III.

Yöllä en saanut unta. Ei ollut enää sieluni sisimmässä kysymys

laskelmista eikä suunnitelmista; tunsin itseni kaikesta sydämestäni

täydellä todella rakastuneeksi. Toimintaani ei enää määrännyt

menestyksen toivo: korkein onneni oli saada nähdä hänet, jota rakastin,

nauttia hänen läsnäolostaan. Kello löi yksitoista, lähdin Ellénoren

luo; hän odotti minua. Hän yritti puhua; minä pyysin häntä kuuntelemaan

minua. Istuuduin hänen viereensä, sillä jaksoin tuskin pysyä pystyssä,

ja jatkoin seuraavin sanoin, ollen kuitenkin pakotettu tavan takaa

keskeyttämään puheeni:

"Minä en suinkaan tule pyytämään, että purkaisitte tekemänne

päätöksen; en myöskään tule peruuttamaan tunnustusta, joka on voinut

teitä loukata; se olisi turhaa. Tämä rakkaus, jonka te hylkäätte,

ei sammu koskaan: jo se, että tällä hetkellä saan ponnistaa kaiken

voimani voidakseni puhua teille edes jonkin verran tyynesti,

todistaa, miten väkevä se tunne on, joka teitä loukkaa. Mutta minä

en ole rukoillut teitä kuulemaan minua puhuakseni enää siitä, vaan

päinvastoin pyytääkseni, että unohtaisitte sen, että ottaisitte minut

vastaan niinkuin ennenkin, että heittäisitte pois mielestänne tuon

mielettömän hetken muiston ettekä rankaisisi minua siitä, että tiedätte

salaisuuden, joka minun olisi pitänyt kätkeä sydämeni syvyyteen. Te

tiedätte, millainen on asemani, että luonnettani pidetään omituisena

ja kesyttömänä, että sydämeni on vieras kaikille seuraelämän

harrastuksille, yksinäinen keskellä ihmisiä, ja että se sentään kärsii

siitä erakkuudesta, johon se on tuomittu. Teidän ystävyytenne tuki

minua: ilman tätä ystävyyttä en voi elää. Minä olen tottunut teitä

näkemään; te olette sallinut tämän suloisen tottumuksen syntyä ja

muodostua; mitä olen tehnyt kadottaakseni tämän niin surullisen ja

synkän elämäni ainoan lohdutuksen? Olen hirvittävän onneton; minulla ei

ole enää rohkeutta kantaa niin pitkää onnettomuutta; en toivo mitään,

en pyydä mitään, en tahdo muuta kuin saada nähdä teidät; mutta minun

täytyy saada nähdä teidät, jos mieli minun elää."

Ellénore ei vastannut mitään.

"Mitä te pelkäätte?" jatkoin. "Mitä minä siis vaadin? Ainoastaan

sitä, mitä sallitte kaikille välinpitämättömillekin. Ihmisiäkö siis

pelkäätte? Nuo juhlallisiin mitättömyyksiinsä kiintyneet ihmiset

eivät osaa lukea sellaista sydäntä kuin minun. Kuinka en olisi

varovainen? Eikö ole kysymys elämästäni? Ellénore, myöntykää hartaaseen

pyyntööni: varmasti tuottaa se teille jotakin iloa. Varmasti on teistä

tuntuva jonkin verran suloiselta tulla niin rakastetuksi, nähdä

minut lähellänne ja tietää, että olen ainoastaan teitä varten, elän

ainoastaan teille, kiitän teitä jokaisesta onnen tunteesta, jonka

vielä voin tuntea, ja että teidän läsnäolonne on pelastanut minut

kärsimyksestä ja epätoivosta."

Jatkoin tähän suuntaan kauan aikaa, kumoten kaikki mahdolliset

vastaväitteet ja palaten tuhannella eri tavalla niihin päätelmiin,

jotka puhuivat minun puolestani. Olin niin nöyrä, niin talttunut,

pyysin niin vähän, olisin ollut niin onneton kieltävästä vastauksesta!

