III.

Antti oli saanut tapaturmalaukauksen kopistellessaan pyssynsä perällä

onttoa komokkopuron jäätä, jonka alla saukko piileskeli. Siinä oli jää

särkynyt ja pyssy lauennut. Luoti oli lävistänyt oikean käsivarren

juuressa olevat vahvat rintalihakset ja tunkeutunut senjälkeen

rintakehään tavaten myös hieman keuhkoja.

Antin pyssy oli harsu rihlaluodikko, jommoisia käytetään ilvesten ja

muiden suurempien otusten ampumiseen. Sellaisen rihlan luoti tekee

pahan jälen läheltä ammuttaessa, ja Anttihan oli saanut laukauksen

läheltä, niin läheltä, että pyssyn suusta lyövä tuli oli kärventänyt

vaatteet ja jättänyt merkit ihoon haavan ympärille.

Niinpä olikin luoti repinyt pahasti rintalihaksia, josta oli

luonnollisena seurauksena hyvin runsas verenvuoto. Osaltaan oli tätä

vuotoa lisännyt sekin, että Antti oli koettanut omin voimin ponnistella

metsästä kotiin. Antin hiihtäessä olivat lihakset haavan ympärillä

liikahdelleet pannen veren juoksemaan melkein kuiviin.

Verenvuoto vei Antin voimat kokonaan. Sidottuaan haavan sai Anni

pitkän aikaa hieroa Antin jäykistyneitä jäseniä, ennenkuin sai häneen

ensinkään elonmerkkejä. Ja kun Antti lopulta heräsi tajuttomuuden

tilastaan, oli hän niin heikko, ettei jaksanut puhua montakaan sanaa.

Nieli vain muutamia tilkkoja Annin valmiiksi varustamaa viiniä ja

vaipui sitten raskaaseen, horrostilan tapaiseen uneen.

Seuraavana päivänä pysyi hän kyllä valveilla hyvän aikaa, koettipa

laskea leikkiäkin lasten kanssa, jotka pyöriskelivät hänen vuoteensa

ympärillä. Mutta heikko hän oli, ei mikään eine maistunut. Viini oli

ainoa, mikä meni alas.

Se oli sitä metsäherran pikku pojun varpajaispitoihin tuomaa viiniä,

jonka Anni oli siiloin tallettanut. Se sattui nyt hyvään tarpeeseen, se

pelasti Antin hengen.

Ei ollutkaan Annilla paljon muuta sairaalle sopivaa ravintoa.

Lihanlientä hän vain voi laittaa ja marjakeitoksia, siinä kaikki. Ei

ollut maitoa. Muutamina talvina olivat he päässeet maidosta maitoon,

mutta tällä kertaa sattuivat onnettomuudeksi kaikki heidän lehmänsä

olemaan ummessa, ja Annin laskelmien mukaan piti ensimäisen niistä

poikia vasta kuukauden kuluttua.

Se maidottomuus tuotti Annille tuskallisia ajatuksia. Maito oli ollut

Antin mieliruokaa terveenä ollessakin, ja nyt oli Antti verenvuodosta

mennyt niin näännyksiin, että olisi ehdottomasti tarvittu sitä. Mutta

sen hankkiminen oli mahdotonta, he olivat salollaan aivan eristettyinä

muusta maailmasta. Ainoa heidän kauttaan Aunuksen rajoille kulkeva

salotie oli kokonaan ummessa. Muutamina talvina oli sillä tiellä ollut

aika paljon liikettä, kun sattui olemaan tukkitöitä niillä perukoilla.

Mutta nyt oli sellaisia töitä vain paljon kauempana pohjoisessa, ei

heidän lähettyvillään, ja niinpä he eivät kuukausimääriin voineet

odottaa ketään vierasta.

Sanalla sanoen ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada viestiä

ihmisten ilmoille heidän hädästään. He saivat tulla toimeen kokonaan

omin voimin.

Anni päättikin panna parastaan Antin hoitelussa ja hän uskoi Antin

lujan ruumiinrakenteen tulevan hänelle siinä hyväksi avuksi. Ehkäpä

Antti hyvinkin pian voimistuisi sen verran, että kykenisi nauttimaan

hänen valmistamiaan liharuokia ja marjakeitoksia. Siihen mennessä

riitti kyllä viini.

