He istuivat pehmeässä, illan kosteutta tuoksuvassa heinikossa
rannan tuuheiden pajupehkojen alla. Piirin keskellä kellotti maassa
suuri tuohinen eväskontti, josta he juuri olivat popsineet vankan
kalakukkoillallisen. Nyt pelasivat he viimeistä pistoa, ja kontti sai
tässä työssä palvella heidän pelipöytänään.
Heitä oli kaikkiaan viisi miestä: Rotevakasvuinen ja komeapartainen
Halos-Eerikka, nuoremmat Lehikois-veljekset Antti ja Junnu sekä
Tuonos-Mikko ja Rajalan Tuomas. Kaikki olivat he sellaisia
puolikalastajia, joita Höytiäisen kalarikkailla vesillä onkin hyvin
paljon. Varsinkin lahnan nousuaikana he olivat ahkerasti vesillä, ja
maatyöt saivat silloin jäädä muun kotiväen huoleksi.
Veneensä olivat he kiskoneet ylös rannalle ja kätkeneet metsikköön.
Airot ja huoparit olivat kuitenkin tuhdoilla valmiina äkillisen
lähdön varalta. Veneen alle oli asetettu kuorituista pajuista tehdyt
nilatelat, joita myöten sen voi nopeasti ja vaivatta sysätä veteen.
Peli ei näyttänyt miehiä innostavan. Keskustelu liikkui kokonaan
toisilla aloilla. Nuoremmat miehistä tuntuivat epäilevän, ettei se,
jota odottamaan he viisissä miehin olivat lähteneet, saapuisikaan sinä
iltana.
Silloin puuttui puheeseen Halos-Eerikka. Hän vetäisi parisen
tuoksahtavaa haikua lankivarsipiipustaan, nojasi selkänsä takana
olevaan pajupehkoon, laski savun kauniina renkaina tyyneen ilmaan ja
katseli toisia varma, levollinen hymy huulillaan.
— Minä olen teidät innostanut tänä iltana lähtöön. Elkää te siis siitä
huolehtiko, tuleeko hän vai ei. Minä sanon teille, pojat, että niin
varmasti, kuin me olemme tässä, saapuu myöskin Lahna-Aapeli. Ennen
kello kahta aamulla on hän meidän käsissämme.
— Mistä sen niin varmasti päätät? epäili Junnu, nuorempi
Lehikois-veljeksistä.
— Junnu poikaseni, vastasi Eerikka, minä päätän sen siitä, että
lahna nousee tänä yönä. Ja kun lahna on liikkeellä, liikkuu myöskin
Lahna-Aapeli. Vaikka hän makaisi kuolinvuoteellaan, ja pappi olisi
antanut hänelle jo viimeisen ripityksen, niin nousisi hän vielä
sittenkin lahnankudulle. Nousisi salaa vuodepeitteidensä alta ja
käpsisi silmät joka puolelle vilhuen veneelleen aivan hoitajiensa
huomaamatta. Semmoinen on se mies, tunnetaanhan tuo mokoma näillä
vesillä.
— Kyllä Eerikka puhuu totta, myönsi Junnun vanhempi veli Antti, ja
kyllä lahnan pitäisi nousta tänä yönä. Eilen olivat jo liikkeellä
rannikolla ja Aittolammessa. Ja koko eilisen päivän puhalsi voimakas
eteläinen, joka tavallisesti nostaa Höytiäisen syvänteiden kössipäät
näille kutupaikoille.
— Se nostaa ne varmasti, vakuutti Eerikka. — Katsokaas tuonne
vasemmalle Aittolahteen. Vesi on siellä aivan savivellinä eilisen
tuulen jäleltä. Samoin tässä rannikolla aina tuonne kauas Koivuniemen
nenään saakka, niin pitkälle kuin rantamatalikkoja riittää. Lahna
rakastaa sekavettä, siinä mönkiessä sen luonto nousee oikeaan
vireeseen. Ja sillä on vainu, joka sanoo sille siellä syvänteissään:
lähde eteläisen kera lorrimaan, niin ennätät juuri parahiksi!
— Mutta kun on nyt tyyntynyt, intti vastaan Junnu.
— Ei tee mitää. Parvet lähestyvät jo näitä vesiä ja ainoastaan kylmä,
äkkiä tuleva pohjatuuli voisi ne käännyttää takaisin.
Tämän lausuttuaan viskasi Eerikka seattavanaan olevan likaisen
korttipakan kontin päälle, haukotteli mahtavan haukotuksen oikoen
valtavia jäseniään sekä alkoi sitten kömpiä seisalleen. Hän käveli
aivan rantapenkereelle sekä alkoi tarkkaavaisena katsella selälle päin.
