II.

Miesmuistiin ei niillä perukoilla ollut sellaista metsäpaloa

sattunut. Se teki raivoisaa hävitystyötään kolme kokonaista viikkoa

ja ammottavat iski se aukot koskemattomiin ikimetsiin kahden puolen

rajaa. Ei palon aiheuttamaa vahinkoa kukaan markoissa ja penneissä

arvioinut, mutta huikeisiin summiin se varmaan olisi kohonnut. Vielä

miespolvien jälkeen näkyvät silloin iskettyjen haavojen arvet; palon

maahan sortamat korpikuusikot ja seisalleen kuivuneet hongikot kertovat

salojen kulkijalle mykällä kielellään niiden yli kulkeneesta Jumalan

vitsauksesta. Vasta pitkien aikojen kuluttua paranevat arvet kokonaan

umpeen, ja suurten sinisalojen hiljainen, sitkeä elämä jatkaa taasen

tasaista latuaan peittyneillä ja hävinneillä haudoilla.

Aunuksen miehet uskoivat palon sammuttamisen kokonaan Isä-Jumalan

huoleksi, ja niinpä palahtikin sillä puolen hyvä lohkare kuulun

Egyptin korven reunamaita. Paloivat rajan ja Soimijoen väliset salot

kutakuinkin putipuhtaiksi. Vielä käväisi tuli muutaman peninkuorman

Soimijoen takanakin, ja taisi se yksin tein korvennella hiukan Himolan

järven rantametsiäkin.

Suomen puolella hävitteli palo Haapajoen yläjuoksun saloja, leviten

sieltä pitkät matkat sekä pohjoiseen että etelään. Poltteli pohjoisessa

jo Pielisjärven ruununsalojen reunoja ja etelässä Syväjärven sekä

Joutsenkivaaran saloja.

Palon ilmoille tunkema sakea savu levisi pitkällisen tyvenen vallitessa

arvaamattoman laajoille aloille. Koko itäinen Ilomantsi, Kuolismaan

suuret salot, oli kitkerän savun peitossa. Koitereen yläpuolella

viiden peninkuorman päässä palopaikalta leijailivat savupilvet monta

monituista viikkoa hämärtäen päivän ja pannen sikäläiset malminnostajat

pahasti aivastelemaan. Niinikään tuntui palon katku voimakkaana

Pielisen kanavilla ja eteläisillä Pielisen vesillä. Vieläpä niinkin

kaukana kuin Kolinvaaralla, linnuntietä sadan kilometrin matkan

päässä palopaikalta, voitiin hyvin tuntea palon lemu ja nähdä palon

yläilmoihin nostama savuauer. Se synnytti kauniita rusoja auringon

nousun aikaan koilliselle ilmanrannalle, ja ihmetellen sitä matkailijat

tähystelivät ottamatta ensinkään todeksi, kun kerrottiin sen aiheutuvan

Aunuksen rajamailla riehuvasta metsäpalosta. Se tuntui heistä

suoranaiselta sadulta, eihän muka metsäpalo voinut moista ilmiötä

aikaansaada.

Mutta se sai sen aikaan ja vielä paljon muutakin. Koitereen ympäristön

metsät ja Uimaharjusta itään olevat salot ilmestyivät täpösen täyteen

hävityksen alaiseksi joutuneelta seudulta ja sen lähettyviltä

paennutta metsänriistaa. Tuli laumottain Aunuksesta asti vaeltaneita

hirviä ja muita pienempiä nelijalkaisia. Ilmestyi myös karhuja, jotka

varsinaisilta kotiseuduiltaan pois joutuneina muuttuivat kiukkuisiksi

ja verenjanoisiksi sekä aiheuttivat suurta tuhoa harvaan asuttujen

seutujen vähälukuisessa kotieläimistössä. Metsälintuja ja oravia oli

niin paljon, että niitä näki metsissä liikkuessaan miltei jokaisella

askeleella.

Luonnollisesti tämä odottamaton pakolaistulva aiheutti pahaa

hämminkiä metsien entisen, varsinaisen asujamiston keskuudessa.

Metsien vanhat, totutut liikkuma-alueet ja riistamaat täytyi jakaa

kodittomien, pakomatkallaan pahasti nälkiintyneiden tulokkaiden kanssa.