Ellénore tuli liikutetuksi. Hän asetti minulle useita ehtoja. Hän

suostui ottamaan minut vastaan vain harvoin, suuressa seurassa,

ja sillä nimenomaisella ehdolla, etten koskaan puhuisi hänelle

rakkaudesta. Minä lupasin kaikki, mitä hän tahtoi. Me olimme

tyytyväisiä molemmat: minä voitettuani takaisin onnen, jonka olin ollut

vähällä kadottaa, Ellénore tuntiessaan, että hän oli ollut samalla

kertaa jalo, hienotunteinen ja varovainen.

Heti seuraavana päivänä käytin hyväkseni lupaa, jonka olin saanut;

samoin tein sitä seuraavinakin päivinä. Ellénore ei enää näyttänyt

muistavan sitä, että käyntieni välttämättä tuli olla harvinaisia:

pian ei mikään ollut hänestä luonnollisempaa kuin nähdä minut

luonaan joka päivä. Kymmenvuotisella uskollisuudellaan oli Ellénore

saavuttanut hra de P:n täydellisen luottamuksen; tämä antoi hänelle

mitä suurimman vapauden. Kun kreivi de P. oli juuri saanut taistella

yleistä mielipidettä vastaan, joka olisi tahtonut sulkea hänen

rakastajattarensa pois siitä seurapiiristä, joka luonnostaan kuului

hänelle, oli hänelle mieluista nähdä Ellénoren seurapiirin kasvavan;

se, että talo oli täynnä vieraita, merkitsi hänen silmissään hänen omaa

voittoaan yleisestä mielipiteestä.

Aina kun saavuin, huomasin Ellénoren silmissä ilon välkähdyksen. Kun

joku keskusteluaihe huvitti häntä, kääntyivät hänen katseensa itsestään

minuun. Ei mitään mielenkiintoista kerrottu, ettei hän olisi kutsunut

minua sitä kuulemaan. Mutta hän ei ollut milloinkaan yksin: pitkiä

iltakausia kului niin, etten voinut sanoa hänelle yksityisesti muuta

kuin joitakin merkityksettömiä tai katkonaisia sanoja. Ei kestänyt

kauan, ennenkuin sellainen pakkotila alkoi minua harmittaa. Muutuin

synkäksi, vaiteliaaksi, epätasaiseksi mielialoiltani, katkeraksi

lausunnoissani. Saatoin töin tuskin hillitä itseäni, jos vain joku

toinen keskusteli kahden kesken Ellénoren kanssa; keskeytin aina

äkkiä nämä kaksinpuhelut. En välittänyt vähääkään siitä, että

tällä menettelyllä saatoin loukata toisia, eikä minuun vaikuttanut

pidättävästi edes pelko, että siten saattaisin Ellénoren epäedulliseen

valoon. Hän valitteli minulle tätä muutosta.

"Sehän on luonnollista!" vastasin minä kärsimättömästi; "te luulette

varmaankin tehneenne suuriakin minun hyväkseni; minun täytyy sanoa

teille, että erehdytte. En käsitä laisinkaan uutta käytöstapaanne.

Ennen te elitte syrjässä, te pakenitte väsyttävää seuraelämää; te

kartoitte noita iänikuisia keskusteluja, jotka kestävät niin kauan vain

sentähden, ettei niiden koskaan olisi pitänyt alkaakaan. Nyt teidän

ovenne on auki koko maailmalle. Voisi melkein luulla että pyytäessäni

teitä päästämään minut salonkiinne, olen samalla saanut koko maailmalle

saman suosion kuin itselleni. Tunnustan teille suoraan, että nähdessäni

teidät ennen niin viisaana, en odottanut, että olisitte niin keveä."

Huomasin Ellénoren piirteissä tyytymättömän ja murheellisen ilmeen.