Rannikolla kävivät vielä päivän tuulen jäleltä heikot mainingit,
mutta etempänä selällä levisi vedenpinta rasvatyynenä niin kauas kuin
valoisan kesäyön hämyssä silmä kantoi. Sinne kaukaisuuteen tähysteli
Eerikka kauan kulmat rypyssä. Äkkiä hän hätkähti ja hymy levisi hänen
parrakkaille kasvoilleen.
— Heittäkäähän, pojat, ne likaiset kortit ja tulkaa tänne! kutsui hän
taakseen katsomatta. — Täällä on alkamassa pieni näytös eikä maksa
mitään!
Siinä tuokiossa olivat kaikki miehet jaloillaan ja alkoivat uteliaina
tähystellä Eerikan osottamaan suuntaan.
Siellä parin kolmen kilometrin päässä selällä, Koivuniemen kaiskun
kohdalla, näkyi omituisia väreitä vedenpinnalla. Ne ilmestyivät äkkiä,
aivan kuin vieno tuulenviri olisi rikkonut peilipinnan. Mutta yhtä
äkkiä ne taas katosivat, ilmestyäkseen seuraavana hetkenä toisella
kohdalla.
— Mitäs peliä tuo on? ihmettelivät miehet silmät suurina. — Eihän tuuli
tuolla tavalla — —
— E-hei se tuulta ole. Siellä ovat ne etujoukot, ne syvänteiden
kössipäiden patrullit. Ne lähenevät ja tarkastavat väylää. Ne ovat
peijakkaan varovaisia alussa, mutta ne lähenevät sentään vähitellen.
Näettehän miten väreet siirtyvät tännepäin. Tuolla tavoin ne aina
pelaavat kutupaikoilleen noustessaan, jos on tyyni ilma. Vähänväliä
kuin komennosta pistää koko parvi käsnäiset nokkansa vedenpintaan.
Ne haistavat mantereen tuoksua ja imevät sillä tavoin uutta kiimaa
vereensä.
Väreet lähenivät lähenemistään ja samalla alkoivat ne käydä yhä
taajemmiksi. Pian näytti koko kolmisen kilometrin päässä olevan
Selkäluodon ja Koivuniemen kaiskun väli olevan täynnä kisailevia
kalaparvia. Ja nyt alkoivat ne painua lähemmäs rannikkoa, uiden samalla
hyvää vauhtia Aittolahden perukkaa kohti.
Mutta siinäpä joutuivatkin jo niiden eteen ensimäiset verkkorivit. Ne
näkyivät matalalla rannikkovedellä selvästi vedenpinnalla kelluvista
tuohikohoistaan. Näitä kohorivejä oli koko Koivuniemen varsi ja
Aittolahden rannat täynnä. Siinä oli varmaan useampia satoja verkkoja
odottamassa Höytiäisen syvänteiden nousulahnoja.
Äkkiä päästi eräs nuoremmista miehistä heikon huudahduksen. Niemen
varrella jonkun matkaa heistä alkoi kohorivi nytkähdellä, aivan kuin
näkymätön käsi olisi temponut sitä.
— Jo näppää, jo näppää, pojat, katsokaahan!
Kohorivi tempoutui yhä enemmän. Näki hyvin, että niihin verkkoihin oli
tarttunut jo useampia lahnoja.
Jännityksellä seurasivat miehet nyt alkavaa näytelmää. Ennen pitkää
olivat kymmenet kohorivit liikkeessä. Välistä näytti eksyvän vain
joku yksityinen kala, joka hiljakseen liikutteli kohoja lyhemmällä
matkalla. Mutta joskus alkoi koko kohorivi yhtaikaa elää synnyttäen
vahvan virin tyynelle peilipinnalle. Hetkisen tempoilemisen perästä
upposivat kohot tykkänään pitkiltä matkoilta, ja sikloissa olevat
hienot verkkovaajatkin alkoivat notkahdella kuin näkymättömän käden
ravistelemina. Kokonainen parvi kaloja oli sekavedessä törmännyt
verkkoriviä vasten, ja ne sotkivat sen siinä tuokiossa pahanpäiväiseksi
sekä painoivat lopuksi pohjaan. Mutta toiset uivat yli, ja pian alkoi
sama leikki seuraavalla verkkorivillä.
Ja selältä tuli yhä uusia parvia. Hetkisen perästä näytti koko
vedenpinta silmän kantamattomiin asti olevan huttunaan nousevia
lahnoja. Ne ryntäsivät eteenpäin kuin taajat sotajoukot, lähenivät
nopeasti rannikkoa ja alkoivat uida sen suuntaa lahden perukkaa kohden.
Verkkorivi verkkorivin perästä sai täytensä ja katosi vedenpinnalta,
mutta parvet näyttivät vain taajenevan. Ne eivät välittäneet enää
mistään esteistä, lemmen hurmiossaan ne riensivät eteenpäin kuin
mielettömät. Siellä täällä rannikolla alkoi kuulua voimakkaita
posahduksia vedestä, ja tämä yhä enemmän kiihdytti nousevien
lahnaparvien kiimaa.
