I.

Olin juuri täyttänyt kaksikymmentä kaksi vuotta ja päättänyt opintoni

Göttingenin yliopistossa. -- Isäni, joka oli vaaliruhtinas X:n

ministeri, tahtoi, että matkustelisin Europan huomattavammissa maissa.

Hänen tarkoituksensa oli sitten kutsua minut luokseen, hankkia minulle

virka hallintoalalla, jonka johto oli hänelle uskottu, sekä valmistaa

minua kerran astumaan omalle tilalleen. Joskin olin viettänyt kovin

epäsäännöllistä elämää, olin kuitenkin melko uutteralla työllä

saavuttanut menestystä, joka oli antanut minulle erikoisaseman

opintotoverieni joukossa ja saanut isäni kiinnittämään minuun

luultavasti hyvinkin liioiteltuja toiveita.

Nämä toiveet olivat saaneet hänet suhtautumaan erittäin anteeksi

antavasti moniin tekemiini hairahduksiin. Hän ei milloinkaan ollut

antanut minun kärsiä niiden seurauksista. Hän oli aina myöntynyt

avunpyyntöihin näissä asioissa, jopa ehättänyt joskus itse

tarjoamaankin avustusta.

Kaikeksi onnettomuudeksi oli hänen suhtautumisensa minuun paremminkin

ylevämielistä ja anteliasta kuin hellää. Tunsin syvästi, että hän

ansaitsi kaiken kiitollisuuteni ja kunnioitukseni, mutta minkäänlaista

keskinäistä luottamusta ei meidän välillämme ollut koskaan ollut. Hänen

henkisessä virityksessään oli jotakin ivallista, joka ei soveltunut

minun luonteeseeni. Minä en siihen aikaan parempaa pyytänyt kuin saada

antautua noiden alkuperäisten ja rajujen tunnelmain valtaan, jotka

tempaavat sielun pois arkielämän piiristä ja saavat sen halveksimaan

kaikkea ympäröivää todellisuutta. Isässäni näin, en sensoria, vaan

kylmän ja pisteliään huomioijan, joka ensin sääliväisesti hymyili ja

sitten piankin kärsimättömästi katkaisi keskustelun. En muista, että

minulla kahdeksanatoista ensimäisenä ikävuotenani olisi koskaan ollut

hänen kanssaan tunnin kestävää keskustelua. Hänen kirjeensä olivat

ystävällisiä, täynnä järkeviä ja hienotunteisia neuvoja; mutta tuskin

olimme päässeet yhteen, kun jo tunsin hänessä jotakin väkinäistä,

jota en voinut käsittää ja joka vaikutti minuun kiusallisesti. Minä

en siihen aikaan vielä tiennyt, mitä on ujous, tuo sisäinen sairaus,

joka saattaa vainota meitä aina vanhuuden päiviin saakka, joka painaa

takaisin sydämeen meidän syvimmät mielenliikkeemme, joka hyytää

puheemme, joka tekee luonnottomaksi suussamme kaiken, mitä yritämme

sanoa, niin ettemme voi ilmaista ajatuksiamme muuten kuin epämääräisin

sanoin tai enemmän tai vähemmän katkeran ivan muodossa, ikäänkuin

siten haluaisimme kostaa omille tunteillemme sen tuskan, jonka meille

tuottaa se, ettemme voi niitä tuoda ilmi. Minä en tiennyt, että

yksinpä poikansakin parissa minun isäni oli ujo ja että useinkin kauan

odotettuaan minulta jotakin sydämellisyyden ilmaisua, jollaisia hänen

näennäinen kylmyytensä ei tuntunut minulle sallivan, hän erosi minusta

kyynelsilmin ja valitteli muille, että minä en rakastanut häntä.

Tämä umpimielinen suhtautumisemme vaikutti suuresti luonteeseeni.

