II.

Ollen hajamielinen, huomaamaton, ikävystynyt, en laisinkaan tullut

panneeksi merkille, minkälaisen vaikutuksen tein, ja aikani kului

opinnoissa, jotka tavan takaa keskeytyivät, suunnitelmissa,

joita en toteuttanut, huvituksissa, jotka eivät minua kovinkaan

huvittaneet, kunnes muuan näennäisesti sangen mitätön seikka aiheutti

mielentilassani tärkeän muutoksen.

Eräs nuori mies, jonka tunsin jotensakin läheltä, oli jo muutamia

kuukausia mielistellyt erästä naista, joka ei suinkaan ollut

seurapiirimme hulluimpia: olin tässä yrityksessä hänen sangen

epäitsekäs uskottunsa. Pitkien ponnistusten jälkeen hän vihdoin

voitti hänen rakkautensa; ja kun hän ei ollut salannut minulta

vastoinkäymisiään ja vaivojaan, luuli hän myös olevansa velvollinen

kertomaan minulle menestyksestään: hänen hurmionsa ja riemunsa oli

sanoin kuvaamaton. Nähdessäni noin suurta onnea aloin pahoitella

sitä, etten itse ollut sellaista vielä kokenut; minulla ei ollut

siihen saakka ollut mitään sellaista naissuhdetta, joka olisi hivellyt

itserakkauttani; uusi tulevaisuus näytti avautuvan silmäini eteen;

uusi mielihalu heräsi sydämessäni. Tässä mielihalussa oli epäilemättä

paljon turhamaisuutta, mutta se ei ollut yksinomaan turhamaisuutta;

siinä oli sitä ehkä vähemmän kuin mitä itse luulinkaan. Ihmisen tunteet

ovat epäselviä ja sekaisia; ne ovat muodostuneet lukuisista erilaisista

vaikutelmista, joita ei voi eritellä; ja sanat, jotka aina ovat liian

karkeita ja ylimalkaisia, kykenevät kyllä niitä ilmaisemaan, mutta

eivät koskaan määrittelemään.

Olin isäni kodissa omaksunut jotenkin epämoraalisen katsantokannan

naisiin nähden. Vaikkakin isäni tarkasti noudatti ulkonaista

sovinnaisuutta, ei se estänyt häntä tuon tuostakin haastelemasta

kevytmielisesti rakkaussuhteista: hän piti niitä jonkinlaisina

huvituksina, ellei juuri luvallisina, niin ainakin anteeksi

annettavina, ja ainoastaan avioliitto oli hänen mielestään vakava

asia. Hänen periaatteisiinsa kuului, että nuoren miehen tuli visusti

varoa tekemästä niin sanottua tyhmyyttä s.o. solmiamasta kestävää

liittoa henkilön kanssa, joka ei ollut täydelleen hänen vertaisensa

varallisuuden, syntyperän ja ulkonaisten etujen puolesta; mutta

muuten, kunhan vain ei ollut kysymyksessä avioliitto, saattoi hänen

mielestään huoletta naisia ottaa ja jättää; ja olinpa nähnyt hänen

jonkinlaisella hyväksymisen hymyllä kuittaavan tämän ivamukaelman

tutusta sananparresta: _Siitä on heille niin vähän haittaa ja meille

niin suurta hupia!_

Ei kenkään voi aavistaa, kuinka syvän vaikutuksen tämäntapaiset sanat

tekevät varhaisimmassa nuoruudessa ja kuinka hämmästyttävältä lapsista

tuntuu ijällä, jolloin kaikki käsitykset vielä ovat epävarmoja ja

häilyviä, kuulla kaikkien hyväksymillä pilapuheilla kumottavan ne

nimenomaiset säännöt, joita heille on annettu. Nämä säännöt eivät

silloin enää ole heidän silmissään muuta kuin tyhjänpäiväisiä kaavoja,

joita heidän vanhempansa yhteisestä sopimuksesta ovat päättäneet

jankata heille omantuntonsa rauhan vuoksi, ja nuo pilapuheet näyttävät

heistä sisältävän elämän todellisen salaisuuden.