Olemassaolon taistelu muuttui siten yhdellä iskulla entistään monin

verroin ankarammaksi, liika-asutus uhkasi tuhoisilla seurauksillaan

sekä seudun entisiä isäntiä että uusia tulokkaita. Heikommat alkoivat

sortua nälkään, sadat ja tuhannet saivat surmansa joka korven

kolkassa, jokaisen kuusen alla piileskelevän vainolaisen kynsissä.

Metsien syvässä hiljaisuudessa taisteltiin monta katkeraa taistelua

niukasta einemurusesta ja asuinsijaksi kelpaavasta louhenkolosta

tai vanhan lahopuun ontelosta. Eikä lopuksi muu auttanut kuin

heikompien lähteminen uudestaan vaellusmatkalle uusia, tuntemattomia

kohtaloita kohti. Näin levisi hämminki ja sekasorto yhä kaukaisemmille

seuduille, ehkä lopulta kokonaan toisiin maakuntiin, joissa metsien

asujanten odottamaton tulva ja vaellushalu antoi runsaasti päänvaivaa

luonnontieteen harrastelijoille sekä aiheutti monenlaisia arveluja

ja ennustuksia tulossa olevista tuhoisista onnettomuuksista ja

nälkävuosista taikauskoisen väestön keskuudessa.

Semmoiset olivat sen karkuun päässeen kahvitulen seuraukset. Ummelleen

kolme viikkoa se riehui hirvittävällä voimalla.

Suomen puolella koetettiin kyllä palon hävityskululle panna rajoja.

Vähitellen saivat palouhan alaisilta seuduilta saapuvat hätäviestit

ruununmiehet hereille ja sekä Ilomantsin että Pielisjärven reunakylistä

komennettiin väkeä paloa sammuttamaan. Taisi olla lopulta kaikkiaan

kolmisensataa miestä sammutustyössä.

Mutta se oli kerrassaan liian vähän. Palo oli ennättänyt paisua jo niin

laajaksi, että olisi tarvittu tuhansia miehiä, kun mieli puhettakaan

yhtenäisen suojelusketjun laittamisesta paloa vastaan. Ja katkonainen

ketju, paikottainen tulenarimpien seutujen suojeleminen ei taas paljoa

hyödyttänyt.

Kaikki paikat olivat nimittäin yhtäläisesti tulenarkoja. Pitkälliset

poudat ja polttava kuumuus olivat kuivanneet kaikki nevat ja

vetisimmätkin suot, niin että niiden paksussa sammaleessa palo kulki

kuin tappuroissa. Vieläpä se oli niissä miltei vaarallisempi kuin

kuivilla, kovaperäisillä kangasmailla. Se kaivautui näet syvälle

sammaleeseen ja korpien komokoihin ja jäi sinne kytemään pitkiksi

ajoiksi. Päältäpäin sai palo näyttää jo sammuneelta, mutta savu kohosi

yhä maasta, ja aivan odottamatta voi tulikin leimahtaa jälleen ilmoille

uusia tuhoja tekemään.

Hyvin niukkoja hedelmiä kantoikin näissä oloissa sammutustyö. Jossakin

paikassa saatiin palon hävityskulku ehkä suurilla ponnistuksilla

pysähtymään, mutta sillä aikaa karkasi se jo sivustoilla sammuttajien

ohi. Sytyttivätpä välistä ilmassa kulkevat kipunat aivan odottamatta

palon kaukana sammuttajien takana. Monta kertaa olivat suuret

miesjoukot täydellisesti saarroksiin joutumassa riehuvan tulimeren

keskelle, ja saivat taistella henkensä edestä, ennenkuin viime tingassa

saivat raivatuksi itselleen pakotien.

Kuumuus oli hirvittävä monien kilometrien alueella palorintaman

lähettyvillä ja savu niin sakeaa, että miehet eksyivät toisistaan,

kun vain sattuivat joutumaan hiukankin kauemmas joukkueestaan. Tämän

tästä täytyi tuohisen merkkitorven toitotuksella kutsua miehet

koolle nähdäkseen, oliko mahdollisesti joku eksynyt ja menehtynyt.