Ollen yhtä ujo kuin hänkin, mutta levottomampi, koska olin

nuorempi, totuin sulkemaan itseeni kaiken, mitä tunsin, tekemään

kaikki suunnitelmani yksin, luottamaan ainoastaan itseeni niiden

toteuttamisessa ja pitämään toisten neuvoja, harrastusta, apua,

niin, yksinpä läsnäoloakin esteenä ja häiriönä. Otin tavakseni,

etten koskaan puhunut itseäni koskevista asioista, että alistuin

keskusteluun ainoastaan kuin ikävään välttämättömyyteen ja elävöitin

sitä silloin alituisella leikinlaskulla, joka teki sen minulle vähemmän

väsyttäväksi ja auttoi minua salaamaan todellisia ajatuksiani. Tästä

oli seurauksena eräänlainen antaumuksen puute, jota ystäväni vieläkin

minussa moittivat, ja vaikeus puhua vakavasti, jota minun yhäkin on

vaikea voittaa. Siitä johtui samalla kiihkeä itsenäisyyden halu,

kärsimätön tuskastuminen niihin siteisiin, jotka minua ympäröivät,

ja voittamaton kauhu uusien solmimiseen. Minun ei ollut hyvä olla

muutoin kuin aivan yksinäni, ja niin tuntuva on minussa vieläkin tämä

sielullinen taipumus, että kun aivan vähäpätöisissäkin tilaisuuksissa

saan valita kahden mahdollisuuden välillä, niin kavahdan ihmishahmoa

ja luonnollinen pyrkimykseni on paeta sitä saadakseni mietiskellä

rauhassa. Kuitenkaan ei minussa ollut sitä pohjatonta itsekkäisyyttä,

jota tuollainen luonne näyttää edellyttävän: vaikka en välittänytkään

muista kuin itsestäni, oli mielenkiintoni itseäni kohtaan sangen

vähäinen. Syvimmällä sydämessäni piili hellyyden kaipuu, jota en

huomannut, mutta joka tyydyttämättömäksi jääneenä lakkaamatta vieroitti

minut kaikesta siitä, mihin uteliaisuuteni kulloinkin kohdistui.

Tätä välinpitämättömyyttä, mitä tunsin kaiken suhteen, lisäsi vielä

kuoleman-ajatus, joka jo aivan nuorena ollessani oli järkyttänyt

mieltäni; en koskaan ole voinut käsittää, kuinka ihmiset niin helposti

unohtavat sen. Seitsemäntoista vuotisena olin nähnyt kuolevan erään

vanhemman naisen, jonka omalaatuinen ja tavallista huomattavampi

henki oli alkanut kehittää omaani. -- Tämäkin nainen oli, kuten niin

monet muut elämänsä keväässä suuren sielunvoimansa ja todellakin

harvinaisen lahjakkaisuutensa tunnossa avosylin rientänyt maailmaan,

jota hän ei tuntenut. Kuten niin monet muut oli hänkin, koska ei

ollut taipunut keinotekoisten, mutta välttämättömien sovinnaisuuksien

ikeeseen, pettynyt toiveissaan, viettänyt ilottoman nuoruuden, ja

vihdoin oli vanhuus saavuttanut hänet silti taltuttamatta häntä. Hän

asui eräässä linnassa, joka oli erään meidän maatilamme naapuristossa,

tyytymättömänä ja yksinäisenä, pelkästään oman henkevyytensä

varassa ja eritellen kaikkea älyllään. Melkein vuoden ajan olimme

tyhjentymättömissä keskusteluissamme tarkastelleet elämää sen kaikilta

puolilta ja tottuneet pitämään kuolemaa aina kaiken loppumääränä. Ja

sitten, keskusteltuani niin paljon kuolemasta hänen kanssaan, olin

nähnyt kuoleman vievän hänet aivan silmieni edestä.

Tämä tapahtuma oli herättänyt minussa epävarmuuden tunnetta

ihmiskohtaloon nähden ja epämääräistä haavemieltä, joka ei sittemmin

enää minusta luopunut. Runoilijoiden teoksista luin mieluimmin niitä

kohtia, jotka muistuttivat ihmiselämän lyhyydestä. Mielestäni ei

mikään päämäärä ollut ponnistelun arvoinen. Omituista kyllä, on tämä

vaikutelma heikentynyt sikäli kuin vuodet ovat kasaantuneet ylitseni.