Ne olivat lämpimän eteläisen nostattamina jättäneet peninkulmia laajat
Höytiäisen syvänteet. Ne tulivat valtaisina parvina juhannuskudulle
vanhoille synnyinsijoilleen Aittolahteen ja siitä ylöspäin olevaan
lyhyen salmen erottamaan Aittolampeen, jonka heinäisissä tahdissa ja
poukamissa oli kosolta verrattomia kutupaikkoja. Sadat ja tuhannet
jäivät ennen kutupaikoille pääsemistä Höytiäisen kalastajat verkkoihin
ja Aittolampeen johtavassa salmessa oleviin rysiin sekä katiskoihin.
Mutta toiset riensivät heidän ohitseen eteenpäin mistään välittämättä,
pysähtymättä. Arkuus ja varovaisuus, nuo viisaan lahnan ominaisuudet
olivat nyt unohtuneet. Elämän suuri lemmenjuhla kutsui kiehtovana, ja
sitä kutsua täytyi totella.
Sanattomina ja silmää räväyttämättä seurasivat miehet rannalta
lahnaparvien karkeloa. Ei juolahtanut heidän mieleensä tällä hetkellä,
että tämä leikki lupasi heille aamulla kuulumattoman runsaan
kalansaaliin, runsaamman ehkä kuin vuosikymmeniin oli saatu yhdellä
kertaa. He hajottivat kyllä jokainen kalastusta puoliammattinaan;
sen tuottama ansio oli suurena tuloeränä heidän taloudessaan. Mutta
ansioitaan eivät he nyt laskeneet. Vedenvaltakunnan asukkaiden
juhannusleikki oli tällä hetkellä kokonaan heidän huomionsa
kahlehtinut. He elivät itse niin lähellä tuota valtakuntaa, että sen
asujanten kiihkeät sydämenlyönnit panivat heidänkin verensä kiivaammin
suonissa kiertämään.
Mutta sillä välin kun miehet henkeä pidättäen katselivat lahnaparvien
kisailua, oli selän vastapäiseltä noin kuutisen kilometrin päässä
olevalta koillisrannalta ilmestynyt vesille yksinäinen vene ja alkoi se
nopeasti lähestyä yli selän.
Halos-Eerikan vaaniva haukansilmä oli huomannut veneen heti sen
rannasta lähdettyä. Hetkisen seurasi hän sen liikkeitä toisille
sanaakaan virkkamatta. Mutta kun hän pääsi varmuuteen, että vene oli
se, jota odotettiin, lausui hän voitonriemuisella matalalla äänellä:
— Katsokaahan eteenne, pojat!
Kaikki hätkähtivät ja vetäytyivät tiiviimmin pehkojen suojaan, vaikka
vene olikin vielä hyvin kaukana.
Nopeasti se kuitenkin läheni, ja pian voi huomata, että sitä souti
yksi ainoa mies, joka istui keskituhdolla. Soutaminen ei synnyttänyt
vähintäkään ääntä, vene liukui kuin varjo pitkin rasvatyyntä
peilipintaa.
— Öljytä on se vietävä tainnut hankavitsansa! lausui tovin kuluttua
ykskantaan Rajalan Tuomas, joka tähän saakka ei ollut koko iltana juuri
suutansa avannut.
— Saatpa olla jotenkin varma, että niin on tehnyt, vakuutti Eerikka. —
Se mies kyllä tietää konstit eikä kolise liikoja vesillä liikkuessaan.
Mutta katsokaahan nyt, että pysytte piilossa. Sillä on vietävän tarkat
silmät, ja pian alkaa se niitä myös käyttää!
Miehet painautuivat alas pehkojen juurelle ja tähystelivät sieltä
oksien alaitse silmät kovana veneen liikkeitä. Kohta oli se saapunut
Selkäluodon kohdalle. Siinä lakkasi soutu, ja veneessä istuja alkoi
tähystellä vaanivasti joka suunnalle käännellen venettään äänettömästi
tottuneilla airon liikkeillä.
— Mutta jospa se jääpikin tuonne Selkäluotoon, onhan sielläkin verkkoja
miten paljon hyvänsä, lausui huolestuneena Junnu.
— Elä pelkää, vakuutti Eerikka. — Luuletko sitä niin typeräksi, että
jäisi sinne keskelle selkää kaikkien silmän alle. Saat nähdä, että
tänne se tulee aivan kopiksi meidän syliimme. Täällä tuuheametsäisen
niemen varrella se luulee olevansa täydellisesti piilossa. Ja onhan
täällä sitäpaitsi lähellä ranta minne pistäytyä, jos joku kutsumaton
vieras äkkiä vesille ilmestyisi.