Monet menehtyivätkin ja täytyi heidät tajuttomina viedä pois

sammutusketjusta, niinkuin tappotantereelta kannetaan kaatuneita

ja haavottuneita. Välistä, varsinkin kun palo riehui ikivanhoissa

korpikuusikoissa, syntyi niin ankara vonkuna ja kohina, että kaikki

muut äänet siihen hukkuivat. Ei erottanut enää huutoja, ei tuohitorven

puhallusta, ei mitään. Se oli kuin raivokas, aistit sekaisin viepä

rajumyrskyn tohina, se oli komeiden ikimetsien kaameata kuolinsoittoa.

Ja siitä soitosta näytti palo ihan kuin villiytyvän. Se heittäytyi

syöksyttäin pitkiä matkoja eteenpäin. Ilmassa lensi tulta sataen

pitkien matkojen päähän ja sytytellen naavakuusia kuin iskevät

ukonnuolet Palo muuttui silloin riehuvaksi, kohisevaksi helvetiksi,

hurjasti eteenpäin vyöryväksi tulimereksi, ja nopea pako piti silloin

sammutusjoukkojen ottaa, kun mieli nahkansa pelastaa.

Näännyksissä olivat sammutusjoukot ja näännyksissä sammutustyön

johtajat. Kaikki yskivät alituisesta savun nielemisestä, monet sylkivät

verta ja saivat ikuisia vammoja hengityselimiin. Äänet painuivat

käheiksi, silmät sokenivat ja korvat lumpeutuivat, niin että lopulta

kaikki hoipertelivat aivan pökertyneinä ja puolitajuttomina.

Eikä kuitenkaan palon voittokulkua saatu estetyksi, eipä se edes

sanottavasti hidastunutkaan. Se ajoi edellään sammutusjoukkoja,

niinkuin voittoisa vihollinen ajaa hajalle lyömänsä vastustajan

sotajoukon viimeisiä rippeitä. Ajoi siihen saakka, kunnes pitkät poudat

vihdoinkin loppuivat ja rajut ukkossateet alkoivat kostutella metsiä.

Silloin vasta lannistui palon hävityskulku. Aivan täydellisesti se ei

kyllä sittenkään sammunut. Palon hävittämiin komokkokorpiin jäi tuli

kytemään syvälle maanpinnan alle, ja tämän tästä se sieltä vielä monien

viikkojen kuluttuakin leimahteli ilmoille.

Siksi täytyikin paloalueiden reunamaille jättää vartioita, jotka

pitivät silmällä, ettei palo pääsisi enää uusille alueille karkaamaan.

Vasta syksysateiden jouduttua voitiin viimeiset näistä vartiomiehistä

poistaa...

* * * * *

Piilovaaran Jere Juntunen jäi perheineen parhaan paloalueen keskelle.

Monta vuorokautta kesti Piilojärven ympäristömetsien palo. Ne olivat

kauttaaltaan jylhiä korpikuusikoita, ja niinpä niissä olikin loputtomat

määrät tulen ruoka-ainetta.

Mutta puhdasta jälkeä teki palo. Kun se oli ensin hihkuen ja vonkuen

korventanut pystyssä seisovan metsän, painautui se läpipääsemättömään

juuriryteikköön ja alotti sen poroksi panemisen. Se teki työtään

kuin sitkeä, hellittämätön urakkalainen, kaivautui yhä syvemmälle

ja syvemmälle ja aina löysi se maan sisästä uutta mitä mieluisinta

ravintoa.

Lopulta paloivat pystyyn korventuneiden kuusten juuretkin niin tarkoin,

että puut alkoivat kaatua rojahdella maahan lyöden palavaan murrokkoon

mätkähtäessään ilmaan sakeat pilvet poroa, kipunoita ja tultakin.

Siitä sai palo uutta yllykettä ja leimusi hetkisen korkealle lyövinä

lieskoina, kunnes taas painautui tasaiseen hävitystyöhönsä, nävertämään

toisen kuusijättiläisen juuria, valmistelemaan sen sortumista.