"Rakas Ellénore", sanoin hänelle heltyen äkkiä uudestaan, "enkö

siis ansaitse mitään erikoisasemaa noiden tuhannen tunkeilijan

joukossa, jotka hyörivät ympärillänne? Eikö ystävyydelläkin ole omat

salaisuutensa? Eikö se ole arasteleva ja ujo ihmismelskeessä?"

Ellénore pelkäsi, että jos hän pysyisi taipumattomana, saattaisivat

varomattomuudet, jotka huolestuttivat häntä sekä hänen itsensä että

minun tähteni, jälleen uudistua. Suhteemme katkaiseminen ei enää

juolahtanut hänen mieleensä; hän suostui päästämään minut puheilleen

jonkun kerran yksin.

Silloin lieventyivät nopeasti ne ankarat säännöt, jotka hän oli minulle

säätänyt. Hän salli minun kuvailla itselleen rakkauttani; hän tottui

vähitellen tuohon puhetapaan: jonkun ajan kuluttua hän tunnusti minulle

rakastavansa minua.

Vietin muutamia tunteja hänen jalkojensa juuressa ylistäen itseäni

ihmisistä onnellisimmaksi ja vannoen hänelle tuhansissa muodoissa

ikuista rakkautta, uskollisuutta ja kunnioitusta. Hän kertoi

minulle, miten hän oli kärsinyt koettaessaan etääntyä minusta,

kuinka monasti hän oli toivonut, että huomaisin hänen tunteensa

hänen vastaponnistuksistaan huolimatta, kuinka hän aina pienimmänkin

kolinan sattuessa hänen korvaansa oli luullut minun tulevan, millaista

levottomuutta, riemua, pelkoa hän oli tuntenut nähdessään minut jälleen

ja miten hän pelkästä epäluottamuksesta itseään kohtaan, sovittaakseen

yhteen sydämensä viehtymyksen ja varovaisuuden, oli heittäytynyt

seuraelämän huvituksiin ja etsinyt ihmisiä, joita hän ennen oli

vieronut. Pyysin häntä kertomaan uudestaan pienimmätkin yksityiskohdat

ja tämä muutamien viikkojen tarina tuntui meistä sisältävän kokonaisen

elämän. Rakkaus hankkii kuin ihmeen kautta itselleen pitkien elämysten

muistot. Kaikki muut tunteet tarvitsevat menneisyyden: rakkaus luo,

kuin taikaiskusta, entisyyden, jolla se meidät ympäröi. Se uskottaa

meille niin sanoakseni, että me olemme eläneet jo vuosikausia yhdessä

olennon kanssa, joka vast'ikään oli meille melkein outo. Rakkaus on

vain pelkkä valopiste ja sentään se tuntuu täyttävän ajan. Joku päivä

sitten sitä ei ollut missään, koht'ikään sitä myöskään ei enää ole;

mutta niin kauan kuin se on olemassa, levittää se kirkkautta sekä

siihen aikaan, joka on takana, että siihen, joka on edessä.

Tämä rauha ei kuitenkaan kestänyt kauan. Ellénore oli sitäkin

enemmän varuillaan heikkouttaan kohtaan, kun muisto hänen entisistä

hairahduksistaan häntä vielä kiusasi: ja minun mielikuvitukseni,

himoni, jonkinlainen itserakkauteen perustuva teoria, jota en itsekään

huomannut, kapinoivat sellaista rakkautta vastaan. Aina ujona,

usein ärtyneenä, minä valittelin, tuskailin ja vaivasin Ellénorea

soimauksillani. Useammin kuin kerran oli hän jo aikeissa rikkoa tämän

suhteen, joka toi hänen elämäänsä vain pelkkää levottomuutta ja

sekasortoa; useammin kuin kerran minä lepytin hänet rukouksillani,

katuvilla vakuutteluillani ja kyynelilläni.

