jäädäksenne. Pyytäkää, että isänne sallii

teidän viipyä täällä vielä puoli vuotta. Puoli vuotta, onko se nyt

mikään pitkä aika?"

Minä yritin vastustaa hänen ehdotustaan; mutta hän itki niin

katkerasti, vapisi niin kovasti ja hänen kasvoillaan oli niin

sydäntäsärkevä kärsimyksen ilme, etten voinut jatkaa. Minä heittäydyin

hänen jalkoihinsa, suljin hänet syliini, vakuutin hänelle uskollista

rakkauttani ja lähdin pois kirjoittaakseni isälleni. Kirjoitin

todellakin Ellénoren tuskan innoittamalla lämmöllä. Esitin tuhansia

viipymisen syitä; kuvasin, miten hyödyllistä minulle oli jatkaa

D:ssa eräiden luentojen seuraamista, jota en ollut voinut tehdä

Göttingenissä; ja kun lähetin kirjeeni postiin, toivoin hartaasti

saavani sen suostumuksen, jota pyysin.

Palasin illalla Ellénoren luo. Hän istui sohvalla; kreivi de P.

oli uunin luona jotensakin kaukana hänestä; molemmat lapset olivat

huoneen perällä, he eivät leikkineet ja heidän kasvoiltaan kuvastui

se hämmästys, jota lapsi tuntee, silloin kun se huomaa jännitystä,

jonka syytä se ei voi arvata. Ilmoitin Ellénorelle pienellä eleellä,

että olin tehnyt, niinkuin hän tahtoi. Ilon säde pilkahti esiin hänen

silmistään, mutta sammui taas kohta. Kukaan meistä ei puhunut mitään.

Vaitiolo kävi kiusalliseksi kaikille kolmelle.

"Minulle on kerrottu, herraseni", sanoi minulle vihdoin kreivi, "että

olette aikeissa matkustaa pois."

Vastasin hänelle, etten tiennyt siitä asiasta mitään.

"Minun mielestäni", vastasi hän, "tulisi nuoren miehen teidän ijällänne

jouduttaa itsensä jollekin virka-uralle; mutta", lisäsi hän katsahtaen

Ellénoreen, "mahdollisesti eivät kaikki täällä ajattele samoin kuin

minä."

Isäni vastausta ei tarvinnut kauan odottaa. Vapisin avatessani

kirjettä, kun ajattelin sitä tuskaa, minkä kieltävä vastaus tuottaisi

Ellénorelle. Tuntuipa minusta myös siltä, että se itsellenikin

olisi ollut yhtä katkeraa; mutta luettuani hänen suostumuksensa

näin äkkiä hengessäni kaikki jatkuvan oleskelun epämukavuudet.

Vielä kuusi kuukautta tätä tukalaa elämää ja pakkotilaa! huudahdin

itsekseni; kuusi kuukautta, jolloin joka hetki loukkaan miestä, joka

on osoittanut minulle ystävyyttä, asetan vaaralle alttiiksi naisen,

joka minua rakastaa, ollen riistämäisilläni häneltä sen ainoan aseman,

jossa hän voi elää rauhallisena ja kunnioitettuna; petän isääni; ja

minkätähden? Sentähden, etten uskalla katsoa silmiin hetken kestävää

tuskaa, joka ennemmin tai myöhemmin on välttämätön! Emmekö joka päivä

vähin erin ja pisara pisaralta koe tätä tuskaa? Minä en tee muuta

kuin pahaa Ellénorelle; minun tunteeni ei, sellaisena kuin se on, voi

häntä tyydyttää. Minä uhraudun hänen vuokseen, siitä hänen onnelleen

hedelmää koitumatta; ja minä itse, minä elän täällä hyödyttömänä,

epäitsenäisenä, vailla hetkenkään vapautta, voimatta hengittää

hetkeäkään rauhassa.

Palasin Ellénoren luo hautoen näitä ajatuksia. Tapasin hänet yksin.

-- Jään vielä puoleksi vuodeksi, sanoin minä hänelle.

-- Te ilmoitatte minulle tuon uutisen hyvin kuivakiskoisesti.

-- Se johtuu siitä, että pelkään suuresti, tunnustan sen suoraan, tämän

lykkäyksen seurauksia meidän molempien puolesta.

-- Minun ymmärtääkseni eivät ne ainakaan teidän kohdaltanne voine olla

erittäin ikävää laatua.

-- Te tiedätte sangen hyvin, Ellénore, että en koskaan huolehdi eniten

itsestäni.

-- Ette myöskään paljoa toisten onnesta.