Öillä kuvasteli palon roihu nokikerroksen peittämästä, yhä sameammaksi

muuttuvasta Piilojärven vedenkalvosta. Päivillä painui jysmä, järven

yläpuolella asuva savupilvi niin alas, että vain aivan vedenpintaa

pitkin katsoen jäi sen ja vedenkalvon väliin mitätön tyhjä aukko, kapea

rako, joka kauempana hävisi kokonaan olemattomiin.

Saaressakin oli savua niin paljon, että majassa oleskeleminen kävi

vähitellen mahdottomaksi. Ainoastaan vedenkalvoa lähellä olevilla

rantakivillä voi vielä jotenkuten hengittää. Siinä viettikin Jeren

perhe kaiket päivät, Jere itse synkeänä rantakivellä istua murjotellen,

pojat pyöriskellen puolialastomina isänsä ympärillä sekä Liena

puuhaillen lehmänsä kanssa, joka ei hievahtanutkaan rantavedestä.

Jeren perhe mustui mustumistaan ilmasta satavasta ja iholle pinttyvästä

noesta. Lopulta muistuttivat kaikki puhdasverisiä murjaaneja, joiden

ihosta ei olisi löytänyt valkoista paikkaa, vaikka miten tarkoin olisi

etsinyt. Sekä Jere että pojat kävivät kyllä tämän tästä haaleassa,

keitettyä muistuttavassa vedessä itseänsä vilvottelemassa. Pojat

lopulta asuivat vedessä melkein aina. Mutta ei vesikään enää kyennyt

ihon pinttymää puhdistamaan, se kävi uimisesta vain yhä kiiltävämmäksi,

niin että lopulta ihan välähteli.

Kaikkea muuta kuin puhdasta oli vesikin. Sen pinnalla uiskenteli paksu

nokikerros, joka vähitellen kasaantui rantakiville ohkaiseksi valliksi,

aivan samalla tavoin kuin kevättulva ajaa rannoille jäiden irrottamia

vesikasvien jätteitä. Uimaan mennessään täytyi vedenpintaa ensin

melalla läiskytellä saadakseen pinnalla uiskentelevaan nokikerrokseen

sen verran aukkoa, että siihen voi paksuja nokilönttejä iholleen

saamatta pulahtaa.

Lienalle tuotti lehmänsä ruokkiminen riittämään asti huolta. Saaressa

ja sen rannoilla ei kasvanut paljoa lehmän ravinnoksi kelpaavaa heinää.

Siksi Lienan täytyikin soudella päivät päästään savun kattamalla

järvellä ja hamuta sen rannoilta kaisloja, vesiruohoa ja mitä vain

sai hoidokkinsa ravinnoksi. Lienaa odotellessaan, ja aivan kuin

siten tulkitakseen yleisen mielenmasennuksen ja nuutumisen, ammui

lehmä hellittämättä yksitoikkoista ammuntaansa. Savu painoi sen

äänen vähitellen käheäksi, niin että sen kidasta läksi vain heikkoja

pihahduksia, ja se näytti siellä vedessä seisoessaan vajoavan yhä

syvemmälle. Lopulta mujuinen, musta vesi lipoi jo sen selkäpiitä, mutta

yhä ojenteli se kaulaansa tasaisessa tahdissa, yhä päästeli se käheätä

ammuntaansa.

Kovalle koetukselle se alituinen savun nieleminen pani ihmistenkin

hengityselimet. Jeren nainen Liena, joka jo luonnostaan oli kuivettunut

ja heikkorintainen nainen, alkoi pian ankarasti yskiä. Hänen poskensa

painuivat kuopalleen, ja vähitellen tulivat yskäkohtaukset niin

ankariksi, että päättyivät veren syleskelemiseen. Pojat ja itse Jere

kestivät aluksi paremmin, mutta lopulta iskeytyi kuiva, hinkuyskän

tapainen ryvittäjä kaikkiin. Silloin alkoivat terveet pojanmukulatkin

ihan silmissä laihtua, ja Jere tunsi omien voimiensa heikkenevän, niin

ettei enää uskaltanut oikein seisalleen nousta pyörtymisen pelosta.

Korvat suhisivat yhtenään ja ajettuneita silmäluomia kirvelsi niin

vietävästi, että välistä piti pitkät ajat niitä haudella ja hieroskella

haalealla rantavedellä. Sanalla sanoen, koko Jeren perhe näki loppunsa

lähenevän, vitkalleen, kiduttavana.