Minä tahdon saada rakkautta, toistin itsekseni, epämääräisen

liikutuksen valtaamana, ja silmäilin ympärilleni; en nähnyt ketään,

joka olisi voinut herättää minussa rakkautta, en ketään, joka minusta

olisi tuntunut soveliaalta rakkauteni esineeksi; kysyin neuvoa

sydämeltäni ja maultani; en tuntenut mitään erikoismieltymystä.

Tällaisessa sisäisen levottomuuden tilassa olin, kun tutustuin kreivi

de P:hen, joka oli neljänkymmenen vuotias mies ja jonka omaiset

kuuluivat vanhempieni perhetuttaviin. Hän ehdotti, että tulisin häntä

tervehtimään. Onneton vierailu! Hänellä oli luonaan rakastajattarensa,

muuan puolatar, kuuluisa kauneudestaan, vaikkakaan hän ei enää ollut

vallan nuori. Tämä nainen oli, huolimatta epäedullisesta asemastaan,

useammassa tilaisuudessa osoittanut arvokkaita luonteenominaisuuksia.

Hänen perheensä, joka Puolassa oli sangen huomatussa asemassa, oli

kadottanut omaisuutensa maansa levottomuuksissa. Hänen isänsä oli

joutunut valtion kiroihin; hänen äitinsä oli matkustanut Ranskaan

etsiäkseen sieltä turvapaikkaa, vieden mukanaan tyttärensä, joka

hänen kuollessaan oli jäänyt aivan yksinäiseksi. Kreivi de P. oli

rakastunut häneen. En ole koskaan tullut tietämään, miten oikeastaan

tämä suhde oli muodostunut, joka silloin, kun minä ensi kertaa näin

Ellénoren, jo aikoja sitten oli vakiintunut ja niin sanoakseni

pyhitetty. Mahdollisesti oli hänen onneton tilanteensa tai hänen

nuoruutensa kokemattomuus johtanut hänet tällaiselle sivuraiteelle,

joka oli ristiriidassa sekä hänen kasvatuksensa, tapojensa että myös

hänen oman ylpeytensä kanssa, joka muodosti sangen huomattavan puolen

hänen luonteestaan. Ainoa, minkä minä tiedän ja minkä koko maailma

tiesi, oli se, että kun kreivi de P. oli menettänyt melkein koko

omaisuutensa ja hänen vapautensa oli vaarassa, niin oli Ellénore

antanut hänelle sellaisia todistuksia uskollisesta kiintymyksestään,

torjunut sellaisella halveksinnalla luotaan loistavimmatkin tarjoukset,

antautunut hänen kanssaan samoihin vaaroihin ja samaan köyhyyteen

sellaisella alttiudella ja vieläpä riemulla, että ankarimmankin

arvostelun täytyi väkisinkin tunnustaa, että hänen vaikuttimensa

olivat puhtaat ja hänen käytöksensä epäitsekästä. Vain hänen

toimeliaisuuttaan, rohkeuttaan, älyään ja kaikkia niitä monenlaisia

uhrauksia, jotka hän valittamatta oli kestänyt, sai hänen rakastajansa

kiittää siitä, että oli saanut takaisin osan omaisuudestaan. He

olivat asettuneet D:hen seuratakseen erästä oikeudenkäyntiä, jonka

tarkoituksena oli voittaa kreivi de P:lle kokonaan takaisin hänen

entinen rikkautensa, ja aikoivat viipyä siellä noin kaksi vuotta.

