I.

Pääsi ihan puolivahingossa karkaamaan se Lupasalmen Viina-Vasilin

kahvituli.

Olivat Vasili ja Piilovaaran Jere Juntunen tavanneet toisensa siellä

Suomen rajan ja Lupasalmen välisellä salotaipaleella. Vasili oli

tavallisuuden mukaan ollut palaamassa Suomen puolelle tekemällään

pirtun vientimatkalta, ja Jere taas Lupasalmelta päin, jonne hän oli

opastanut pietarilaisen yhtiön metsäpomoja.

Olivat siinä sitten vanhat tuttavat lepuutelleet jalkojaan tien poskeen

kellahtaneen kelohongan tyvellä, ja Jere oli ohimennen sattunut

kysäisemään Vasililta, eikö tällä ollut kontissaan jälellä ainuttakaan

pirtutilkkasta. Ja olihan sillä Vasililla ollut tilkkanen jälellä.

Olivat sitten tekaisseet kahvitulen siihen pitkistä, helisevistä

poudista kuivuuttaan rutisevalle kanervikkokankaalle ja maistelleet

puolikupposina sen pirtupullon. Senjälkeen oli Jere, jalat hiukan

ristipuikkoa lyöden, mutta mieli iloisena kuin oinaalla lähtenyt

kotimatkaansa jatkamaan. Vasili siihen sijaan oli vielä jäänyt siihen

kahvitulensa ääreen kellimään.

Muisteli silloin Jere lähtiessään nähneensä, miten tuli hissukseen

mennä litvetteli niistä palavista kekäleistä kanervikkoon päin.

Muisteli, mutta ei ollut ensinkään varma siitä. Eikä hän ollut siinä

lähtötouhussaan tullut siihen sen paremmin huomiotaan kiinnittäneeksi.

Oli ajatellut, että tottapahan Vasili kahvitulensa vartioi, kun siinä

kerran ettonettaan kellii.

Nelipeninkuormaisella salotaipaleella olikin sitten koko asia unohtunut

Jeren mielestä. Piilovaarassa olevalle mökkitöllilleen tultuaan oli hän

vain iloinnut sievosesta ansiostaan sekä Vasililta ihkasen ilmaiseksi

saamistaan puolikupposista.

Mutta sitten kolmisen päivän kuluttua alkoi sieltä rajalta päin

kantautua omituinen lemu. Se oli aluksi niin heikkoa, että Jeren

nokka ensi päivänä vain parisen kertaa oli sen erottavinaan. Oli

melkein täysi tyyni. Vain silloin tällöin värähdytti helteestä

hehkuvia ilmanpihoja vieno tuulenleyhkä, ja sen mukana se lemu tuli.

Se muistutti kytevästä sammalsuosta lähtevää tuoksahdusta, semmoista

palaneen turpeen hajua, jota uutismaan kyntäjä niin mielihyvikseen

nenäänsä vetää auransa perässä astellessaan.

Mutta toisena päivänä lemu tuli voimakkaammaksi ja siihen sekottui

kitkerä sivumaku. Hiukan ihmetellen veti Jere sitä nenäänsä ja koetti

korkealta vaaraltaan tähystellä koilliseen antavalle ilmanrannalle,

mutta mitään sen kummempaa ei sieltä näkynyt. Taivaanrannalla värisi

semmoista pitkien, polttavien poutien ilmaan nostattamaa auerta. Se

suli siellä siintävässä etäisyydessä ilman sinen kera epämääräiseksi

harsoksi, joka näytti pehmoisena kääriytyvän kaukaisten Rajavaarojen

ylle. No olihan semmoista ennenkin näkynyt kesäkuuman aikana, kun sade

ei viikkomääriin ilmanpihoja puhdistanut.

Mutta se lemu toi sittenkin Jeren mieleen hämärästi sukeltavana

muistona sen Vasilin kahvitulen, sen hissukseen kanervien juuressa

litvetelleen valkean, jonka hän toisella silmällään oli ollut silloin

taipaleelle lähtiessään näkevinään. Jere ajatteli, että hitto kun ei

sittenkin tullut lähtiessään potkaistuksi sitä Vasilia kylkeen ja

sanotuksi:

— Pidähän silmäsi auki ja katso, ettei kahvitulesi karkuun livistä!

Mutta jo seuraavassa tuokiossa Jere karkotti tuon itsesoimauksen

mielestään ja ajatteli:

— Mitäs turhia! Salakaskiaan ovat kai Lupasalmen ukkelit siellä

rajasaloilla kyvetelleet, ja siitä tuulenleyhkä nyt lemun tänne

kulettaa. Saavatpa pahuukset kiittääkin onneaan, että tuulenhenki sen

lemun juuri tännepäin tuopi. Muuten voisi se Porajärven urjatniekkakin

sen pian nokassaan tuntea, ja lujat menisi silloin taas lahjukset

ukkeleilta. Tietäisivät kaskia kyvettäneensä!

Kolmantena päivänä lemu muuttui voimakkaaksi katkuksi, joka alkoi

kutitella sieramia. Jere aherteli sen päivän kesantotieransa

kuokkimisessa, ja kun kuivuuttaan pölisevän pellon tomu sekottui

siihen lemuun, niin panipa aivan aivastelemaan. Teki Jeren mieli taas

kavuta ahon reunassa olevalle vaaran töyräälle tähystelemään koillisia

ilmanrantoja, mutta ei sentään viitsinyt. Kulkihan ilman mukana niin

monta muutakin lemua. Mikäs hänen asiansa oli niitä kaikkia oukailla

ja nuuskia, ja minkäpä se sitten siitä nuuskimisesta parani. Jos

kyvettivät salakaskiaan, niin kyvettäkööt. Ei hän ainakaan aikonut

heidän ilmiantajakseen lähteä!