Eikä savu järven yläpuolella hiventäkään ohentunut, vaikka palon

päärintama vähitellen painui kuun kuulumattomiin. Ei tullut

tuulenhengähdystä savuseinää rikki repimään. Päivät kuluivat

kuolettavan vitkaan tuntuen iankaikkisuudelta. Ja ne päivät tulivat

ja menivät aina samanlaisina, savun peittäminä, tukehuttavan kuumina,

hiottavina. Ei Jere enää muistanutkaan, miten kauan hän perheineen oli

saaressa ollut. Hänen aistinsa olivat tylsistyneet, ei hän kyennyt

mitään ajattelemaan. Istui vain ja tuijotti tulehtunein silmin

järven yllä raskaana, kuolleena lepäävää savuelementtiä sekä sen ja

järvenkalvon välissä olevaa yhä ohenevaa rakoa.

Mutta lopulta eräänä iltapäivänä tapahtui muutos. Ensin alkoi savu

hiljakseen liikahdella, vaikka tuulta ei tuntunut Sitten se rupesi

painumaan vedenkalvoa vasten, niin että siinä kuultava rako hävisi

kokonaan olemattomiin. Samalla ilma alkoi entisestäänkin nopeasti

hämärtyä, pian vallitsi synkeä, äänetön pimeys. Oli kuin mustasiipi

tuonen jättilintu olisi levittänyt lentimensä ja alkanut laskeutua

maata vasten sulkien kaikki, koko järven ja saaren sekä sen viheliäiset

eläjät tukehuttavaan viime syleilyynsä. Hätääntyneinä kyselivät pojat

isältään, mitä nyt oli tulossa.

Jere tunsi itsekin tukehuttavaa ahdistusta, mutta murahti yhtäkaikki:

— Mitäpäs tässä enää sen kummempaa voisi tulla. Menkää veteen, senkin

nokitontut, ja antakaa minun olla rauhassa!

Pian kuitenkin selvisi, että kummempaa oli tällä kertaa tulossa.

Kaukaa alkoi kuulua kumeita jyrähdyksiä, raskas savuverho rupesi

vavahtelemaan. Eikä aikaakaan kun singahti ensimäinen salama repäisten

järven yläpuolella jysmän savupilven ja lyöden huikaisevan kirkkaana

melkein vedenkalvoon asti. Salamaa seurasi äkillinen, paukahtava

jyrähdys, joka pani rantavaarat vapisemaan ja löi korvat kerralla

lukkoon.

Ja sitten se alkoi. Salamoita rupesi iskemään tuhkatiheään, ne

risteilivät ja halkoivat savumerta polveilevina, huikaisevina, sinelle

vivahtavina. Ne löivät rannan kallioihin ja repivät sirpaleiksi

palon pystyyn jättämiä alastomia kuusi- ja honkajättiläisiä. Koko

tienoon täytti huumaava jyrinä ja pauke, se kierteli vaaroja,

kertautui kymmeninä kaikuina, kunnes hukkui uusiin maata vapisuttaviin

räjähdyksiin.

Pian alkoi tulla tuulta ja sadettakin. Ensin kuului raskaita

kohahduksia, sitten ryntäsivät myrskypuuskat vinkuen ja tohisten

temmeltämään. Ensimäiset raekuurot löivät maahan kuin äkilliset,

vihaiset ruoskaniskut. Rakeet olivat maahan tullessaan nokimustia ja

roiskuttivat märkää nokitahmaa ympärilleen. Savumeri alkoi aaltoilla

ja repeillä myrskyn käsissä, jo erotti salamoiden valossa ylhäällä

vinhaa vauhtia esille ryntäävät ukkospilvet, joiden reunat punersivat

yläilmoissa yhtenään palavien tulien kajastuksessa.

Myrsky kiihdytti rannan ryteiköissä kytevän tulen suuriin liekkeihin,

niin että pian näkyi kaikkialla vain tulta, ylhäällä välähteleviä

salamoita, alhaalla punervaa paloa. Koko vapiseva maaperä ja

ilmaelementti taivaan navoille saakka oli tulessa, ja rajuna riehuva

myrsky löi silmiä vasten kitkerää savua, raekuuroja ja nokisina

roiskuvia sadepisaroita.