Ellénoren älylliset lahjat eivät olleet tavallisia suuremmat, mutta

hänen mielipiteensä olivat terveitä ja hänen sanansa, jotka aina olivat

yksinkertaisia, ilmaisivat välistä hämmästyttävää tunteen aateluutta

ja ylevyyttä. Hänellä oli paljon ennakkoluuloja; mutta kaikki hänen

ennakkoluulonsa olivat ristiriidassa hänen oman etunsa kanssa. Hän

pani mitä suurinta arvoa säännönmukaiseen käyttäytymiseen juuri

sentähden, että hänen omansa ei ollut vallitsevien käsitysten mukaan

säännönmukaista. Hän oli hyvin uskonnollinen, sentähden että uskonto

tuomitsi ankarasti hänen elämänlaatunsa. Hän vältti keskustelussa

tyystin kaikkea, mikä muista naisista olisi ollut vain viatonta

leikinlaskua, sentähden että hän pelkäsi aina, että joku voisi luulla

hänen asemansa oikeuttavan puhumaan hänelle sopimattomuuksia. Hän ei

olisi tahtonut ottaa kodissaan vastaan muita kuin kaikkein ylimpään

luokkaan kuuluvia ja tavoiltaan moitteettomia miehiä, sentähden

että sellaiset naiset, joihin hän pelkäsi itseään verrattavan,

tavallisesti luovat itselleen sekalaisen seurapiirin ja, tyytyen

elämään ilman yleistä kunnioitusta, eivät pyydä seuraltaan muuta kuin

hupia. Ellénore oli lyhyesti sanoen lakkaamattomassa taistelussa omaa

kohtaloaan vastaan. Hänen jokainen tekonsa ja lauseensa oli, niin

sanoakseni, vastalause sitä luokkaa vastaan, johon hänet itsensä

luettiin; ja tuntiessaan, että todellisuus oli voimakkaampi kuin

hän ja että hänen ponnistuksensa eivät mitenkään muuttaneet hänen

asemaansa, oli hän kovin onneton. Molempia lapsiaan, jotka hän oli

saanut kreivi de P:n kanssa, hän kasvatti äärimmäisen ankarasti. Olisi

melkein joskus voinut luulla, että siinä pikemmin intohimoisessa

kuin hellässä kiintymyksessä, jota hän heitä kohtaan osoitti, oli

salaista kapinantunnetta, joka teki heidät hänelle jollakin tavoin

kiusallisiksi. Jos joku kaikessa ystävyydessä huomautti hänelle siitä,

että hänen lapsensa kasvoivat, että heillä tuntui olevan lahjoja siihen

ja siihen suuntaan, että heidän tulisi valita se ja se ura, niin

nähtiin hänen kalpenevan muistaessaan, että kerran oli koittava päivä,

jolloin hänen täytyisi ilmaista heille heidän syntyperänsä. Mutta

pieninkin vaara, hetken poissaolo, sai hänet jo rientämään takaisin

heidän luokseen levottomuudella, jossa saattoi havaita jonkinlaista

omantunnonvaivaa ja tarvetta jakaa hyväilyillään heille sitä onnea,

jota hän ei itse voinut tuntea. Tämä ristiriitaisuus hänen tunteittensa

ja sen aseman välillä, mikä hänellä oli seuraelämässä, oli tehnyt

hänen mielialansa hyvin epätasaiseksi. Hän oli usein unelmoiva ja

vaitelias; väliin taas hän puhui kiihkoisasti. Kun häntä keskellä

ylimalkaisintakin keskustelua vaivasi jokin häntä henkilökohtaisesti

koskeva ajatus, ei hän koskaan ollut täydellisesti tyyni. Mutta

juuri senkin vuoksi oli hänen käytöksessään aina jotakin tulista ja

yllättävää, joka teki hänet ärsyttävämmäksi kuin mitä hän luonnostaan

olisi ollut. Hänen omituinen erikoisasemansa korvasi sen, mikä häneltä

puuttui ajatustavan alkuperäisyydestä. Häntä katseli mielenkiinnolla ja

uteliaisuudella niinkuin ihanaa myrskyä.

Saatuani Ellénoren näköpiiriini juuri kun sydämeni tarvitsi rakkautta

ja turhamaisuuteni naismenestystä, oli hän mielestäni minun arvoiseni

valloitettava. Hänestäkin oli hupaista seurustella miehen kanssa, joka

oli erilainen kuin hänen tähän asti näkemänsä. Hänen seurapiirinsä

olivat muodostaneet muutamat hänen rakastajansa ystävät tai sukulaiset

ja näiden rouvat, jotka kreivi de P:n arvovaltainen asema oli

pakoittanut hyväksymään seuraansa myös hänen rakastajattarensa.

