Matkustelin Italiassa monta vuotta sitten. Minun täytyi pysähtyä
erääseen majataloon Cerenzassa, joka on pieni kylä Calabriassa, Neton
tulvimisen vuoksi; samassa majatalossa asui muuan muukalainen, jonka
oli pakko oleilla siellä samasta syystä. Hän oli hyvin hiljainen ja
näytti surulliselta; hän ei osoittanut minkäänlaisia kärsimättömyyden
merkkejä. Valittelin välistä hänelle, koska hän oli ainoa ihminen,
jolle saatoin tässä paikassa puhua, sitä, että meidän matkamme täten
oli viivästynyt. "Minulle on yhdentekevää", vastasi hän, "olenko täällä
vai muualla." Isäntämme, joka oli ollut puheissa erään napolilaisen
palvelijan kanssa, joka palveli tätä muukalaista tietämättä
hänen nimeään, kertoi minulle, ettei tämä lainkaan matkustellut
uteliaisuudesta, sillä hän ei tahtonut nähdä raunioita, ei maisemia,
ei muistomerkkejä eikä ihmisiä. Hän luki paljon, mutta ei milloinkaan
yhtäjaksoisesti; hän käveli illoin, aina yksinään, ja usein hän saattoi
viettää kokonaisia päiviä istuen liikkumattomana, pää molempien käsien
varassa.
Juuri silloin, kun kulkuneuvot olivat tulleet siksi kuntoon, että
olisimme voineet lähteä, sairastui tuo muukalainen sangen vaikeasti.
Ihmisyys velvoitti minua jäämään hänen luokseen hoitamaan häntä.
Cerenzassa ei ollut muita lääkäreitä kuin muuan kylähaavuri; tahdoin
lähettää hakemaan Cozenzesta tehokkaampaa apua. "Ei maksa vaivaa",
sanoi minulle muukalainen; "tuo mies on juuri sopiva minulle." Hän
oli oikeassa, kenties oikeammassa kuin luulikaan, sillä tuo mies
paransi hänet. "Minä en uskonut teitä niin taitavaksi", sanoi hän
hieman nyreissään, hyvästellessään häntä; sitten hän kiitti minua
huolenpidostani ja lähti.
Useampia kuukausia myöhemmin sain Napoliin kirjeen Cerenzan majatalon
isännältä sekä erään lippaan, joka oli löydetty Strongoliin johtavalta
tieltä, jota pitkin me molemmat, sekä muukalainen että minä, olimme
jatkaneet matkaamme, vaikkakin erillämme. Majatalon isäntä, joka
lähetti sen minulle, luuli sen varmasti kuuluvan jommallekummalle
meistä. Se sisälsi paljon hyvin vanhoja, osotteettomia kirjeitä tai
sellaisia, joista osotteet ja nimikirjoitukset olivat kuluneet pois,
lisäksi naisen muotokuvan sekä erään vihkon, johon oli kirjoitettu
seuraava kertomus eli elämäntarina. Muukalainen, näiden tavaroiden
omistaja, ei ollut jättänyt minulle erotessamme mitään osotetta, jolla
olisi voinut hänelle kirjoittaa; minä säilytin niitä luonani kymmenen
vuotta epätietoisena siitä, mitä minun pitäisi niille tehdä, kunnes
kerran sattumalta, mainitessani niistä muutamille henkilöille eräässä
saksalaisessa kaupungissa, muuan heistä hartaasti pyysi, että uskoisin
hallussani olevan käsikirjoituksen hänelle. Viikon kuluttua sain tuon
käsikirjoituksen takaisin ynnä kirjeen, jonka olen sijoittanut tämän
tarinan loppuun, sentähden että se olisi käsittämätön, jos lukisi sen
ennenkuin on tutustunut itse kertomukseen.
Tämä kirje sai aikaan sen, että päätin toimittaa tämän teoksen
julkisuuteen, vakuuttaen minut siitä, ettei se voinut saattaa huonoon
valoon eikä loukata ketään. En ole muuttanut sanaakaan alkuperäisessä
tekstissä; nimien poisjättäminenkään ei ole minun työtäni: ne olivat
alunpitäin merkityt samalla tavoin kuin vieläkin, vain alkukirjaimilla.