Liena ja pojat pakenivat hätääntyneinä majaansa, joka jotenkuten

suojasi heitä pahimmalta sateelta. Mutta Jere ei hievahtanut

rantakiveltään; hän antoi salamoiden singahdella, ukkosen jyristä ja

raesateen ruoskia korviaan. Hän ei näyttänyt mitään kuulevan eikä

tuntevan, istui vain hartiat kokoon painuneina ja tuijotti kulmat

rypyssä ympärillään riehuvaa maailmanpaloa.

Koko illan ja suuren osan yötäkin kesti ukonilma, välillä hiukan

heiketen, mutta kohta taasen entistä rajummaksi yltyen. Yhteen

menoon purki taivas pitkien viikkojen varrella säästämänsä tulen ja

antoi myrskyn valtoinaan lakaista savun täyttämiä ilmanpihoja sekä

kuumuudesta ja savunkatkusta tukehtuvaa maapoloisen pintaa. Ja myrskyn

mukana sekä sen kantapäillä tuleva rankkasade puhdisti ilman noesta,

vilvotti janosta huutavan maaperän ja sammutteli kiihkeänä kulkevat

palonroihut...

* * * * *

Ensi kerran pitkien, pimeiden viikkojen perästä vaikeni oikea

luojan päivä. Koko ilmapiirin pimittänyt savumeri oli kadonnut kuin

taikaiskusta, ja iloisena syyti nouseva aurinko säteitään avartuneille

ilmanpihoille. Tuntui kyllä vielä voimakas palon lemu, mutta sateen

jälkeen raikkaassa aamuilmassa se lientyi, niin että melkein mielikseen

sitä veti keuhkoihinsa.

Äänetönnä seisoi Jere auringon noustessa vaaransa laella ja tähysteli,

kädellä tulehtuneita silmiänsä varjostaen, avartunutta näköalaa. Mutta

masentava ja lohduton oli se näköala, katsoipa mille ilmansuunnalle

tahansa. Ei tuntenut Jere ympäristöään, niin kokonaan oli se muuttunut

Kadonneet olivat siintävät, kauniina kangastelevat salot, ei missään

näkynyt pehmeitä, silmää hyväileviä ääriviivoja, ei edes ainutta

vihertävää pälveä. Autiot, palon puhtaiksi panemat vaarat kohosivat

tuhkanharmaina, luisevina ja kulmikkaina, aivan kuin alastomuuttaan

värisevät luurangot, hirvittävän hävityksen keskeltä. Ei antanut eloa

maisemille edes auringonvalo, rannattoman kalmiston kolkkouden se vain

paremmin paljasti näkyviin. Ja aution palomaan keskellä näkyi vielä

siellä täällä hiljakseen maasta kohoavia savuja, viimeisiä uhrisauhuja

valtoinaan raivonneiden hävityksen voimien voittokulkua osottamassa.

Kävi hiljainen aamutuuli, mutta vienointakaan tohahdusta se ei

synnyttänyt pystyyn palaneiden puiden jäykkinä ojentuvissa oksissa.

Haudanhiljaisuus täytti tienoon, ei kuulunut edes sirkan sirahdusta,

ei lennellyt edes surisevaa mehiläistä. Suuri, silmänkantamaton salo

oli kuollut, ja turhaan heitteli päivä sen paljaille paareille sääliviä

säteitään. Ei se siitä vironnut.

Hetkisen katseltuaan istahti Jere kiviaidalle palaneen mökkinsä

raunioiden ääreen. Siinä törrötti vielä pystyssä alaston uuninpiippu,

mutta seinähirsistä ei ollut jäänyt jälelle pienintäkään kekälettä.

Jere silmäsi aidan takana olevalle pellolleen. Siitäkin oli vihanta

ohra hävinnyt, eikä edes piennarten nurmikolla näkynyt palamatonta

paikkaa. Puhdasta oli palo tehnyt jälkeä, ihan nuolemalla oli nuoltu

jokainen vihanta tilkku.