Tämä jalomielinen päätös rauhotti Jeren aatokset siksi kertaa, mutta

hänen kulmissaan tuntui hienoa jomotusta. Päästäkseen siitä läksi

Jere iltapäivällä kotimökkinsä alla olevalle Piilojärvelle verkkojaan

laskemaan. Tuntuihan se lemu kyllä hiukan sielläkin, mutta illan

joutuessa vedestä kohoava miellyttävä viileys puhdisti sentään ilman

siksi, että Jeren pää selvisi, ja yön usvien kohotessa hän kapusi

ripeänä miehenä vaaralleen yön unia ottamaan.

Seuraavana päivänä paheni tilanne tuntuvasti. Jo aamusella varhain

valitti Jeren nainen Liena, että ilmassa oli aivan kuin häkäistä

kitkua. Hän kehotti Jereä kapuamaan vaaran laelle tähystelemään,

eikö läheisyydessä näkyisi metsäpaloa. Varmasti se outo kitku muka

semmoisesta tuli.

Jere, joka ei ollut sinä aamuna vielä pirtistään ulos astunut,

kivahti harmistuneena, että kuka juukeli näillä asumattomilla

saloilla metsäpaloja sytytteli. Mitä lie ollut muuta katkua, vaikka

lupasalmelaisten salakaskista lähtenyttä. Kestihän tuota nyt muutaman

päivän terve ihminen mokomaa hälyä nostamatta.

Kestämistä siinä kuitenkin oli, sen sai Jere itsekin ulos mentyään

kokea. Aivan se oli kuin ilmetyistä häkää, eikä ilma silmällekään enää

puhtaalta näyttänyt. Aurinko kumotti taivaalta kuin hienon autereen

läpi, vaikka oli olevinaan kirkas, pilvetön päivä. Sen lisäksi oli

päivänkehrä saanut oudon, punervan värin. Ei se ollut vielä aivan

verenkarvainen, mutta ei paljon muutakaan. Ei Jere muistanut sitä

milloinkaan moisena nähneensä keskellä kirkasta poutapäivää. Ja se häkä

kirveli silmiä, kaiveli sieramia ja kutkutti henkireikiä, niin että

pakosta piti kakistella ja yskiä.

Kiukuissaan nousi Jere aamiaisen jälkeen vaaran laelle, ja hätkähtämään

sinne avautuva näky hänet pani: Koilliselta ilmanrannalta siintävät

Rajavaarat olivat kadonneet. Niiden paikalla näkyi taivaasta maahan

asti riippuvia, mahtavia savupatsaita. Ne näyttivät niin kaukaa katsoen

aivan liikkumattomilta, mutta kun kauemmin niitä tähysteli, sulivat ne

yhdeksi ainoaksi, kiinteäksi ja raskaaksi savuseinäksi. Yläilmoista

laskeutuneen pilven tavoin se savuseinä monen peninkuorman laajuisena

sulki näköalan. Silmämäärällä arvioiden se näytti kulkevan Aunuksen

rajan paikkeilla, mutta saattoi olla jo lähempänäkin. Mahdoton oli sitä

tarkalleen määritellä. Sen savuseinän edessäkin oli näet ilmapiiri

kauttaaltaan sakean autereista; siinä näytti uiskentelevan usvahöyryjä,

jotka käärivät siintävät salot auringossa vipajavaan ja väräjävään

usvamereen.

Ihmetellen katseli Jere sitä, ja hänelle selvisi siinä tuokiossa,

etteivät nyt olleet enää kyseessä Lupasalmen ukkojen salakaskista

nousevat savut. Ilmeistä oli, että siellä rajan seutuvilla asumattomat

salot olivat tulessa. Palo oli nähtävästi alkanut Aunuksen puolella,

mutta saattoi se hipoa jo Suomen puolen metsiäkin. Kukapa siitä niin

tarkan selvän otti, kun siellä oli niin runsaalla mitalla sitä lääniä

molemmin puolin rajaa.

Jerelle tuli taas pahana muistona mieleen se Lupasalmen Viina-Vasilin

kahvituli, mutta hän karkotti sen muiston kiroten ajatuksistaan

lohduttautuen sillä, että ehkä palo sentään pysyisi rajan takana.

Siellä kyllä piisasi metsiä sen korvennella muutamiksi viikoiksi,

kun ei vain tuuli hylky sattuisi leikkiin sekaantumaan. Savuaan ja

katkuaan se peijakas kyllä levitti tyynelläkin, mutta tulen leveneminen

kävi Jeren arvelun mukaan tyynellä hitaasti. Ja olihan siellä sentään

rajalta tultaessa esteitäkin: oli silmänkantamattomia, aavoja

suonselkiä, oli järviä ja oli jos mitä. Niin että ei tässä vielä mitään

hätää ollut!

Järvellä oleskeluun piti Jeren sentään iltapäivällä taasen turvautua,

ei mitenkään muuten jaksanut sitä ilkeätä katkua kestää. Sen lisäksi

kuumeni ilmakin iltapäivällä niin tukehuttavaksi ja hiottavaksi, että

mökin seinähirsistä näytti pihka rupeavan kihoamaan.