Keskustelu oli saanut myrskyisän käänteen. Ellénore oli loukkaantunut

minun huolistani tilanteessa, jolloin hän oli luullut minun iloitsevan

yhdessä hänen kanssaan: minä puolestani olin loukkaantunut siitä,

että Ellénore oli voittanut ja tehnyt tyhjäksi kaikki edelliset

päätökseni. Siitä tuli tuima kohtaus. Me aloimme soimata toisiamme

molemmin puolin. Ellénore syytti minua siitä, että olin pettänyt

hänet, että olin tuntenut häntä kohtaan vain ohimenevää mieltymystä,

että olin vieroittanut hänestä kreivin rakkauden ja saattanut hänet

jälleen ihmisten silmissä siihen epäilyttävään valoon, josta hän koko

elämänsä oli koettanut päästä pois. Minua harmitti se, että näin hänen

kääntävän minun viakseni kaiken, minkä olin tehnyt vain ollakseni

hänelle mieliksi, ollakseni häntä murehduttamatta. Minä valitin kieroa

ja kahlittua asemaani, toimettomuudessa hupenevaa nuoruuttani, sitä

itsevaltiutta, millä hän vallitsi kaikkia toimiani. Näin puhuessani

huomasin hänen kasvonsa äkkiä kylpevän kyynelissä: pysähdyin, pyörsin

pois puheeni, kielsin sanani, aloin selitellä. Me syleilimme toisiamme:

mutta ensimäinen isku oli isketty, ensimäisen rajan yli astuttu. Olimme

molemmat lausuneet sanoja, joita ei enää saanut sanomattomiksi; me

saatoimme vaieta niistä, mutta emme unohtaa niitä. On asioita, joita

voi olla sanomatta kauan aikaa, mutta kun ne kerran on sanottu, palaa

niihin lakkaamatta uudestaan.

Me elimme täten neljä kuukautta pingoitetuissa väleissä, väliin

suloisessa sovussa, mutta emme koskaan täysin vapaina; iloa tuotti

meille suhteemme vieläkin, mutta ei enää entistä hurmausta. Kuitenkaan

ei Ellénore vierautunut minusta. Kaikkein kiivaimpienkin riitojemme

jälkeen hän oli yhtä innokas tapaamaan minua uudestaan, hän määräsi

yhtä tarkalleen kohtaustemme kellonlyömän kuin jos suhteemme olisi

ollut mitä leppoisin ja hellin. Usein olen tullut ajatelleeksi,

että juuri minun käytökseni saattoi osaltaan ylläpitää Ellénoressa

tällaista mielentilaa. Jos minä olisin rakastanut häntä samoin, kuin

hän rakasti minua, olisi hän varmastikin ollut tyynempi, hän olisi

myös omasta puolestaan ajatellut niitä vaaroja, joita hän uhmasi.

Mutta kaikki varovaisuus oli hänestä inhoittavaa, sentähden että

tämä varovaisuus oli lähtöisin minusta; hän ei arvioinut ollenkaan

uhraustensa suuruutta, sentähden että pääasia hänelle oli saada minut

ottamaan ne vastaan; hänelle ei jäänyt aikaa jäähtyä minun suhteeni,

sentähden että koko hänen aikansa ja kaikki hänen voimansa menivät

minun säilyttämiseeni. Uusi lähtöpäiväni lähestyi; sitä muistaessani

tunsin jonkinlaista ilon ja mielipahan sekaista tunnetta: samantapaista

kuin mies, jonka täytyy ostaa varma paraneminen tuskallisen leikkauksen

hinnalla.

Eräänä aamuna kirjoitti Ellénore minulle, että tulisin hetikohta hänen

luokseen.

-- Kreivi, sanoi hän minulle, kieltää minua ottamasta teitä vastaan;

mutta en tahdo totella tätä hirmuvaltiasta käskyä. Minä olen seurannut

tuota miestä maanpakoon, olen pelastanut hänen omaisuutensa; olen

kaikella tavoin hoitanut hänen etujaan. Nyt voi hän tulla toimeen

ilmankin minua: mutta minä, minä en voi tulla toimeen ilman teitä.

Voi helposti arvata, miten hartaasti minä yritin saada hänet luopumaan

suunnitelmasta, jota en voinut käsittää. Minä puhuin hänelle yleisestä

mielipiteestä.

-- Tämä mielipide, vastasi hän minulle, ei koskaan ole ollut

oikeudenmukainen minua kohtaan. Olen kymmenen vuoden ajan täyttänyt

velvollisuuteni paremmin kuin yksikään muu nainen ja tuo mielipide on

siitä huolimatta työntänyt minut pois siltä arvosijalta, jonka olen

ansainnut.