"Ellénore", kirjoitin hänelle eräänä päivänä, "te ette tiedä, mitä

kaikkea minä kärsin. Sekä teidän lähellänne että kaukana teistä olen

yhtä onneton. Niinä tunteina, jolloin olemme erillämme, harhailen

umpimähkää, kumarassa tämän elämän kuorman alla, joka tuntuu minusta

melkein sietämättömältä. Seuraelämä kiusaa minua, yksinäisyys vaivaa

minua. Kaikki nuo välinpitämättömät, jotka tarkkaavat minua, jotka

eivät tiedä mitään siitä, mikä minussa tapahtuu, jotka katselevat minua

mielenkiinnottomalla uteliaisuudella, myötätunnottomalla ihmetyksellä,

kaikki nuo miehet, jotka rohkenevat puhua minulle jostakin muusta kuin

teistä, tuottavat sydämelleni kuolettavaa tuskaa. Minä pakenen heitä,

mutta yksin ollessani etsin turhaan virkistävää ilmaa, joka tunkisi

ahdistettuun rintaani. Minä syöksyn eteenpäin tämän maan kamaraa,

jonka pitäisi avautua nielläkseen minut ainiaaksi; painan pääni kylmää

kiveä vastaan, jonka pitäisi tyynnyttää se polttava kuume, joka minua

kalvaa. Laahaudun tuota kukkulaa kohti, jolta teidän talonne näkyy;

jään sinne silmät tähdättyinä tähän tyyssijaan, jossa en koskaan

ole asuva yhdessä teidän kanssanne. Ja jos olisin kohdannut teidät

aikaisemmin, niin olisitte voinut olla omani! Olisin saanut sulkea

syliini sen ainoan olennon, jonka luonto on luonut minun sydäntäni

varten, tätä sydäntä, joka on kärsinyt niin paljon vain sentähden,

että se on etsinyt teitä, ja joka löysi teidät liian myöhään! Kun

vihdoin nämä houreen hetket ovat kuluneet, kun saapuu aika, jolloin

saan nähdä teidät, alan vapisten astella asumustanne kohti. Minä

pelkään, että kaikki ne, jotka tapaavat minut, arvaavat tunteeni;

minä pysähtelen, käyn hitain askelin: koetan viivyttää onneni hetkeä,

tuota onnea, jota kaikki uhkaa, jonka aina luulen karkaavan käsistäni,

tuota epätäydellistä ja levotonta onnea, jota vastaan kenties joka

minuutti sekä turmiolliset tapahtumat että kateelliset katseet, sekä

hirmuvaltiaat oikut että teidän oma tahtonne salaliittoutuvat! Kun

saavun ovenne kynnykselle, kun raoitan oveanne, valtaa minut uusi

pelko: astun sisään niinkuin rikollinen, anellen anteeksi jokaiselta

esineeltä, joka silmääni osuu, aivan kuin kaikki olisivat vihollisiani,

aivan kuin kaikki kadehtisivat minulta sitä autuuden hetkeä, jonka

vielä saan nauttia. Pieninkin ääni minua säikähdyttää, pieninkin

liike ympärilläni kammottaa minua, yksinpä omien askeltenikin kolina

saa minut peräytymään. Vielä ollessani jo aivan teidän vieressänne

pelkään, että jokin este saattaisi äkkiarvaamatta tulla teidän ja

minun väliini. Vihdoinkin näen teidät, minä näen teidät ja voin taas

hengittää, minä katselen teitä ja pysähdyn niinkuin pakolainen,

joka on astunut jalallaan siihen suojelevaan maahan, joka pelastaa

hänet kuolemasta. Mutta silloinkin, kun koko olemukseni pyrkii teitä

kohti, juuri kun minulla olisi niin suuri tarve saada levätä kaikista

tuskistani, painaa pääni teidän helmaanne ja antaa kyyneleitteni

vapaasti virrata, täytyy minun väkivallalla hillitä itseni, täytyy

minun vielä teidänkin kanssanne elää samaa pakkoponnistusten elämää: ei

koskaan ainoatakaan vapautumisen, antautumisen hetkeä! Teidän katseenne

tarkkaavat minua. Minun levottomuuteni vaivaa, melkeinpä loukkaa teitä.