Seuraavana yönä heräsi Jere monta monituista kertaa ankariin

yskimiskohtauksiin. Se monipäiväinen katkun nieleminen alkoi keuhkoissa

kutkuttaa, eivätkä yölläkään enää henkireijät päässeet kunnolla

puhdistumaan. Jeren nainen Liena yski kilpaa Jeren kanssa, ja lapset,

kaksi kymmenisen vuoden vanhaa pojan mukulaa, vikisivät pahoja unia

nähden omalla vuoteellaan. Sanalla sanoen, ei tahtonut nukkumisesta

sinä yönä mitään tulla.

Aamupuoleen yötä alkoi Liena hokea, että huomenna pitäisi lähteä

ihmisten ilmoille metsäpalosta sanaa lennättämään. Siihen äsähti

Jere kuitenkin vastaukseksi, että mitäpä ne Aunuksen metsäpalot

muka Suomen puoleisia liikuttivat. Jos kyvettivät metsiään, niin

kyvettäkööt, piisasipahan heillä niitä. Ja jos tuli pujahti hiukan

Suomen puolellekin, niin olipahan tuota Suomen ruunullakin virattomia

saloja aivan kylläkään. Ei tuossa ainoat metsätierat menossa olleet!

Ja vielä toisekseen, olihan ruumilla omat metsävaraansa sanoja

lennättämään, niin että pitäkööt silmänsä auki. Hän asui norjalaisen

maalla, ja ennenkuin tuli niille asti ennättäisi, ehtisi se kyllä

monipeliin sammua. Eivät ennenkään olleet Aunuksen metsäpalot tänne

asti ennättäneet, oli tässä välillä muka semmoiset esteet!

Näin selitteli Jere naiselleen, mutta hyvin huolestuneeksi ja

kiukkuiseksi päivän valkeneminen hänet sittenkin teki, sitä ei hän

voinut mielensä pohjalla kieltää. Kerrassaan outo olikin se päivän

valkeneminen tällä kertaa. Oikeata päivää ei näet tullut ensinkään.

Auringon noustua jäi melkein samanlaiseksi hämäräksi kuin oli ollut

yölläkin. Yli koko taivaanlaen oli levinnyt tiheä varjo, tummahtava

ja liikkumaton. Ei se ollut suorastaan pilven näköinen, mutta outo

ja kerrassaan ihmeellinen oli sen vaikutus. Aurinko näkyä tollotti

sen läpi aivan punaisena kuin hieman savustunut vaskikattilan pohja,

ja sitä kärsi jo paljain silmin katsella näkimiensä huikenemista

pelkäämättä. Auringon ympärillä kajasti laaja, himmeävaloinen kehä, ja

taivaalla leikki outoja värihäilähdyksiä, jotka välistä muistuttivat

heikosti räiskähteleviä revontulia, välistä etäisyyteen häviäviä

sateenkaaria. Maahan lankeavat esineiden varjot kävivät epäselviksi

kuin hämyisessä kuutamossa, ja koko ilma näytti niin sakealta, että

sitä luuli voivansa käsin kouraista ja ruveta kerälle käärimään.

Mutta kuuma oli, niin tukehuttavan kuuma kuin pohtavan uunin helteessä,

eikä minkäänlaista tuulenhenkäystä tuntunut. Tuuli oli kuollut ja

raskaana, tukehuttavana painoi katkuinen ilma maata vasten, pani

ähkimään allansa, lamasi hervottomaksi joka jäsenen. Puutkin näyttivät

ihan notkistuvan kuolleen ilmaelementin painosta, kukat kuoleutuivat ja

ruohonkorret painuivat menehtyneinä maata vasten.

Hikoillen, läähättäen ja yskien kapusi Jere vaaran laelle katselemaan,

miltä sinne näyttäisi. Ja pahalta sinne näytti, vietävän pahalta:

Se edellisen päivän savuseinä oli siirtynyt arveluttavan lähelle

ja muuttunut niin jysmän näköiseksi, että ihan pelottamaan pani

sen katseleminen. Ja sen seinän molemmilla äärillä, edessä, joka

paikassa näytti yhtenään kasvavan kuin maasta esiin pullahdellen uusia

savupatsaita. Ne sulivat yhteen, peittivät metsät ja vaarat allensa

ja kohosivat sitten hiljakseen leviten yläilmoihin. Koko pohjoinen,

koillinen ja itäinen ilmaranta oli jo yhtenä ainoana savumerenä,

joka vitkaan aaltoillen hivui eteenpäin haudaten siintäviä saloja,

yhä paisuen, sakoen ja synkentyen, peitti auringon ja muutti päivän

hienoiseksi hämäräksi. Maailmanloppu sieltä näytti olevan tulossa,

suurten, hiljaisten metsien maailmanloppu. Se oli vielä kaukana,

saattoi olla vielä runsaan peninkuorman päässä, mutta se läheni

vääjäämättä, esteistä välittämättä. Kaikki hukkui ja hävisi savuun,

joka pani aavistamaan sen peitossa riehuvia hävityksen voimia. Ne

voimat olivat päässeet karkuun kahleistaan ja villinä ne kirmasivat

pitkällisen poudan polttamiin, asumattomiin ikimetsiin. Siellä olivat

vuosisatoja säästyneet ja karttuneet aarteet niiden ahmittaviksi, ja

vihaisesti vonkuen ne karkasivat niiden kimppuun. Ja niiden voittokulun

merkkeinä pullahteli taivaalle sakea savu levittäen hätää ja hämminkiä

pitkien taipalien taa.

Hyvän aikaa tähysteli Jere kitkerästä katkusta tulehtunein silmin

rajasaloilla leviävää hävitystä. Hän koetti silmämäärällä arvioida

palon etäisyyttä ja tuli siihen johtopäätökseen, että hyvät alat

Suomen puolen metsiäkin olivat jo tulessa. Palo oli edellisestä

päivästä tehnyt nähtävästi pitkiä taipalia, vaikka olikin aivan tyyni.