Eerikan otaksuma osottautui oikeaksi. Hetkisen kuluttua läksi vene
uudelleen liikkeelle rannikkoa kohti, hiukan ylemmä niemen nenään päin
miesten piilopaikasta.
Kello oli jo sivuuttanut puoliyön, ja juhannuksen aikuisen yön
hämy oli hälvennyt. Helposti saattoikin siis jo pitkältä matkalta
tuntea soutajan. Se oli Lahna-Aapeli, Höytiäisen kalastuspaikkojen
pahamaineinen rosvohukka. Itsellään oli Aapelilla vain muutamia
verkkorääsyjä, sen verran että nimeksi. Mutta kun tuli kalojen
nousuaika, niin venelastittain silloin Aapeli kaloja souti. Vaan hänpä
olikin liikkeellä aina silloin, kun muut kalastajat makasivat ja kun
lahnaparvien olisi pitänyt häiritsemättä antaa nousta kutupaikoilleen.
Aapeli souti keskituhdolla latteat hartiat kyyryssä, mutta pää eli
hartioiden välissä. Se vilhui yhtenään joka suunnalle, se näytti voivan
vaivattomasti pyöriä ympäriinsä kuin kissahavukan pää, muun ruumiin
hiventäkään asentoa muuttamatta.
— Kylläpä on pakana varovainen! supisi Lehikois-Antti.
— Hiljaa, kuiskasi Eerikka, ja muistakaa miten teemme. Sinä Antti ja
Tuomas tulette minun kera veneeseen. Junnu ja Tuonos-Mikko jäävät
rannalle ja antavat meille alkuvauhdin.
— Sanovat sillä olevan aina valmiina revolverin, kuiskasi Junnu.
— Olkoon! Eerikka puristi uhkaavasti vieressään olevan rihlan piippua.
Vene oli sillä välin tullut aivan lähelle rannikkoa. Nyt veti
Aapeli aironsa veneeseen, siirtyi vähintäkään kolinaa herättämättä
keskituhdolta perään, otti huoparin ja alkoi sillä hiljakseen meloa
tähystellen koko ajan vaanivasti pitkin rannikkoa.
Nähtävästi hän tuli lopulta vakuutetuksi, ettei mitään vaaraa ollut
lähettyvillä, ja niinpä meloi hän rohkeasti lähimmän verkkorivin luo,
joka pitkin pituuttaan oli upoksissa kalojen painamana. Verkon kohdalle
tultuaan kohensi Aapeli veneessään olevan suuren kalavasun jalkojensa
juureen, otti polvilleen kalastushaavin, upotti huoparinsa sivuttain
syvälle veteen ja kohotti sen lavalla verkkoa.
Raskaasti nousi verkko vedenpintaan, ja siinä rimpuilevat lahnat
alkoivat kuuluvasti posahdella. Siekailematta pisti Aapeli haavinsa
alle, ja toisessa kädessä välähti hänellä pitkä puukko.
— Se on sinun verkkosi, Mikko! supisi Antti.
— Leikkelee piru uuden verkon, murisi Mikko hammasta purren.
— Sillä on kiire, ymmärräthän veikkonen! hymyili Eerikka. — On niin
hiton paljon verkkoja!
Nopeasti liikkuikin Aapeli siirtyen yläpaulasta kiinni pitäen pitkin
verkkoa ja toisella kädellään haavia liikutellen. Saatuaan kalan,
joskus kaksi kolmekin yhdessä rykelmässä haaviinsa, pisti hän varren
vikkelästi polviensa väliin, tarttui toisella kädellään kalan kiduksiin
ja rapsautti toisessa kädessään olevalla puukolla rihmat poikki. Kalat
hän heitti takakäteen taitavalla liikkeellä vasuunsa, jonka pohja oli
peitetty sammalilla kolinan estämiseksi.
Kaikki sujui kuin luomisentyö. Näki hyvin, ettei Aapeli ollut
ensikertalainen. Ei hän kuitenkaan verkkoa vallan puhtaaksi pannut,
sakeimmista rykelmistä vain raapi?
— Jättää se sinullekin osasi, huomautti Eerikka Mikolle ivallisesti. —
Keventää vain hiukan sinun vaivojasi ja päästelee pahimmat potkurit,
jotteivät ne kiskoisi kokonaan irti siklavaajoja.
— Elähän ilku vielä, murisi Mikko. — Seuraava on sinun verkkorivisi.
Nyt jättikin Aapeli jo Mikon verkot rauhaan ja läksi melomaan
seuraavalle riville, joutuen siten vielä lähemmäs piilossa olevia
miehiä. Siinä uudistuivat samat temput, jos mahdollista, vielä
nopeammin ja äänettömämmin.
Eerikka seurasi toimitusta tarkkaavaisena, huulet yhteen purtuina.
Näytti kuin hän olisi tahtonut painaa visusti mieleensä Aapelin terävän
puukon jokaisen liikkeen. Mikko supisi:
— Katsohan, Eerikka, yhä parantaa vauhtiaan! Aapelin vanhat jäsenet
vertyvät vähitellen.