Noiden suloisien hetkien jälkeen, jolloin ainakin tunnustitte minulle

rakkautenne, olette käynyt jollakin tavoin kaihtavaksi. Aika rientää,

uudet harrastukset kutsuvat teitä; ette milloinkaan unhoita niitä;

ette milloinkaan viivytä eromme hetkeä. Tulee vieraita: ei ole enää

lupa teitä katsella; tunnen, että minun täytyy paeta pois lymytäkseni

ympäröiviä epäluuloja. Lähden luotanne järkytetympänä, rikkirevitympänä

ja mielettömämpänä kuin mitä tulin; jätän teidät ja vaivun jälleen

tuohon hirvittävään erakkuuteen, jossa käyn yksinäistä taisteluani

kohtaamatta ainoatakaan olentoa, johon voisin turvata, jonka luona

voisin hetkisen levätä."

Ellénorea ei kukaan ollut koskaan niin rakastanut. Hra de P. piti

hänestä toden teolla hyvin paljon, hän oli hänelle syvästi kiitollinen

hänen uskollisesta kiintymyksestään ja kunnioitti suuresti hänen

luonnettaan; mutta hänen käytöksessään oli aina jonkinlainen ylemmyyden

vivahdus naista kohtaan, joka julkisesti oli antautunut hänelle ilman

avioliittoa. Hän olisi voinut solmia kunniallisemmankin liiton yleisen

mielipiteen mukaan: hän ei sitä tosin sanonut Ellénorelle, hän ei sitä

ehkä sanonut edes itselleenkään; mutta se, mitä ei sanota, on siitä

huolimatta olemassa, ja sen saattaa ainakin aavistaa. Ellénorella

ei ollut tähän asti ollut aavistustakaan näin intohimoisesta

tunteesta, joka hukutti koko elämäni hänen elämäänsä ja jonka

kumoamattomia todistuksia kaikki raivokohtaukseni, väärät syytökseni

ja soimauksenikin vain olivat. Hänen vastarintansa oli hehkuttanut

äärimmilleen kaikki aistini ja ajatukseni: noiden kiihkonpurkausten

jälkeen, jotka häntä säikähdyttivät, lauhduin nöyräksi, helläksi,

jumaloivan kunnioittavaksi. Pidin häntä suorastaan taivaallisena

olentona. Minun rakkauteni oli kuin jumalanpalvelusta ja hurmasi

häntä sitäkin enemmän, kun hän alituisesti pelkäsi saavansa kokea

päinvastaiseen suuntaan käypiä nöyryytyksiä. Vihdoin hän antautui

minulle kokonaan.

Onneton se mies, joka rakkaussuhteen ensimäisinä hetkinä ei usko,

että tämä suhde on ikuinen! Onneton se, joka juuri valloittamansa

rakastajattaren sylissäkään ei voi olla aavistamatta pahaa, vaan tietää

ennakolta, että hän kerran saattaa hänestä luopua! Naisessa, joka

seuraa sydämensä ääntä, on tällaisena hetkenä jotakin liikuttavaa ja

pyhää. Ihmistä eivät turmele nautinto, luonto, eivätkä aistit, vaan

ne laskelmat, joihin yhteiskunta meidät totuttaa, ja ne mietelmät,

jotka kokemus synnyttää. Minä rakastin, minä kunnioitin Ellénorea

tuhat kertaa enemmän senjälkeen kun hän oli antautunut. Kuljin ylpeänä

ihmisten keskellä, katsellen heitä kuin hallitsija. Itse ilma, jota

hengitin, oli jo sinään nautinto. Riensin luonnon helmaan kiittääkseni

sitä tuosta odottamattomasta, tuosta äärettömästä armolahjasta, jonka

se hyvyydessään oli suonut minulle.