Kaukanahan se kyllä vielä oli, mutta kuka tiesi miten kävisi muutaman

päivän perästä.

Jo juolahti Jeren mieleen Lienan neuvo, että pitäisi lähteä sanan

lennätykseen ihmisten ilmoille. Mutta jo seuraavassa tuokiossa iski

hänen aivoihinsa kysymys:

— Mitenkäs käy omalle torpallesi sillä aikaa?

Niin, siinäpä sitä oltiin! Menet sanan vientiin ja jätät mökkisi

pariksi päiväksi naishöntön ja pojanmukuloiden hoitoon. Ja kun palaat

takaisin, saattaa olla mökkisi porona, ja hyvässä menossa nainen ja

pojatkin. Visaisimmat luunsolmut vain löydät kaivelemalla porokasoista.

Siinä palkka sananviennistäsi!

— Parasta pysyä kotona! päätteli Jere laskeutuessaan vaaran laelta.

Kotiin tultuaan tapasi hän siellä jo toisen hätäviestin lennättäjän.

Se oli eräs lähellä rajaa etelämpänä olevan Joutsenkivaaran talojen

miehistä. Mies oli aivan menehtymäisillään ja tiesi kertoa, että heidän

kylänsä läheiset- salot olivat jo vaarassa, Heidän kylästään olivat

asukkaat jo edellisenä päivänä paenneet, sillä sakea savu teki elämän

siellä mahdottomaksi.

Ei mies tiennyt lähimainkaan sanoa, miten kaukana palon pohjoinen reuna

oli, mutta monen peninkuorman alalta olivat metsät jo tulessa. Aunuksen

puolella oli palo hävittänyt metsiä jo toista viikkoa, ja siellä kuului

olevan huikeat alat kirveen koskemattomia saloja puhtaiksi palaneina.

Vielä tiesi mies mainita, että Aunuksen puolella liikkuvien

kulkupuheiden mukaan oli palo saanut alkunsa erään rajantakaisen

viinasaksan kahvitulesta siellä Lupasalmen lähisalolla. Miten lie

mies viinapäissään varomattomasti nukahtanut, ja kun heräsi, oli

kahvitulensa kuivalla kanervikkokankaalla paisunut jo hävittäväksi

paloksi. Pahasti kuului mies itsekin kärventyneen, ennenkuin heräsi.

Mutta parahiksipa hänelle kävi, kun semmoisen tihutyön teki!

Jere kuunteli miehen kertomusta synkeänä murjottaen. Hän arvasi

kysymättä, kuka se rajantakainen viinasaksa oli ja hänelle vilahti

siinä tuokiossa mieleen ajatus:

— Vietävä kun ei tykkänään kärventynyt siihen paikkaan! Saattaa vielä

itseään puolustellessaan lörpötellä vaikka mitä.

Teki Jeren mieli jo kysäistä, eikö niissä kulkupuheissa mainittu mitään

sen viinasaksan kahvikumppanista. Mutta säikähti samassa aiettaan ja

alkoi kiroilla minkä suusta läksi niiden rajantakaisten varomattomuutta.

— Että menivätkin sillä tavalla kahvia kokittamaan kuivuuttaan

rutisevalla kanervikkokankaalla! pauhasi hän. — Siitä saa nyt puoli

maailmaa kärsiä.

Mutta kun mies pyysi Jereä jatkamaan hätäviestin lennätystä, niin

kieltäytyi Jere jyrkästi. Ei voinut häneltä muka vaatia, että hän

jättäisi mökkinsä vartiatta, kun ei peninkuormien alalla ollut ketään

naapuria. Ei itse juutaskaan voisi häntä siitä syytteeseen panna.

Mies sai niine hyvineen lähteä taivaltaan jatkamaan.

Jere puolestaan päätti ryhtyä varokeinoihin oman nahkansa

suojelemiseksi. Hän ei enää ensinkään luottanut välillä oleviin

esteisiin, vaan arveli palon jo muutamien päivien perästä ennättävän

hänen mökilleen, jollei sadetta tai ankaraa vastatuulta sattuisi väliin

tulemaan, ja niitä kumpaistakin näytti olevan turha toivoa. Siispä ei

ollut muuta neuvoa kuin rakentaa itse este palolle.

Jere käveli kirves olalla pohjoisen puolelta mökkinsä lähelle pistävään

metsäniemekkeeseen. Siltä suunnalta oli hänen mökkinsä pahimmin

vaarassa.

Etelän puolella oli Piilojärvi ja idän sekä lännen puolella hänen

peltotieransa ja niiden jatkona aukeita ahoja. Niiltä suunnilta ei

siis tuli hevillä pääsisi asumuksiin käsiksi. Piti saada vain siihen

metsäniemekkeeseen puhdas aukio, johon tuli pysähtyisi.

Jere päätti ensin hakata metsäniemekkeen poikki leveän linjan ja sitten

polttaa sen pohjalta kaikki murrot sekä muut tulen ottavat jätteet

putipuhtaaksi.

Mutta pian sai hän kokea, että aukean linjan hakkaaminen oli

ylivoimainen tehtävä. Metsäniemeke oli iänikuista korpikuusikkoa,

jonka rungot olivat keskimäärin paria miehen syltä ympärysmitaltaan.

Jo yhden sellaisen kuusen kaataminen vei Jeren voimat kerrassaan.