Johtuneeko tuo sitten siitä, että toivossa on aina jotakin epäilyttävää

ja että silloin, kun se jättää ihmisen elämänuran, tämä ura saa

ankaramman, mutta samalla tosiperäisemmän luonteen? Vai siitäkö, että

elämä näyttää sitä todellisemmalta, mitä tyystimmin harhakuvitelmat

siitä ovat kadonneet, aivan kuin vuorten huiput piirtyvät selvemmin

taivaanrantaa vasten silloin kun pilvet hajaantuvat?

Jätettyäni Göttingenin lähdin pieneen D:n kaupunkiin. Tässä kaupungissa

valtikoi eräs ruhtinas, joka kuten useimmat Saksan ruhtinaat, lempeästi

hallitsi pienoista maataan, suojaten sinne asettuneita valistuneita

miehiä ja suoden täyden vapauden kaikille mielipiteille, mutta jonka

ympärillä kaikesta huolimatta, kun hän vanhan tavan mukaan oli kytketty

hovimiestensä seuraan, ei ollut juuri muita kuin mitättömiä tai

keskinkertaisia henkilöitä. Minut otettiin vastaan tässä hovissa sillä

uteliaisuudella, jonka luonnollisestikin jokainen yksitoikkoisuuden ja

sovinnaisten seuratapojen kehän särkevä muukalainen herättää. Kului

muutamia kuukausia, enkä vielä ollut keksinyt mitään, joka olisi

voinut kiinnittää mieltäni. Olin kiitollinen siitä ystävällisyydestä,

jota minulle osoitettiin; mutta toisin vuoroin esti ujouteni minua

käyttämästä sitä hyväkseni, toisin vuoroin taas kyllästyminen

päämäärättömään touhuun sai minut pitämään yksinäisyyttä niitä joutavia

huveja parempana, joihin minua kutsuttiin. Minulla ei ollut kaunaa

ketään kohtaan, mutta sangen harvat ihmiset herättivät mielenkiintoani;

mutta ihmiset loukkaantuvat välinpitämättömyydestä; he luulevat sen

johtuvan pahansuopaisuudesta tai teeskentelystä; he eivät voi uskoa

sitä, että heidän seurassaan voi aivan yksinkertaisesti olla ikävä.

Välistä koetin pitää kurissa ikävystymistäni; turvauduin mykkään

äänettömyyteen: tätä puhumattomuuttani luultiin halveksinnaksi.

Toisin vuoroin, itsekin kyllästyneenä omaan vaiteliaisuuteeni, tulin

lausuneeksi jonkun sukkeluuden, ja silloin ajatusteni leikittely,

kerran liikkeelle päästyään, houkutteli minut yli sopivaisuuden rajan.

Saatoin yhdessä päivässä ladella esiin kaikki ne naurettavaisuudet,

jotka kuukauden kuluessa olin huomannut. Ne, jotka joutuivat näiden

äkillisten ja epätahallisten avomielisyyden puuskieni uskotuiksi,

eivät olleet niistä minulle lainkaan kiitollisia, ja oikeassa he

siinä olivatkin, sillä ne johtuivat puhumisen tarpeesta eivätkä

luottamuksesta. Noista keskusteluista tuon naisen kanssa, joka

ensimäisenä oli päässyt kehittämään ajatuksiani, oli minuun jäänyt

voittamaton vastenmielisyys kaikkia yleispäteviä elämänohjeita

ja kaikkia oppisääntöisiä kaavoja kohtaan. Kuullessani nyt

typerän-keskinkertaisten ihmisten itseensä tyytyväisinä pitävän pitkiä

esitelmiä joistakin siveyttä, sovinnaista käytöstapaa tai uskontoa

(jotka seikat he kernaasti asettavat samalle tasolle) koskevista,

yleisesti tunnustetuista ja eittämättömistä periaatteista, teki mieleni

väittää vastaan, ei siksi, että olisin kannattanut päinvastaisia

mielipiteitä, vaan siksi, että niin varma ja raskas vakaumus harmitti

minua. Jokin salainen vaisto sitäpaitsi vaati minua epäilemään noita

yleisiä selviöitä, jotka olivat niin vailla kaikkia rajoituksia, niin

puhtaita kaikista vivahduksista. Typerät tekevät moraalistaan jykevän,

jakamattoman möhkäleen, jotta se niin vähän kuin mahdollista pääsisi

sekaantumaan heidän tekoihinsa ja jättäisi heidät vapaiksi kaikissa

yksityiskohdissa.