Syvä, toivoton masennus valtasi siinä hävityksen keskellä istuessa

Jeren mielen. Niinkauan kun sakea savu oli peittänyt salot, oli hänen

mielensä pohjalla kytenyt vielä heikko toivo, että jäisi palamatta edes

pienempiä pälviä, sen verran vain, että metsälinnut ohi lentäessään

ne huomaisivat, niihin levähtämään laskeutuisivat. Silloin, niin oli

Jere kuvitellut, kotiutuisi hävitetylle alueelle pian metsänriistaa

sen verran, että hän saisi sitä perheensä henkipitimiksi. Paljon ei

hän ensi hädässä vaatisikaan, kunhan saisi vain elellä kotitienoonsa

saloilla. Niillä oli hän ikänsä kaiken elänyt, niiltä pois lähteminen

tuntui hänestä mahdottomalta. Kodittomaksi hän tuntisi itsensä, menipä

minne muuanne hyvänsä.

Mutta poismuutto näytti nyt olevan edessä. Tulevaisuus kuvasteli Jeren

eteen alastomana ja kolkkona. Näkyi vain puhtaiksi palaneita selkosia,

kellahtavan harmaita saloja, joilla ei mikään elämä viihtynyt.

Seisalleen kuolleen metsän alastomat, luisevat käsivarret sieltä vain

aavemaisina vastaan ojentuivat, ja niiden välistä irvisteli nälkä,

metsästäjän toivoton toveri kuolleiden, äänettömien salojen keskellä.

Liena ja pojat, jotka olivat puuhailleet rannalla veneen luona,

joutuivat vähitellen paikalle kantaa retuuttaen mikä mitäkin palolta

säästyneitä tavaran rippeitä. Kovasti yskien ja läähättäen alkoi Liena

oitis puhua majanmuutosta, ihmisten ilmoille lähdöstä. Ei kannattanut

muka enää päivääkään täällä viivytellä.

Sanaa sanomatta kuunteli Jere Lienan puhetta, mutta hänen

mielikuvitukseensa sukelsi elävänä majanmuutto, palanutta selkosta

pitkin raskasta muuttotaivalta tekevä perheensä: Liena edellä selässään

raskas kontti ja laihtunutta lehmäkantturaansa taluttaen. Lehmän

perästä tallustelevat pojat, kummallakin selässä pussit, joihin on

sullottu perheen vähäisiä vaatetavaroita. Ja viimeisenä astelee hän

itse kovasti kumarassa suuren, raskaan kontin painosta. Niin he

taivaltavat kuollutta, loputonta palokangasta pitkin äänettöminä,

väsyneinä.

Jerestä alkoi tuntua, ettei se taivallus konsanaan päättyisi. Hänelle

tuli mieleen tarina Jerusalemin suutarista, josta hän oli kuullut

kerrottavan, että se kirottiin syntiensä tähden aikojen loppuun asti

maailmanselkää taivaltamaan missään lepoa ja asuinsijaa löytämättä.

Ei Jere muistanut kuulleensa, minkä synnin se poloinen oli tehnyt,

mutta hänen mielessään ailahti ajatus, että hän perheineen oli

nyt samanlaiselle taipaleelle lähdössä. Ei hänkään saisi näiltä

selkosilta kerran lähdettyään missään rauhaa eikä lepoa. Joka paikassa

vainoaisi häntä ajatus, että ihmiset ojentelevat häntä sormellaan

ja kuiskuttelevat toisilleen: Kas, tuossa on se vintiö, se suuren

metsäpalon sytyttäjä. Näettekös, miten on painunut kumaraan, mutta

parahiksi sille!

Taas muistutti Liena taipaleelle lähdöstä, mutta silloin yhtäkkiä

kuohahti koko Jeren synnynnäinen luonto vastaan taipumattomana,

jyrkkänä. Vai hänestä tehtäisiin muka tässä Jerusalemin suutari, hänet

lähetettäisiin perheineen maailmanselkää taivaltamaan kaikkien sormella

osoteltavaksi. Uhallakin hän panee vastaan tuli mikä tuli!

Hän nousi kiukustuneena jaloilleen ja julisti, ettei hän minnekään

muuta tältä vaaralta. Hänellä on elinaikainen asumisoikeus ja siitä hän

pitää kiinni, vaikka vielä toinen samanlainen palo tulisi!