Tukehuttava kuumuus ja ankara savunkatku ahdistivat niin pahasti, että

hän vaipui kaatamansa kuusen tyvelle aivan uupuneena. Hiki virtasi joka

reijästä ja hänen korvansa humisivat niin riivatusti, että Jere tunsi

pyörrytystä heti, kun yritti nousta seisalleen. Hakkuun jatkamisesta

ei tullut mitään, ja semmoisenaan ei Jere taas uskaltanut ryhtyä

kuusikkoniemekkeen polttamiseen. Kuuset olivat juuresta latvaan asti

naavaisia hurrikkaita ja koko metsä niin murrokkoa, että siihen tulen

paneminen olisi sytyttänyt pelottavan roihun, joka luultavasti olisi

nuolaissut hänen mökkinsä siinä tuokiossa.

Horjuen ja masentunein mielin palasi Jere mökilleen. Siellä ehdotti

Liena, että lähdettäisiin pakomatkalle. Palon katku alkoi näet tulla

niin ankaraksi, että lapset siihen pian menehtyisivät. Korkeintaan

huomiseen he enää voisivat olla mökillään, ja silloin saattaisi jo

pakomatkakin olla mahdoton sakean savun vuoksi.

Lienan ehdotus sai Jeren raivoihinsa. Navakasti kirota porauttaen hän

julisti, ettei jättäisi mökkiään, vaikka koko maailma ympärillä tuleen

leimahtaisi. Olihan järvi vaaran alla ja siinä saari keskellä. Kyllä

he aina siellä säilyisivät, eikä siellä savukaan niin tukehuttavaksi

tulisi.

‒ Aja kakarasi rannalle ja ala vain kantaa sinne omiakin hynttyitäsi!

lopetti Jere pontevasti.

Lienan täytyi tyytyä perheensä pään jyrkkään päätökseen. Jo samana

iltana kannettiin Jeren huonekunnan vähäinen irtaimisto järven rantaan.

Siellä lastasi Jere tavarat veneeseen ja souti ne keskellä järveä

olevaan pikku saareen. Sinne rakensi hän havuista ja mukana viemistään

tuohista majantapaisen, ja niin oli Jeren perheen pakopaikka valmis.

Ei siellä vedenhengessä palon katku vielä niin pahasti ahdistanutkaan.

Sakeata oli ilma kyllä ylempänä ja savunsekaista, mutta vedenpinnan

yläpuolella oli puhdas vyöhyke, jossa illan tultua vain hiukan

tuoksahteli palaneen lemu.

Auringon mailleenmeno värjäsi koko luoteisen taivaanrannan

veripunaisiin rusoihin. Aurinko näytti kuin hukkumaisillaan kahlaavan

sakeiden veriusvien läpi, ja siinä työssä loppuun nääntyneenä se

vihdoin vaipui taivaanrannan taa hengähtääkseen siellä hetken

kaksi, ennenkuin alettaisi uuden tukalan taivalluksensa savusta yhä

sakeammiksi täyttyvien ilmanpihojen kautta.

Jereä ei nukuttanut sinä yönä. Naisensa ja poikien levolle mentyä istui

hän saaren rantakivillä ja tuijotti kulmat rypyssä Piilovaaran laelle

jäänyttä kotimökkiänsä kohti. Siellä törötti se vielä kauas näkyvänä,

mutta miten kävisi huomenna tai ylihuomenna.

— Onpa tosiaan kirottua, ettei nouse minkäänlaista sadepilveä eikä tule

edes tuulenhengähdystä, ajatteli Jere.

Hän koetti tähyillä ilmanmerkkejä, mutta mitään sateen tai tuulen

enteitä ei näkynyt. Järven kalvosta kohoava hieno yön usva uiskenteli

raukeana pitkin peilityyntä vedenpintaa sulaen ylempänä yhteen ilman

täyttävän savuautereen kera. Jere sai äkkiä mielijohteen:

— Entäpä jos järvikin syttyy lopuksi palamaan niinkuin öljytty ja alkaa

todenperästä noinikään savuta. Mihinkäs silloin mennään?

Häntä nauratti tuo hassu ajatus, mutta yhtäkaikki se karmaisi hänen

selkäpiitään. Kiroten hän alkoi kömpiä jaloilleen mennäkseen levolle,

mutta silloin hätkähytti häntä mökkinsä puoleiselta rannalta tulevat

oudot äänet. Ensin kuului raskasta mylvähtelyä ja hökimistä, sitten

voimakasta veden polskintaa.

Jere silmäsi rannalle ja huomasi siellä kolme hirveä, jotka paraikaa

laskeutuivat veteen. Kahlatessaan ne pitivät turpansa vedessä, nostaen

sen silloin talloin ylös ja hökien sekä päristellen kuuluvasti. Jere

ajatteli:

— Pakomatkalla ovat jo nuokin, ja pahastipa tuntuukin yskittävän!

Jouduttuaan syvälle läksivät hirvet uimaan suoraan saarta kohti. Koosta

päätteli Jere siinä olevan emän kahden vasikkansa kera. Ne uivat

nopeasti, päät korkealla vettä halkaisten ja päästellen tämän tästä

syviä, öhkiviä hengähdyksiä.

Kun ne olivat joutuneet lähelle saaren rantaa, päästi Jere huudahtuksen

ja alkoi huitoa uhkaavasti käsillään. Silloin hirvet hätkähtivät ja

käänsivät sitten suuntansa saaren päitse toista rantaa kohden.

Tämän ensimäisen etujoukon perästä seurasi yön pitkään useampia

toisia pakenevia hirvijoukkueita, joskus suurempia, joskus pienempiä.