Tällä käyttäytymiselläni jouduin piankin kaikkialla kevytmielisen,

pahan ihmisen ja pilkkakirveen maineeseen. Minun katkerat sanani

tulkittiin ilkeämielisen sielun ilmaisuiksi, pilapuheeni hyökkäyksiksi

kaikkea vastaan, mikä suinkin on pyhintä. Ne, joihin, väärin kylläkin,

olin ivani kohdistanut, huomasivat mukavaksi vetää yhtä köyttä

juuri niiden periaatteiden kanssa, jotka he syyttivät minun tekevän

epäilyksenalaisiksi; koska tahtomattanikin olin saanut heidät nauramaan

toinen toistensa kustannuksella, yhtyivät he nyt kaikki minua vastaan.

Tuntui melkein siltä kuin huomauttaessani heidän naurettavista

puolistaan olisin ilmaissut jonkun heidän minulle uskoman salaisuuden;

olisi voinut luulla, että he, näyttäytyessään minun silmissäni

sellaisina kuin olivat, samalla olivat saaneet minun puoleltani

vaitiolon lupauksen; mutta minä en tuntenut tehneeni tällaista liian

rasittavaa välipuhetta. Heitä oli huvittanut olla sellaisia kuin he

olivat ja minua huvitti huomioida ja kuvata heitä; ja se, mitä he

nimittivät hävyttömyydeksi, oli minun mielestäni aivan viaton ja hyvin

oikeutettu vahingonkorvaus.

En tahdo tässä laisinkaan puolustaa itseäni: jo aikoja sitten

olen luopunut tuosta kokemattoman hengen kevytmielisestä ja

helppohintaisesta tavasta; tahdonpa ainoastaan sanoa, ja sanoa sen

muille kuin itselleni, joka nyt olen suojassa maailmalta, että

tarvitaan aikaa tottuakseen ihmisten sukuun sellaisena, kuin miksi sen

oman edun pyynti, teeskentely, turhamaisuus ja pelkuruus ovat meille

tehneet. Se hämmästys, minkä tällaisen keinotekoisen ja epäluontevan

seurapiirin näkeminen varhaisimpana nuoruusaikana aiheuttaa, todistaa

pikemminkin luonnontuntoista sydäntä kuin pahaa sisua. Tällä

seuramaailmalla ei sitäpaitsi ole mitään pelättävänä siitä: se painaa

meitä siinä määrin, sen salainen vaikutus on niin mahtava, että se

ennen pitkää muovailee meidät tuon yleisen valinkaavan mukaisiksi.

Silloin emme hämmästele enää muuta kuin omaa entistä hämmästystämme

ja me viihdymme hyvin uudessa muodossamme, aivan samoin kuin lopulta

hengittää vapaasti jossakin täpötäyteen sullotussa teatterihuoneessa,

jossa sisään astuessaan tuskin sai vedetyksi henkeään.

Jos jotkut pelastautuvat tästä yleisestä kohtalosta, niin sulkevat he

itseensä tuon salaisen eriävän kantansa; he huomaavat useimmissa näistä

naurettavaisuuksista paheen idun: he eivät enää tee pilaa niistä,

sentähden että halveksinta on heissä astunut leikinlaskun sijalle, ja

halveksinta on äänetön.

Siinä pienessä seurapiirissä, joka minua ympäröi, tultiin siis

epämääräisen levottomiksi luonteeni suhteen. Ei voitu tosin mainita

ainoatakaan paheksuttavaa tekoa; eikä edes käynyt kieltäminen,

etteivätkö jotkut tekoni näyttäneet viittaavan jopa jalomieliseen

ja uhrautuvaan mielenlaatuunkin; mutta sanottiin, että minä olin

epämoraalinen ihminen, vähän luotettava mies: molemmat erittäin

onnellisesti keksittyjä nimityksiä vihjailemaan asioista, joita ei

tiedetä, ja jättämään tyhjälle arvailulle varaa.