Eerikka ei vastannut sanallakaan Mikon pisteliääseen huomautukseen,
mutta hänen muotonsa synkkeni synkkenemistään, ja käsi puristi
rihlaluodikon piippua, niin että sorminivelet nauskuivat.
Aapeli siirtyi seuraavalle riville, tullen täten aivan miesten
kohdalle. Hän alotti selkäpäästä ja läheni vähitellen rannikkoa.
Pehkojen alta ei kuulunut hengitystäkään, mutta viisi leimuavaa
silmäparia seurasi kuin kiinni naulitut venettä ja siinä häärivää
miestä. Aapeli oli sysännyt lakkinsa takaraivolleen, ja sen lippa
oli poikittain korvallisella. Silmät vilhuivat kahden puolen sinisen
puhuvaa nenää kuin vartaan nenissä katsoen yhtaikaa joka puolelle.
Kädet tekivät työtänsä ihmeteltävällä tottumuksella, ja venekin näkyi
tottelevan Aapelin ruumiin liikkeitä. Harvoin hänen tarvitsi huoparilla
kääntää sitä oikeaan asentoon.
Vähitellen oli Aapelin vene joutunut noin viidenkymmenen metrin päähän
rannasta. Siitä maalle päin alkoi kaloja olla harvemmassa, mutta
vielä kauhasi Aapeli kerran saaden pari jättiläiskokoista käsnäpäätä
haaviinsa.
Eerikka liikahti ja suhahti:
— Nyt, pojat!
Rannalta kuului rusaus ja samassa syöksyi metsiköstä vene veteen. Kolme
miestä hyppäsi siihen, ja rannalle jääneet antoivat kokasta sysäten
voimakkaan alkuvauhdin.
Ensi säikähdyksessä putosi Aapelilta kauha veteen, mutta jo seuraavassa
silmänräpäyksessä koppasi hän taskuansa ja hänen kädessään välähti
revolveri.
Mutta yhtä nopeita oltiin toisessakin veneessä. Perä edellä se neljän
voimakkaan käden huopaamana syöksyi nuolena Aapelia kohti. Ja kun
Aapeli yritti kohottaa revolveriaan, seisoi Eerikka jo rihla häntä
kohti ojennettuna veneensä perässä.
— Anna olla sen leikkikalun! lausui Eerikka tyynesti, tähdäten
vavahtamatta Aapelin rintaa kohti.
Aapelin käsi vaipui alas. Siinä samassa joutuikin jo Eerikan vene aivan
rinnalle.
‒ Tänne revolveri! komensi Eerikka lyhyesti.
Aapeli ojensi revolverinsa vastustelematta. Hänen luontonsa
näytti kokonaan menneen. Pää painui hartioiden väliin, aivan kuin
kilpikonnalla vaaran uhatessa, ja hänen kätensä tutisivat ankarasti.
— Puukko myös!
Aapeli tapasi puukkoansa vierestään tuhdolta, mutta se oli pudonnut
veneen pohjalle.
— Ota sieltä missä se on! kivahti Eerikka. — Hyväthän sinulla on silmät
päässäsi!
— Voi herra jumala, säälikää vanhaa miestä, vaikeroitsi Aapeli
haparoidessaan vapisevin käsin puukkoaan ja ojentaen sen Eerikalle.
— Herra jumalaa ei tässä nyt tarvita. Siirrytään keskelle venettä, minä
tulen perään.
Aapeli ei ensin näyttänyt tajuavan Eerikan viimeistä käskyä. Mutta kun
Eerikka voimakkaalla otteella tarttui hänen veneensä perään ja sysäsi
samalla Aapelin pois perätuhdolta, yritti hän pökertyneenä kompuroida
keskelle venettä langeten kuitenkin siinä yrityksessään kalavasuunsa.
— Muistahan miten äsken liikuit eläkä siinä joutavaa könttyröi! nauroi
Eerikka viskautuen samalla yli laidan Aapelin veneeseen, joka hänen
raskaan painonsa alla kohosi aivan perälleen.
— Tule sinä Antti tänne soutamaan, ei tästä Aapelista näy olevan enää
mihinkään! komensi Eerikka. — Sinä Mikko menet sillä toisella veneellä
maalle. Sieltä otatte eväät ja muut tavarat ja menette sitten tuonne
Koivuniemen nenään odottamaan, niinkuin on sovittu. Mutta soutakaa
aivan lähitse rantaa ja joutavaa kolisematta.
— Voi hyvät miehet, mitäs te minulle teette? uikutti Aapeli, kun Antti
oli noussut hänen veneeseensä ja istuutunut etutuhdolle airoihin.