Kaikkiaan laski Jere pakolaisia kolmisenkymmentä päätä. Useimmilla

joukkueilla oli uljas ruunupää uros johtajanaan, ja kaikki ne

mylvähtelivät mielihyvästä veteen päästyään. Ja kun ne olivat särpineet

tarpeekseen vilvottavaa vettä sisäänsä sekä puhdistaneet keuhkonsa

kaivelevasta katkusta, suuntasivat ne poikkeuksetta matkansa saarta

kohti. Nähtävästi niillä oli sama ajatus kuin Jerelläkin: ottaa saari

ensimäiseksi pakopaikakseen.

Mutta Jere puolusti hanakasti omistusoikeuttaan, ärjyi ja huitoi

käsiään rannalla. Kovalle otti välistä sittenkin, ennenkuin pakolaiset

suostuivat uimaan ohi. Varsinkin vanhat ruunupäät olivat itsepintaisia

uiden aivan lähelle saaren rantaa ja mylvähdellen Jerelle vihaisesti.

Silloin tempasi Jere pitkän kangen käteensä ja sillä heristellen kiljui

minkä keuhkoista läksi:

— Ettekö mene, senkin vietävät, matkaanne! Näettehän, että täällä on jo

ennen teitä ennättänyt isäntä, eikä tästä pienestä saaren nyppylästä

ole kuitenkaan meille kaikille turvapaikaksi!

Kulki yön pitkään muitakin pakenevia metsän otuksia. Kulki joukottain

teiriä, metsoja ja muita lintuja, jotka hätääntyneinä lentelivät

pitkät ajat järven päällä. Jere arvasi niiden lentoon pystymättömien

poikueiden juoksentelevan rannalla, ja emot etsivät hädissään

pakopaikkaa odottamatta eteen tulleen vesiesteen ohi. Lopulta ne

pääsivätkin selville järven asemasta ja koosta sekä ohjasivat perheensä

sen ympäri, mutta niiden sijaan tuli yhtenään uusia ja uusia aamua

vasten aina taajentuvia parvia. Yöllä järvestä kohoavat viilentävät

höyryt vetivät niitä viekotellen puoleensa, mutta jouduttuaan järven

luo ne joutuivat hämmästyksen valtaan, kun näkivät tien nousevan

poikasilleen pystyyn. Mielettömän pelon vallassa ne tahtoivat viedä

perheensä mahdollisimman kauas takana uhkaavan tuhon kidasta.

Aamun vaietessa uskalsi Jere hetkiseksi käydä levolle. Kun hän heräsi,

oli aurinko kohonnut jo hyvän matkaa taivaalle, mutta sen veripunainen

kehrä häämötti vain hyvin heikosti yhä sakenevan savuelementin läpi.

Savu himmensi ja hämärrytti joka suunnalla näköalan. Yhä tihenevänä

seinänä se hiipi lähemmäksi ja lähemmäksi, se oli piirittänyt järven

ympäriinsä, se lepäsi raskaana, taivaisiin asti ulottuvana vaippana

vedenpinnan yläpuolella painuen vähitellen alemmaksi ja alemmaksi. Koko

maailma näytti olevan yhtenä ainoana ankarasti savuavana tervahautana.

Väkivaltaisesti ilmoille lyövät tulenlieskat eivät vain vielä

leimahdelleet.

Ei voinut Jere savun läpi enää kunnolla erottaa vaaran laelta

kotitölliään. Paikallaan se näytti kuitenkin vielä olevan. Jeren ja

Lienan ainoa lehmä seisoi rannalla puolikylistään vedessä ja ammua

möllitti siellä haikeasti. Vieressä seisoi vasikka ynähdellen surkeata

ynähtelyään. Liena oli juuri ollut lehmäänsä lypsämässä ja palasi

sieltä veneellä, ja siitäpä juuri lehmän haikea ammuminen, kun ei

uskaltanut lähteä emäntänsä perästä saareen yrittämään.

Lienan jouduttua saareen läksi Jere veneellä rannalle tarkastaakseen

lähempää tilannetta mökillään ja keräilläkseen sieltä viimeiset tavaran

rippeet, jotka edellisenä iltana kiireisessä muuttotouhussa olivat

mahdollisesti unohtuneet.

Rannalta vaaralle johtavalla polulla tapasi Jere pari räpistelevää

teiren poikasta. Ne olivat aivan lopussa eivätkä kyenneet enää

pakomatkaansa jatkamaan. Sulinkäsin otti Jere ne kiinni ja nitisti

hengiltä. Poikettuaan polulta metsään hän löysi menehtymässä olevia

metson, teiren ja pyyn poikasia miten paljon hyvänsä. Nähtävästi ne

olivat emoistaan eksyneinä ravanneet siinä pitkin rantaa edestakaisin,

kunnes savu ja tukehuttava kuumuus pökerrytti ne kokonaan. Pensaiden ja

lehvien alle koettivat ne painautua joka puolelta ahdistavaa turmaansa

pakoon.

Jere keräsi tätä helposti saatavissa olevaa riistaa kantamuksen ja

kuletti ne veneeseensä puhellen itsekseen:

— Joutaapahan Liena niitä tulella korventelemaan, niin ei ainakaan

nälkä rupea saaressa ahdistamaan vaikka pakoaika pitemmäksikin venyisi!

Vilisi metsässä nelijalkaisia pakolaisiakin: loikki hätääntyneitä

jäniksiä, vilahti kuusten alaitse joskus tuuheahäntäinen kettu ja koko

metsä oli täpösen täynnä oravia. Niitä ravasi maassa, niitä kapuili

puiden alaoksilla, niitä hyppeli pitkin rantakiviä järvimatkalle

yritellen.