Aviomiehet olivat yhtä köyhät tunteiden kuin ajatusten puolesta; rouvat

erosivat vain siinä suhteessa miehistään, että heidän tyhjyytensä oli

laadultaan levottomampaa ja liikkuvampaa, sentähden että heillä ei

ollut kuten edellämainituilla tuota henkistä tyyneyttä, joka johtuu

virka-asioiden säännöllisestä menosta ja hoidosta. Minun tavallista

keveämpi leikinlaskuni ja vaihtelevampi keskusteluni, johon omituisella

tavalla sekoittui raskasmielisyyttä ja hilpeyttä, alakuloisuutta

ja harrastusta, innostusta ja ivaa, hämmästyttivät ja miellyttivät

Ellénorea. Hän puhui useampia kieliä, epätäydellisesti kylläkin,

mutta aina sujuvasti, väliin sirostikin. Hänen ajatuksensa näyttivät

ponnistelevan esiin ikäänkuin esteiden kautta ja suoriutuvan tästä

taistelusta viehkeämpinä, koruttomampina ja tuoreempina; sillä vieraat

kielet nuorentavat ajatuksia ja vapauttavat ne noista tavanmukaisesi

sorvailluista käänteistä, jotka saavat ne tuntumaan milloin

jokapäiväisiltä, milloin teennäisiltä. Me luimme yhdessä englantilaisia

runoilijoita; me kävelimme yhdessä. Menin usein häntä tervehtimään

aamuisin; palasin hänen luokseen iltaisin: puhelin hänen kanssaan

tuhansista asioista.

Tarkoitukseni oli kylmänä ja puolueettomana huomioijana ottaa selvää

hänen luonteestaan ja sielustaan, mutta jokainen sana, jonka hän

lausui, tuntui minusta selittämättömän sulon verhoamalta. Halu

miellyttää häntä, tuoden elämääni uuden harrastuksen, elähytti minua

ennen tuntemattomalla tavalla. Luin tämän melkein taikamaisen tenhon

hänen viehätysvoimansa ansioksi: olisin nauttinut siitä vieläkin

enemmän ilman sitä välipuhetta, jonka olin tehnyt itserakkauteni

kanssa. Tämä itserakkaus oli kolmantena Ellénoren ja minun välilläni.

Tunsin itseni ikäänkuin velvoitetuksi mahdollisimman pian kiiruhtamaan

siihen päämäärään, jonka olin itselleni asettanut: en siis voinut

välittömästi antautua tunnelmilleni. Halusin saada pian hänelle

sanotuksi sanottavani, sillä minusta tuntui, ettei minun tarvinnut

muuta kuin puhua onnistuakseni. En luullut rakastavani Ellénorea;

mutta en olisi enää voinut tulla toimeen ilman hänen suosiotaan.

Hän oli ajatuksissani lakkaamatta; tein tuhansia eri suunnitelmia;

keksin lukemattomia eri valloituskeinoja tuon kokemattomuudesta

johtuvan typerän itserakkauden sokaisemana, joka luulee olevansa varma

menestyksestä, sentähden että se ei ole mitään yrittänyt.

Voittamaton ujous pidätti minua kuitenkin: kaikki puheeni kuolivat

huulilleni tai päättyivät aivan toisin kuin mitä olin suunnitellut.

Olin sisäisesti sodassa itseni kanssa: olin vihainen itselleni.

Vihdoin turvauduin päättelyyn, joka saattoi pelastaa minut omissa

silmissäni kunnialla tästä taistelusta. Sanoin itselleni, ettei

mitenkään sopinut kiirehtiä, että Ellénore oli liian vähän valmistunut

kuulemaan suunnittelemaani tunnustusta ja että oli parempi vielä

odottaa. Melkein aina me täten, elääksemme sovussa itsemme kanssa,

puemme laskelmien ja järjestelmien valepukuun oman kykenemättömyytemme

tai heikkoutemme: se tyydyttää sitä puolta meissä, joka niin sanoakseni

on toisen puolemme tarkastelija.

Tätä tilannetta jatkui. Joka päivä päätin, että tunnustuksen tuli

ehdottomasti tapahtua seuraavana päivänä, ja jokainen seuraava päivä

kului samoin kuin edellinenkin. Ujouteni oli kuin pois puhallettu,

heti kun olin eronnut Ellénoresta; silloin jälleen takerruin taitaviin

laskelmiini ja syviin juoni-yhdistelmiini; mutta tuskin olin tullut

hänen lähettyvilleen, kun jo uudestaan tunsin itseni epävarmaksi ja

levottomaksi. Jos joku olisi osannut katsoa sydämeeni, silloin kun

olin etäällä hänestä, olisi hän pitänyt minua kylmänä ja tunteettomana

viettelijänä; jos joku olisi tarkannut minua hänen lähettyvillään,

olisi hän nähnyt minussa ensikertalaisen rakastajan, hämmentyneen ja

intohimoisen. Kumpikaan arvostelma ei olisi ollut oikea: ihminen ei ole

yhtenäisen ehjä, ja tuskinpa kukaan koskaan on aivan kokonaan vilpitön

tai aivan kokonaan petollinen.