— Me emme ole tällä kertaa hyviä miehiä, se sinun pitäisi ymmärtää,
lausui Eerikka. — Sinulle tehdään ansiosi mukaan, ei hiventäkään
enempää eikä vähempää. Nyt sanot vain nopeasti, missä ovat sinun
verkkosi!
— Mitäh, minun verkkoni?
— Niin juuri, verkkosi, mihin olet ne illalla laskenut, vai eikö niitä
ole ensinkään?
‒ Mi-mitäs te niistä?
— Nopeasti, missä ne ovat? Eerikan silmät leimahtivat uhkaavasti.
— Tuolla, tuolla niitä on kaksi, alkoi Aapeli hätäillen selittää,
viittoen Aittolahteen päin. — Ei ne ole kaukana.
— Souda! komensi Eerikka.
Airot rusahtelivat, kun Antti alkoi vedellä. Siinä tuokiossa
jouduttiinkin Aapelin verkoille.
Siekailematta kiskasi Eerikka siklavaajan pohjasta, repäisi verkon
siitä irti ja alkoi pitkin kahmauksin lappaa sitä veneeseen,
sovittelematta ensinkään puikkarille.
— Voi, voi, sehän aivan sotkeutuu sillä tavoin, vaikeroi Aapeli, ja
kalatkin kaikki karkailevat. Antakaa minun itseni lappaa.
— Minä lapan! tokaisi Eerikka lyhyesti. — Kalat tulevat mukana. Mikä ei
tule, se menköön. Aivan mätähän tämä näkyy jo olevankin, ei elävä kala
tällaisessa pysy.
Vähän olikin kaloja Aapelin verkoissa, jotka olivat aivan riekaleina,
paulat monesta kohden katkeilleet. Kun molemmat verkot olivat lapetut,
kysyi Eerikka:
— Vieläkö on?
— Vielä on kolme, vaan ne ovat tuolla niemen nenässä päin. Ja otanhan
minä ne itsekin ja menen vaikka ikitielleni näiltä vesiltä.
— Niin sinä menetkin, mutta ennen lähtöäsi saat istua herroiksi. Me
palvelemme, souda!
— Vinhaa vauhtia kiisi vene takaisin niemen nenään päin. Pian oltiin
Aapelin verkoilla. Ne olivat, jos mahdollista, vielä repaleisemmat kuin
edelliset.
Kylläpä ovat vehkeet, mutisi Antti katsellessaan veneeseen kohoavia
riekaleita.
— Niin, kyllähän näillä kelpaa! Mutta paraat saaliit se Aapeli silti on
tähän asti korjannut, lausui Eerikka kiskaistessaan viimeisen verkon
siklan veneeseen.
— Vieläkö on? kysyi hän senjälkeen istahtaen raskaasti veneen perään.
— Ei ole enää.
— Sano jos on, sillä muuten taitavat ne jäädä pitkäksi aikaa lappamatta.
— Ei ole enää, intti Aapeli.
— No hyvä, omapahan on asiasi. Jos jäävät niin jäävät. Souda tuonne
poikien luo.
* * * * *
Kaukana Koivuniemen pisimmän kaiskun nenässä istuivat Junnu Lehikoinen,
Tuonos-Mikko ja Rajalan Tuomas veneessään suuren kiven kupeella
odotellen toisen veneen saapumista. Tiirat kiertelivät niemen
louhikoisia rantoja kirkuen aamulauluaan. Koillinen taivas alkoi
värjäytyä nousevan auringon rusoista. Niemen nenästä suoraan etelään
aukesi avara selkä, jonka takaa silmä ei ensinkään mannerta erottanut.
Siellä täällä häilähteli selällä hienon hienoja utuhaituvia. Hyvin
kaukaa siinti keskeltä rannatonta näköalaa pari pientä metsäsaarta. Ne
näyttivät sinne kaukaisuuteen päin viettävää vesilakeutta vasten kuin
ilmassa riippuvilta metsätylvöiltä.
Miehet tupakoivat äänettöminä katsellen juhlallista auringonnousua.
Nyt välähtivät päivänkehrän ensimäiset säteet kaukana Höytiäisestä
koilliseen siintävien Rasivaarojen takaa. Ensimäisenä ne tapasivat
vastaisella rannalla kohoavan Martonvaaran huiput. Selällä alkoivat
utuhaituvat kohota väräjöiden ylöspäin. Mutta päivän loistava kehrä
kohosi korkeammalle syytäen kimputtain soihtujaan joka haaralle.