Kaikki pakenevat otukset olivat niin mielettömän kauhun pökerryttämiä,

etteivät enää osanneet oikein ihmistäkään pelätä. Siinä oli kokonainen

pakeneva siintävien salojen valtakunnan asujamisto, Aunuksen rajamaiden

riistarikkaiden ikimetsien karja. Kitkerä savunkatku oli ne karkottanut

hiljaisista metsistään, tutuilta synnyinselkosiltaan. Sadat ja tuhannet

olivat ehkä jo pakomatkalla menehtyneet, mutta taajat parvet samosivat

vielä eteenpäin pakotietä ja pelastusta etsien. Emo eksyi poikasistaan,

poikaset emostaan, ei välitetty enää vaanivasta ikivihollisestaan

eikä mistään. Kettu ei muistanut saalistamistaan, ei orava repolaisen

nähtyään sille oksaltaan ilkastellen hampaitaan tirskutellut. Kaikkien

kintereillä oli sama kuolonkauhu, mahtava ja yliluonnollinen. Se

hävitti kaikki erotukset ja raja-aidat, se ajoi kaikkia yhtenä sekavana

karjana edellään, se oli suurten sinisalojen ja koskemattomien korpien

savuksi sakeneva tuomiopäivä. Se oli säälimätön tuomiopäivä, mutta

ankaran tasapuolinen. Se ei erottanut hyviä pahoista eikä lampaita

vuohista, se tuhosi ja hävitti tieltään kaikki, koko metsien elämän.

Hetkisen rantametsikössä viivyttyään uskaltausi Jere vaaran laelle,

mutta siellä oli ilma jo niin savunsekaista ja kitkerää, että sitä

oli melkein mahdoton hengittää. Keräili Jere kuitenkin torpaltaan

tavaroiden jätteet, kapusipa vielä vaaran korkeimmalle nyppylällekin

nähdäkseen, eikö tulta jo lähimetsistä erottaisi. Jere ajatteli:

— Kun kerran hävitys on tullakseen, niin tulkoon joutuin. Sittenpähän

nähdään, mitä jää jälelle vai jääkö mitään!

Hävitys ei kuitenkaan niin nopeasti joutunut, palon riehuvasta

rintamasta ei ollut vielä mitään tietoa. Se kätkeytyi edellä leviävään

savuun salaperäisenä ja pelottavana...

Koko sen päivän istui Jere saarensa rantakivillä ja tuijotti kulmat

rypyssä mökilleen päin. Savu järven yläpuolella sakeni sakenemistaan,

aurinko hävisi kokonaan näkyvistä ja tuli salaperäinen, kaamea hämärä.

Ilmasta alkoi rasvatyynelle vedenpinnalle sataa hienoa nokea. Se

muodosti vedenkalvolle ensin likaisen mustia, kovapintaisia läiskiä,

mutta vähitellen läiskät laajenivat, kutoutuivat yhteen, ja illan

tullen alkoi koko peilipinta olla yhtenäisen, ohuen nokikerroksen

peitossa. Satoi sitä nokea muuannekin, puiden lehville, rantakiville,

joka paikkaan. Jere huomasi päivettyneiden kädenselkiensä käyvän

vähitellen nokisiksi, sieramien ja silmien ympärille kertyivät

nokirenkaat, vaatteilla välkkyi kuivaa nokitomua, joka iskeytyi lujaan

kuin liima joka paikkaan mihin se kerran oli laskeutunut.

Jere vilkaisi ohimennen majan edessä häärivää Lienaa ja poikiansa. Ne

olivat nokisia kuin riihimiehet ja kakistelivat tämän tästä nokitahmaa

ja savunkatkua kurkustaan. Aivan pyrki Jereä naurattamaan likaisia

mustalaismukuloita muistuttavien poikiensa näkeminen, mutta Lienaa ei

naurattanut. Hän alkoi haikeasti valitella, että ihan tässä hukutaan

nokeen ja savuun, jos tätä menoa vielä muutaman päivän jatkuu.

Jere ei sietänyt valituksia, vaan selitti lyhyesti, että noki kyllä

lähtee, kun menee veteen pulikoimaan, ja mitä taas savunkatkuun tuli,

niin kestihän tuon vielä. Ei tuo ollut sen kummempaa kuin kohtalainen

saunan kitku tai huonosti lämmitetyn riihen häkä.

Koko päivän ammua möllitti lehmä rannalla surullista ammumistaan, ja

vasikka ynisi siinä vieressä. Monta kertaa Liena pyysi Jereä avukseen

uittamaan lehmää saareen, mutta Jere ei ollut kuulevinaan. Vihdoin

illan joutuessa alkoi häntä kuitenkin kiusottaa lehmän yksitoikkoinen

valitusvirsi. Hän sysäsi veneen vesille, komensi Lienan soutamaan ja

ohjasi rannalle. Siellä nostettiin vasikka veneeseen, lehmä köytettiin

sarvistaan nuoraan ja vedettiin veneen perästä uimaan. Ei lehmä pahasti

vastustelutkaan, kun näki vasikkansa veneessä.

Omituiselta näytti tämä saattue: Nokinen nainen airoissa, nokinen mies

perässä, nokinen, puolimärkä ja pelosta värisevä vasikka keskellä

venettä, nokipäinen, kovasti huohottava lehmä uimassa veneen jälessä,

järven yläpuolella jysmä savukatto ja sen alla satavien nokihiutaleiden

himmentämä hämärä. Se oli kuin nokisten aaveiden saattue savun ja noen

kätköön häviävällä tuonenjärvellä.