Tultuani näistä yhä toistuvista kokemuksista vakuutetuksi siitä,

ettei minulla milloinkaan olisi rohkeutta puhua Ellénorelle, päätin

kirjoittaa hänelle. Kreivi de P. oli poissa. Nuo taistelut, joita kauan

olin käynyt oman luonteeni kanssa, tuskastuminen siitä, etten ollut

voinut voittaa sitä, epävarmuus yritykseni onnistumisesta valoivat

kirjeeseeni kiihkoa, joka suuresti muistutti rakkautta. Tulistunut kun

sitäpaitsi olin omasta tyylistäni, tunsinkin lopettaessani kirjeeni

jotakin siitä intohimosta, jota olin koettanut kuvata mahdollisimman

voimakkaasti.

Ellénore näki kirjeessäni sen, mikä oli luonnollista nähdä siinä:

ohimenevän hurmauksen miehen puolelta, joka oli häntä itseään kymmenen

vuotta nuorempi, jonka sydän oli syttynyt tunteisiin, jotka olivat

hänelle vielä tuntemattomia, ja joka ansaitsi enemmän sääliä kuin

suuttumusta. Hän vastasi minulle hyväntahtoisesti, antoi minulle

ystävällisiä neuvoja, tarjosi minulle vilpitöntä ystävyyttä, mutta

ilmoitti, ettei hän voinut ottaa minua vastaan, ennenkuin kreivi de P.

oli palannut kotiin.

Tämä vastaus myllersi mieleni. Mielikuvitukseni, joka esteestä

kiihoittui, sai minut nyt kokonaan valtoihinsa. Tuon rakkauden, jota

hetkinen aikaisemmin olin itselleni kerskunut vain teeskenteleväni,

uskoin nyt yht'äkkiä raivoisasti raatelevan poveani. Riensin Ellénoren

luo; minulle sanottiin, että hän oli mennyt ulos. Kirjoitin hänelle;

rukoilin häntä suomaan minulle vielä viimeisen kohtauksen; kuvailin

hänelle sydäntä särkevin sanoin epätoivoani ja niitä turmiollisia

aikeita, joita hänen julma päätöksensä minussa herätti. Suuren osan

päivää odotin turhaan vastausta. Tyynnyttelin sanoin kuvaamatonta

tuskaani vain sillä, että yhä uudestaan ja uudestaan sanoin itselleni

seuraavana päivänä uhmaavani kaikkia vaikeuksia päästäkseni Ellénoren

luo ja puhuakseni hänelle. Illalla minulle tuotiin muutamia sanoja

häneltä: ne olivat lempeitä. Olin huomaavinani niissä kaihon ja

surumielisyyden sävyä; mutta hän pysyi jyrkästi päätöksessään, jonka

hän sanoi olevan järkähtämättömän. Ilmestyin jälleen hänen luokseen

seuraavana päivänä. Hän oli lähtenyt maalle, johonkin paikkaan, jonka

nimeä hänen palvelijansa eivät tienneet. He eivät voineet millään

keinoin edes välittää hänelle kirjeitä.

Seisoin hyvän aikaa liikkumattomana hänen ovellaan keksimättä enää

mitään keinoa löytää häntä. Olin itsekin hämmästynyt siitä, että

kärsin niin. Muistiini palautuivat ne hetket, jolloin olin vakuuttanut

itselleni, etten pyytänyt muuta kuin valloitusta, että kaikki oli vain

kokeilua, josta vaivatta voisin luopuakin. En ymmärtänyt mitään tästä

tuimasta, hillittömästä tuskasta, joka raateli sydäntäni. Useampia

päiviä kului täten. Olin yhtä kykenemätön huvitteluun kuin opiskeluun.

Harhailin yhtä mittaa Ellénoren portilla. Kävelin kaupungilla,

ikäänkuin joka kadun käänteessä olisin voinut toivoa kohtaavani

hänet. Eräänä aamuna juuri ollessani tuollaisella päämäärättömällä

vaelluksella, jolla vaimensin kiihkoani väsymykseksi, näin kreivi de

P:n palaavan vaunuissaan matkaltaan. Hän tunsi minut ja astui alas.