Jo tapasivat ne Höytiäisen peilipintaankin, joka vipaji hiljaisen
aamutuulen henkäyksistä. Utuhaituvat hävisivät paikalla, ja seesteinen
kirkkaus levisi ulapan yli. Vesilakeus alkoi välkkyä kuin ääretön,
sula hopeajärvi. Sen väreet leikitsivät öljymäisen raukeina niitä
hyväilevien päivänsäteiden aamukarkelossa. Riemukkaasti tervehti
Koivuniemen metsiköstä auringonnousua laululintujen monisointuinenn
kuoro, ja siihen vastasivat niemen takaa ja siitä länteen olevien
saarien rannoilta sorsaparvet, jotka pesimispuuhiensa lomassa olivat
siellä suorittamassa aamu puhdistustaan ja haukkaamassa heinäsiltä
rantavesiltä mehukasta suurustaan. Mutta kaukaa selältä kajahti kuikan
laulu kantavana ja soinnukkaana.
Sunnuntaiaamun harras tunnelma valtasi veneessä istuvain nuorten
miesten mielet. Sen rikkoi kuitenkin jyrkästi pitkin Koivuniemen vartta
lähestyvä vene, joka kiisi miehiä kohti kokka kohisten Lehikois-Antin
voimakkaiden käsien soutamana.
Surkean näköisenä istui veneen keskituhdolle lyyhistyneenä
Lahna-Aapeli. Ilmeettömät silmät tähystelivät veneen sivulle syntyviä
laineita, ja ruumis heilahteli hervotonna soutajan voimakkaiden vetojen
tahdissa. Eerikka ohjasi veneen toisen viereen, potkaisi jalallaan
kasassa olevia verkkorääsyjä ja lausui:
— Kas siinä, pojat, ovat ne Aapelin kalastusvehkeet. Niillä sitä on
pyydetty kesä toisensa perästä ja aina ne ovat antaneet paremman
saaliin kuin meidän muiden pyyntineuvot.
Miehet tarkastelivat uteliaina Aapelin verkkoja, kääntelivät ja
koettelivat niiden rihmojen lujuutta sekä ihmettelivät kuorossa:
— Jopa onkin kalastusneuvot, on totisesti neuvot! Kelpaa ne veteen
virittää ja sittenhän on ihme, jos ei kaloja tule ihan seläkkäin.
— Väkisinkin tulee, ilkkui Tuonos-Mikko, varsinkin kun on niin hyvä
onni kuin tällä Aapelilla.
— Ja vielä parempi vainu haistamaan, missä ovat ne oikeat kalahaudat,
säesti Junnu Lehikoinen.
— Mitäs ne vainu ja onni yksinään, vaan kun on aamuvirkku, niinkuin
tämä Aapeli, niin sehän se jyrinän pitää. Näittehän sen itse äsken,
selitti Rajalan Tuomas.
Aapeli näytti olevan kuuro miesten pistopuheille. Istua lyyhötti vain
kuin nukkuneena siinä tuhdollaan pää hartioiden väliin uponneena.
Ei Eerikkakaan toisten ilkasteluun puuttunut. Poltteli äänetönnä
piippuansa katsellen kuin mietteisiinsä vaipuneena kaukaisia
Martonvaaran huippuja. Mutta kun hän oli viimeiset haikunsa vetänyt,
kopisti hän huolellisesti piippunsa tyhjäksi veneen laitaan, tarkasti
vielä varmuuden vuoksi, etteivät pohjaperät jääneet kytemään, sekä
pisti sen sitten taskuunsa. Näiden valmistusten jälkeen hän kiinnitti
katseensa Aapeliin ja kova ilme tuli hänen kasvoilleen. Hän puhui:
— Ei sillä tavoin, Aapeli! Kun mies on mitä tehnyt, niin mies vastaa
myöskin tekonsa. Se on laki. Et sinä tuolla surkealla luuhottamisella
meidän luontoa pehmitä, se on nyt mitattu täyteen. Ne veitsen jälet,
jotka kesän toisensa perästä olet jättänyt verkkoihimme, täytyy lopulta
tilittää. Me voisimme jättää sen tilinpidon vallesmannin tehtäväksi,
mutta se olisi kai turha vaiva. Hän on jo muista kolttosista kulettanut
sinua lakituvissa niin monasti, että protokollat senaattia myöten
alkavat olla täynnä sinun ansioluettelojasi. Mutta turhaan menee
sinussa ruunun leipä, ja monet kallispalkkaiset ruununmiehet vain sinun
laistesi tautta harmentuvat ja joutuvat eläkkeelle ennen aikojaan.
Siksi me tuomitsemme itse. Vikoja lie meissä vähän itsekussakin, mutta
rajansa se sentään olla pitää, ja me panemme sinulle rajan:
Sinä lopetat tästä päivästä kalastuksen näillä vesillä. Sinä et enää
erehdyksessäkään soutele näiden rannikkojen lähettyvillä et minkään
asian takia, olipa se miten tähdellinen tahansa. Jos sen erehdyt
tekemään, maksaa se ruokahalusi ja terveytesi. Muista se! Ja tämä sinun
veneesi, nämä revolveri ja puukko ja nämä pyydyksesi, ne pannaan tuonne!