— Milläs sinä poloinen täällä elät ja joukkosi elätät? vaikeroi Liena.

— Sepähän nähdään, elä sinä siitä yhtään huolehdi, kivahti Jere. Ja

siinä tuokiossa oli Jere taas entisellään, kipakka ja peräänantamaton.

Puuduttava raukeus oli hävinnyt hänen jäsenistään, ja vaikka päätä

vielä pyrki viipottamaan, alkoi hän komennella perhettään, niinkuin

parhaina menestyksensä päivinä. Hän äyski:

— Vai minusta Jerusalemin suutari. Eipä piru vieköön tehdäkään!

Piilojärvi saa hellittää antimiaan vähän runsaammin kuin tähän asti. Ja

tuohon palaneen korven kypeniin laitan ensi töikseni naurismaan ensi

talven varaksi.

Hän alkoi kiivaasti penkoa Lienan selästään hellittämää konttia,

johon hän muiden kääröjen ohella muisteli kiireisessä paon hötäkässä

pistäneensä myöskin nauriinsiemenkäärön. Käärö löytyikin, ja sen

enempää siekailematta komensi Jere poikansa kuokat olalla mukaansa ja

läksi palaneen metsäniemekkeen kypeniin naurista sylkemään.

Ei hän kuunnellut enää Lienan vaikerruksia, käski tämän vain kantaa

tavarat sinne vaaran rinteeseen peruna- ja nauriskuoppien luo. Siihen

hän julisti kaivavansa maahan tilapäisen asuinsijan, kunhan nauris

ensin saatiin kylvetyksi. Sillä oli näet kiire, se piti saada sateen

jälkeen viipymättä maahan, niin se vielä ehtisi hyvänkin sadon antaa.

Toisena päivänä oli Jere jo asunnon rakennuspuuhissa. Hän möyri

hikipäässä pehmeässä hiekkarinteessä, ja nopeasti syveni hänen

lapionsa vihaisesti liikkuessa maakuoppa. Silloin saapui palanutta

selkosta pitkin joukko miehiä. Ne olivat sammutusjoukkuetta ja tulivat

katsomaan, miten Jeren perheelle oli käynyt.

Yleensä oli uskottu, että Jere oli perheineen menehtynyt. Olipa ollut

kysymyksessä jo sanan lähettäminen papille, että tämä seuraavana

sunnuntaina lukisi kirkossa kiitoksen Jeremias Juntusen, hänen vaimonsa

Lienan sekä poikien Jyrin ja Jaakopin puolesta, niinkuin asiaan kuuluu.

Varmuuden vuoksi päätettiin kuitenkin vielä käydä paikalla katsomassa,

jos mahdollisesti löydettäisiin edes suurimmat luunsolmut, jotta

voitaisiin toimittaa oikein ristillinen hautaus.

Mutta miesten ihmeeksi olivatkin kaikki haudattavat ilmielävinä,

tosin vielä pinttyneestä noesta kiiltävän mustina, mutta elävinä joka

tapauksessa.

Miesten mukana oli sattumalta myöskin norjalaisen yhtiön

piiripäällikkö, joka oli tullut katselemaan hävityksen jälkiä yhtiönsä

omistamissa metsissä. Ihmetellen tiedusteli piiripäällikkö Jereltä,

mitä hän siinä maata tonki. Hän ehdotti että Jere alkaisi kerätä

kapistuksiaan kokoon, niin he voisivat avustaa muutossa, kun olivat

kerran miesjoukolla tulleet.

Tämän ehdotuksen kuullessaan pisti Jere lapionsa maahan ja vilkaisi

kulmainsa alta puhujaan.

— Jottako meinaisitten rikkoa sen kontrahdin? tiedusteli hän

epävarmalla äänellä.

— Kuka sen on sanonut! nauroi piiripäällikkö. — Mutta millä, herran

nimessä, te tulette toimeen täällä autiolla salolla?

— Se on minun asiani eikä teidän! murahti Jere ja painautui takaisin

maata kaivamaan. Eikä hän enää vilkaissutkaan kuopan reunalla seisovaa

miesjoukkoa. Saivat vain katsoa, etteivät saaneet kintuilleen kuopasta

lennähteleviä multalapiollisia.