Sanottuani ensin muutamia mitättömiä lauseita, mainitsin hänelle,

salaten levottomuuteni, Ellénoren äkkinäisestä lähdöstä. "Niin", sanoi

hän minulle, "eräälle hänen ystävättäristään, joka asuu muutaman

peninkulman päässä täältä, on tapahtunut jotakin ikävää, joten Ellénore

luuli hänen olevan hänen lohdutustensa tarpeessa. Hän lähti suoraa

päätä neuvottelematta lainkaan minun kanssani. Hän on ihminen, joka

kokonaan seuraa tunteitaan ja jonka aina toimeliaalle sielulle uhraus

on melkein lepoa. Mutta hänen läsnäolonsa täällä on minulle tuiki

välttämätön; aion kirjoittaa hänelle: hän palaa varmasti muutaman

päivän kuluttua."

Tämä vakuutus rauhoitti minua; tunsin tuskani vaimentuvan. Ensimäisen

kerran Ellénoren lähdön jälkeen saatoin hengittää vapaasti. Hän ei

palannut niin pian kuin kreivi de P. oli toivonut. Mutta minä olin

ottanut taas tavalliset elämäntapani, ja tuska, jota olin tuntenut,

alkoi jo haihtua, kun kreivi de P. kuukauden kuluttua ilmoitti

minulle, että Ellénoren piti saapua samana iltana. Kun hänelle oli

erittäin tärkeää, että Ellénore säilytti seuraelämässä sen paikan,

jonka hänen luonteensa ansaitsi, mutta jonka hänen asemansa näytti

häneltä kieltävän, oli hän kutsunut illalliselle useampia naisia niiden

sukulaistensa ja ystävättäriensä joukosta, jotka olivat suostuneet

seurustelemaan Ellénoren kanssa.

Kaikki muistoni palasivat jälleen, ensin hämärämpinä, pian elävämpinä.

Itserakkauteni yhtyi niihin. Minusta oli kiusallista, nöyryyttävää

kohdata naista, joka oli kohdellut minua kuin lasta. Olin näkevinäni,

miten hän minun lähestyessäni hymyili sille, että tämä lyhyt erossaolo

oli tyynnyttänyt nuoren huimapään kiihkon; ja olin huomaavinani tässä

hymyssä jonkinlaista halveksintaa itseäni kohtaan. Vähitellen heräsivät

tunteeni taas eloon. Olin vielä samana aamuna noussut vuoteestani

ajattelematta enää ollenkaan Ellénorea; ja tunti senjälkeen, kun olin

saanut tietää hänen tulostaan, väikkyi hänen kuvansa yhtä mittaa

silmissäni, hallitsi sydäntäni, ja minut täytti kuumeinen pelko, etten

ehkä häntä näkisikään.

Pysyin kotona koko päivän; pysyin, niin sanoakseni, piilossa; pelkäsin,

että pieninkin liikahdus saattaisi estää meidän kohtauksemme. Ei

mikään kuitenkaan ollut sen yksinkertaisempaa, varmempaa; mutta minä

ikävöin sitä niin kiihkeästi, että se tuntui minusta mahdottomalta.

Kärsimättömyys kalvoi minua: joka hetki katsoin kelloani. Minun täytyi

avata ikkuna voidakseni hengittää; veri suonissani poltti minua.

Vihdoinkin kuulin kellon lyövän sitä hetkeä, jolloin minun oli mentävä

kreivin luo. Kärsimättömyyteni muuttui yht'äkkiä ujoudeksi; pukeuduin

hitaasti; minulla ei ollut enää mitään kiirettä olla perillä: tunsin

sellaista kauhua siitä, että mahdollisesti pettyisin odotuksessani,

minulla oli niin elävä tunne siitä tuskasta, joka mahdollisesti

minua uhkasi, että olisin ollut valmis vaikka lykkäämään koko jutun

toistaiseksi.