Eerikka viittasi selälle päin ja jatkoi kovalla äänellä:
— Siellä on parempi kätköpaikka kuin viisinkertaisen ruununlukon
takana. Onko tämä kaikkien mielipide?
— On! kajahti kuorossa.
— Hyvä, sinä olet kuullut tuomiosi, Aapeli! Siitä ei vedota! Omista
verkoistasi saadut kalat saat pitää. Ne, jotka varastit tänä aamuna
muiden verkoista, menevät veneen ja pyydyksien mukana hautaan. Ne ovat
Höytiäisen jakamatonta tavaraa.
Tämän sanottuaan alkoi Eerikka päästellä Aapelin verkkorääsyistä kaloja
ja pyysi Antin ojentamaan kokasta Aapelin eväskontin. Hän pani kalat
konttiin, ojensi sen Aapelille ja komensi:
— Nouse maihin ja katsele sieltä mitä tapahtuu!
Vaivoin kompuroi Aapeli veneestä ja lysähti ensimäiselle rantakivelle
istumaan. Sieltä katseli hän suu itkuun väännyksissä, kun miehet
Eerikan viittauksesta alkoivat nostella suuria paasilohkareita Aapelin
veneen pohjalle. Lopulta itkeä ryysti Aapeli aivan täyden päältä
hartiat tutisten ja uikutti katkonaisella äänellä:
— Pitääkö minun vielä sekin nähdä, kun te hu-hukutatte veneeni. Se on
ainut tavara, minkä omistan maan päällä.
— Pitää! Se kuuluu asiaan sitä varten, ettäs muistaisit. Ja sitäpaitsi
kaiken pitää käydä järjestyksessä.
Pian oli veneessä siksi suuri pohjalasti, että se häthätää pysyi
vedenpinnalla. Nyt sysättiin molemmat veneet vesille, Eerikka siirtyi
oman veneensä perään. Lehikois-Antti ja Tuonos-Mikko istuivat airoihin.
Eerikka tarttui toisella kädellään Aapelin veneen kokkaan ja käski
soutaa.
Junnu ja Rajalan Tuomas jäivät rannalle Aapelin luo ja katselivat
sieltä poistuvaa saattuetta.
Puolenkymmenen kivenheiton päässä rannasta se pysähtyi. Eerikka katseli
ympärilleen. Ketään ei vielä näkynyt liikkeellä koko selällä. Eerikka
virkkoi:
— Tässä pitäisi olla kolmisenkymmentä syltä. Eiköhän se riittäne!
Eerikka löi äyskärin syrjällä tapin irti Aapelin veneestä. Vesi alkoi
pulputtaen juosta reijästä sisään. Sitten käänsi Eerikka, molemmin
käsin perään tarttuen, Aapelin veneen kokan selälle päin ja sysäsi sitä
voimakkaasti. Kivilastissa oleva vene ui vähän matkaa ja seisahtui
sitten hitaasti.
Eerikka kaivoi taskustaan piipun ja alkoi täyttää sitä verkalleen,
seuraten koko ajan silmillään vajoavan veneen liikkeitä.
Hieno tuulenviri käänsi sen kokkaa vähitellen Aittolahteen päin.
Lipajavat laineet alkoivat nuoleskella reunakaarta. Sitten kävi
vähäinen nytkähdys, kokka keikahti ylös ja vesi hösähti laitojen yli
sisään. Vene vajosi nopeasti, jättäen jälkeensä kiivaasti pyörivät
häränsilmät. Mutta pian nekin silisivät, ja vain kellanvihreä
rasvaläiskä jäi kieriskelemään vedenpinnalla.
Tiira kierteli ylhäällä ilmassa ja tarkasteli sitä uteliaana kirkuen
hermostuneesti veneessä istujille. Muuten levisi koko Höytiäisen
ulappojen yli sunnuntaiaamun suuri rauha.
— Soutakaa pois, pojat! käski Eerikka ja asettui mukavaan asentoon
veneensä perään.
Muutamilla aironvedoilla oltiin rannassa. Sieltä nousivat Junnu ja
Rajalan Tuomas veneeseen äänettöminä ja vakavina. Aapeli istui yhä
kivellään. Hän ei itkenyt enää, tuijotti vain eleettömin silmin siihen
kohtaan, mihin hänen veneensä oli kadonnut.
Eerikka havahutti hänet lausuen:
— Nyt, Aapeli, on tämä asia selvä. Sinä olet muuttunut venemiehestä
jalkamieheksi, ja kalastus jää sinulta muiden hoitoon. Koeta unohtaa
se mielestäsi kokonaan. Se on sinulle parasta. Ja nyt ota konttisi ja
kävele!
Vaivoin nousi Aapeli ylös ja läksi, horjuen kuin unissakävijä,
taivaltamaan kivikoista rannan hietikkoa poispäin. Toisesta
viilekkeestä olalla riippuva kontti heilahteli veltosti askelten
tahdissa.