Päivän laskettua yritteli usva taas kohota vedenkalvosta. Se viilensi

ja puhdisti jonkun verran ilmaa Jeren perheen pakopaikassa. Jere

komensi koko perheensä järveen puhdistautumaan päivän pitkään

karttuneesta noesta. Suloiselta tuntuikin haalea vesi, ja pitkän aikaa

siellä Jere pulikoi kovasti ilakoivien poikiensa Jyrin ja Jaakopin

kera. Aivan unohti Jere hetkiseksi savuun hukkuneen ympäristönsä, palon

uhkaaman mökkinsä, koko palavan maailman.

Mutta kyllikseen kylvettyään istahti Jere taas rantakiville. Häntä ei

sinäkään yönä nukuttanut. Turhaan Liena huuteli hänelle kehotuksiaan

painuessaan poikien kera majan pehmeälle kanervavuoteelle.

Hiljainen, aivan kammottavan hiljainen oli se yö. Ei ollut enää

pakenevia hirviä eikä muita metsän otuksia. Ei kuulunut edes tavin

kurnutusta järven rannoilta. Sekin oli nähtävästi jo paennut minne

lie paennutkin poikasineen. Järven äänettömät kalat olivat Jereä ja

hänen perhettään lukuunottamatta ainoat elämän edustajat Piilovaaran

tienoilla. Muu elämä oli paennut kuulumattomiin tai menehtynyt savuun.

Monenlaisia aatoksia, välistä pelkoakin pyrki yön hiljaisuudessa Jeren

mieleen hiipimään. Mutta hän terästi tahtonsa ja tuijotti kulmat yhä

tuimemmassa rypyssä synkän savukaton ja yön hämärän läpi vaaralle päin,

jossa hänen mökkinsä oli, tuijotti tuntikaudet yön hetkien verkalleen

vieriessä.

Ja vihdoin aamuyöstä sai Jere nähdä kauan odottamansa turmanhetken:

Ensin alkoi Piilovaaran takaa näkyä savun ja yön hämärän läpi palon

kaamea kajastus. Sitten erotti jo ilmaan kohoavat kipunat ja vihdoin

viimein myös korkealle lyövät tulenlieskat.

Jere arvasi silloin tulen ennättäneen mökkinsä luona olevaan

metsäniemekkeeseen. Sen jättisuuret naavakuuset paloivat kuin öljyllä

valellut heittäen liekit korkealle kohti taivaanlakea. Jere kuuli ihan

selvästi tulen vonkumisen ja rätinän, kun se hurjasti kirmasi kuusten

naavaisia oksia ylöspäin.

Veri kohosi Jeren päähän ja hänen sydämensä alkoi lyödä kiihkeästi.

Tulen punertavassa valossa hän näki vaaran laelta mökkinsä häämöttävän.

Se näytti värisevän lähenevän tuhon pelosta. Kipunoita räiskyi

parvittain sen yläpuolella. Ne kaartelivat ja kaartelivat yhä lähemmä.

Niitä alkoi sataa tuohista tehdylle katolle. Hetkisen se kesti, mutta

vain lyhyen hetkisen. Sitten kuivat tuohet leimahtivat tuleen. Jere

oli kohonnut seisalleen nähdäkseen paremmin mökkinsä palon. Hyvin se

paloikin. Korkealle kohosivat liekit kuin parhaasta juhannuskokosta,

kirkkaan antoivat tulen vuosikymmeniä kuivuneet honkahirret. Oli se

toista kuin sakeaa savua tunkeva metsäpalo, se kajasti kauas sakean

savumeren keskelläkin.

Juuri palon parhaillaan lekottaessa iski Jeren mieleen taasen muisto

siitä Viina-Vasilin kahvitulesta, se kanervien juuressa litvetellyt

valkea. Jere näki sen tällä hetkellä niin elävästi, aivan kuin se olisi

litvetellyt siinä hänen jalkojansa nuoleskellen. Synkeä kirous pääsi

hänen huuliltaan.

Samassa luhistui palava mökki kasaan heittäen ilmaan taajan

kipunasuihkun. Sitten alkoi palo nopeasti heiketä, ja pian kajasti vain

hohtava kekälekasa yhä sakenevan savun keskeltä.

Jere vaipui takaisin kivelleen ja jäi katselemaan mökkinsä riittyviä

raunioita. Ei hän enää mitään ajatellut, ei mitään tuntenut. Istui vain

kokoon painuneena ja tuijotti savusta tulehtunein silmin siihen yhteen

ainoaan kohtaan, tuijotti vielä senkin jälkeen, kun hehkuva kekälekasa

oli jo kadonnut sakean savumeren peittoon.

Mutta vaaran laelta alkoi palo laskeutua pitkin rinnettä järven

rantaan. Pian saavutti se rannan lengot naavakuuset, ja rätisten

ja vongahdellen heittäytyivät liekit niihin syytäen tulta ja

kipunasuihkuja kauas järvelle. Tumman peilipinnan alla kuvasteli

palon roihu ja lensivät toiset kipunasuihkut. Koko Piilolampi näytti

muuttuneen palavaksi ja sakeata tulikiven savua tunkevaksi, öiseksi

tulijärveksi.

Ja sen tulijärven keskellä istui pienen saaren rantakivellä yksinäinen

mies, istui kuin unohdettu manalan lauttamies, jolla ei viimeisenä

Jumalan vihan yönä ole enää mitään tekemistä.