Saavuin verrattain myöhään hra de P:n luo. Näin Ellénoren istuvan

huoneen perällä; en uskaltanut astua esiin, minusta tuntui, että

kaikkien silmät olivat tähdätyt minuun. Lymysin salin nurkkaukseen,

erään pakinoivan miesryhmän taakse. Sieltä minä tarkastelin

Ellénorea: hän näytti mielestäni hieman muuttuneelta, hän oli

tavallista kalpeampi. Kreivi keksi minut siitä lymypaikasta, johon

olin vetäytynyt; hän tuli luokseni, otti minua kädestä ja vei minut

Ellénoren luo.

-- Esitän teille tässä, sanoi hän tälle nauraen, yhden niistä

henkilöistä, joita odottamaton lähtönne on eniten hämmästyttänyt.

Ellénore keskusteli parhaillaan erään hänen vieressään istuvan naisen

kanssa. Kun hän näki minut, pysähtyivät sanat hänen huulilleen; hän

tuli aivan hämilleen; myöskin itse olin hyvin hämmentynyt.

Puheemme voitiin kuulla; tein Ellénorelle muutamia mitättömiä

kysymyksiä. Pakottauduimme jälleen molemmat tyynen näköisiksi.

Ilmoitettiin, että ruoka oli pöydässä; tarjosin Ellénorelle

käsivarteni, johon hän ei voinut kieltäytyä tarttumasta.

-- Jos ette lupaa, sanoin hänelle viedessäni häntä pöytään, ottaa

minua vastaan huomenna kello yksitoista, niin lähden heti, hylkään

maani, perheeni ja isäni, katkon kaikki siteeni, luovun kaikista

velvollisuuksistani ja menen minne tahansa lopettamaan mitä pikimmin

elämäni, jonka te huviksenne mielitte myrkyttää.

-- Adolphe! virkahti hän minulle empien.

Tein liikkeen poistuakseni. En tiedä, mitä piirteeni ilmaisivat,

mutta en milloinkaan ollut vielä tuntenut niin voimakasta hermojen

kouristusta. Ellénore katsoi minuun. Myötätunnon sekainen kauhu

kuvastui hänen kasvoiltaan.

-- Saatte tulla luokseni huomenna, sanoi hän, mutta minä vannotan

teitä...

Paljon ihmisiä tuli meidän jälessämme, hän ei voinut lopettaa

lausettaan. Minä puristin hänen kättään käsivarrellani; istuuduimme

pöytään.

Minä olisin tahtonut istua Ellénoren vieressä, mutta talon isäntä oli

määrännyt toisin: minulle annettiin paikka melkein häntä vastapäätä.

Alkupuolella illallista hän oli haaveissaan. Kun hänelle sanottiin

jotakin, vastasi hän hiljaisesti; mutta pian hän taas vaipui omiin

mietteisiinsä. Eräs hänen ystävättäristään, jota hänen hiljaisuutensa

ja alakuloisuutensa ihmetytti, kysyi, oliko hän sairas.

-- Minä en ole voinut oikein hyvin viime aikoina, vastasi hän, ja

nytkin olen hyvin heikko.

Halusin tehdä Ellénoreen miellyttävän vaikutuksen; tahdoin esiintyä

rakastettavana ja henkevänä saavuttaakseni hänen suosionsa ja

valmistaakseni häntä siihen kohtaukseen, jonka hän oli minulle

luvannut. Koetin siis jos jollakin tavoin kiinnittää hänen huomiotaan.

Johdin keskustelun sellaisiin aiheisiin, joiden tiesin huvittavan

häntä; naapurimme yhtyivät siihen: Ellénoren läheisyys sähköitti minua;

sain hänet kuuntelemaan itseäni, eikä aikaakaan niin näin hänen jo

hymyilevän: tunsin siitä sellaista iloa ja katseeni ilmaisivat niin

suurta kiitollisuutta, ettei se voinut olla häntä liikuttamatta. Hänen

surullisuutensa ja hajamielisyytensä haihtui: hän ei voinut enää

vastustaa sitä salaista tenhoa, joka uhosi hänen sieluunsa, kun hän

näki, miten onnelliseksi hän teki minut; ja kun me nousimme pöydästä,

sointuivat sydämemme yhteen, niinkuin emme koskaan olisi olleet erossa

toisistamme.

-- Te näette, sanoin hänelle tarjotessani hänelle käteni viedäkseni

hänet takaisin salonkiin, että koko elämäni on teidän käsissänne; mitä

olen tehnyt teille, että te pelkän huvin, vuoksi saatoitte niin sitä

järkyttää?