Minä muistutin hänelle hänen lapsistaan.

-- Minun lapseni ovat hra de P:n lapsia. Hän on tunnustanut ne

omikseen: hän on pitävä huolen niistä. He kiittävät onneaan, kun saavat

unohtaa äidin, joka ei voi antaa heille muuta kuin häpeää.

Minä pyysin ja rukoilin kahta hartaammin.

-- Kuulkaahan, sanoi hän minulle, jos rikon välini kreivin kanssa, niin

kieltäydyttekö tapaamasta minua? Kieltäydyttekö? toisti hän tarttuen

käsivarteeni niin tuimasti, että se sai minut värisemään.

-- En tietenkään, vastasin minä hänelle; ja mitä onnettomampi olette,

sitä uskollisempi on kiintymykseni teihin. Mutta ottakaahan nyt toki

huomioon...

-- Kaikki on otettu huomioon, keskeytti hän. Hän tulee pian, lähtekää

nyt; älkääkä enää tulko tänne.

Vietin lopun päivästä sanomattoman ahdistuksen vallassa. Kului kaksi

päivää, joina en kuullut mitään Ellénoresta. Kärsin siitä, etten

tiennyt hänen kohtaloaan; kärsin myös siitä, etten saanut nähdä häntä,

ja itseänikin hämmästytti se, että tämä seikka minua niin vaivasi.

Toivoin kuitenkin, että hän oli luopunut tuosta päätöksestä, jota niin

suuresti pelkäsin hänen tähtensä, ja aloin jo tuudittaa itseäni siihen

uskoon, kun eräs nainen pisti käteeni pienen kirjelipun, jossa Ellénore

pyysi minua tulemaan tapaamaan häntä sille ja sille kadulle, siihen ja

siihen taloon, kolmanteen kerrokseen. Riensin sinne toivoen yhäkin,

että, kun hän ei ollut voinut ottaa minua vastaan hra de P:n asunnossa,

hän oli tahtonut keskustella kanssani muualla vielä viimeisen kerran.

Tapasin hänet järjestelemässä asuntoa pitkäaikaisempaan kuntoon. Hän

tuli minua vastaan samalla tyytyväisen ja aran näköisenä koettaen lukea

silmistäni vaikutelmani.

"Kaikki on lopussa," sanoi hän minulle, "olen aivan vapaa.

Yksityisvaroistani saan seitsemänkymmentä viisi louis'ta korkoa; se

riittää minulle. Te viivytte täällä vielä kuusi viikkoa. Sitten kun

lähdette, voin kenties asettua lähemmäksi teitä; te tulette kenties

minua tervehtimään."

Ja aivan kuin hän olisi pelännyt vastausta alkoi hän kertoa

kaikenlaisista suunnitelmiinsa kuuluvista pikku seikoista. Hän koetti

jos jollakin tavoin vakuuttaa minua siitä, että hän tulisi olemaan

onnellinen, että hän ei ollut uhrannut mitään minun vuokseni, että

se ratkaiseva askel, jonka hän oli ottanut, oli hänelle edullinen,

vaikk'ei minua olisi ollutkaan. Oli ilmeistä, että tämä kaikki vaati

häneltä suuria ponnistuksia, ja ettei hän uskonut puoliakaan siitä,

mitä hän minulle puhui. Hän huumasi itsensä omilla sanoillaan,

peläten kuulla mitä minä sanoisin, hän pitkitti puhettaan innokkaasti

viivyttääkseen sitä hetkeä, jolloin minun vastaväitteeni vaivuttaisivat

hänet jälleen epätoivoon. Minulla ei ollut sydäntä tehdä ainoatakaan.

Otin vastaan hänen uhrauksensa, kiitin häntä siitä; sanoin hänelle,

että se teki minut onnelliseksi: sanoinpa hänelle vielä paljon

enemmänkin: minä vakuutin hänelle aina toivoneeni sitä, että joku

ratkaiseva päätös saisi aikaan sen, ettei minun tarvitsisi koskaan

jättää häntä; väitin epäröimiseni johtuneen vain hienotunteisuudesta,

joka kielsi minua suostumasta sellaiseen tekoon, joka järkytti koko

hänen asemansa. Minä en, sanalla sanoen, ajatellut mitään muuta kuin

saada kaikki hänen tuskansa, pelkonsa, huolensa, hänen epävarmuutensa

minun rakkaudestani tyystin haihtumaan. Puhuessani en nähnyt mitään

muuta kuin tämän päämäärän ja minä tein lupaukseni vilpittömällä

mielellä.