Tällaisia toiveita Anni rakenteli, mutta sitä tehdessään hän unohti

pois haavakuumeen. Se oli näet ensi päivinä pysynyt aivan lievänä, sitä

tuskin huomasikaan.

Mutta se alkoi kohota. Jo kolmantena yönä ilmeni vakavia merkkejä:

Antin poskille nousi pahaenteinen puna, ja hän pyysi tavallista

useammin juotavaa.

Salainen pelko täytti Annin sydämen, kun hän nämä oireet näki. Hän

koetti kuitenkin peitellä pelkonsa Antilta, tekeytyi iloiseksi ja

tiedusteli vain aivan kuin ohimennen, eikö Antti tuntenut poltetta

haavassaan tai sen lähettyvillä. Hän arveli näet kuumeen aiheutuvan

jollain tavoin haavan taitamattomasta sitomisesta.

Antti kuitenkin vakuutti, ettei hän mitään poltetta tuntenut, sekä

lisäsi leikkiä laskien haavan olevan sidotun niin hyvin, ettei paras

lääkäri olisi voinut sitä sen paremmin tehdä.

Annia eivät nämä vakuuttelut rauhottaneet. Hänen hätänsä kasvoi vain

suuremmaksi, sillä seuraavana iltana alkoi kuume kohota jo hyvin

aikaisin tuoden mukanaan ankaran hijotuksen.

Anni ajatteli toivottomana, että apteekkiin oli matkaa lähes

kahdeksankymmentä kilometriä, eikä ollut edes minkäänlaisia

kuumepulvereja. Heillä ei oltu konsanaan sairasteltu ja siksi olivat ne

jääneet hankkimatta.

Hänellä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin koettaa kylmiä kääreitä. Hän

asetteli niitä Antin otsalle ja rinnalle sekä hieroi silloin tällöin

kylmällä pyyhkeellä hänen muutakin ruumistaan. Se auttoi jonkun verran,

mutta ei pitkäksi aikaa. Hikoileminen ei lakannut, ja sen seurauksena

alkoi Anttia kiduttaa ankara jano. Yhtenään hän pyysi juotavaa. Anni

sekotti siihen silloin tällöin viinitilkkasen, ja sillä tavoin sai hän

Antin vielä sinä yönä pysymään tajussaan.

Seuraavana yönä Antti rupesi hourailemaan. Hän puhui sekavasti

metsästysretkistään ja uutisviljelyksistään. Välistä hän odottamatta

hyppäsi puhumaan myös heidän ensi tutustumisestaan, heidän

muuttamisestaan Naarvasalolle, heidän pirttinsä rakentamisesta ja

heidän suuresta onnestaan, kun se oli saatu valmiiksi. Pehmeä tuli

silloin sointu Antin ääneen, ja hän voi toistella pitkät ajat sana

sanalta jotakin heidän kesken tapahtunutta keskustelua, joka jo ammoin

oli unohtunut Annin mielestä.

Mutta sitten säpsähti taas Antti, onnenkuvat katosivat hänen sekavasta

aivokuvastimestaan. Hän alkoi tuskallisesti hokea verenvuodosta

ja vaikeroi, ettei jaksanut hiihtää kotiin. Hän alkoi liikutella

käsiään, koetti nousta sängystään, ponnisteli epätoivoisesti. Hän oli

pyrkivinään Naarvalammen korvesta kotiin, mutta se korpi oli loputon.

Hän hoki käheällä, epätoivoisella äänellä: Ei, minä en jaksa, en jaksa,

vereni vuotaa kuiviin. En pääse tästä korvesta, tänne jään, ja Anni ei

tiedä, ei aavista mitään! — Hän huoahti raskaasti ja Anni tunsi hänen

käsiensä, joita hillitessään hän juuri oli saanut ponnistaa kaiken

voimansa, valahtavan aivan hervottomiksi.

Kauan ei hervottomuuden tilaa kuitenkaan kestänyt. Seuraavana

hetkenä alkoi houreiden villi kiertokulku uudelleen, käyden vain yhä

sekavammaksi, yhä katkonaisemmaksi.

Eivät auttaneet enää kylmät kääreet eivätkä pyyhkeet, eivät voineet

ne Anttia tajunnan maailmaan palauttaa. Vain hiukan rauhallisemmaksi

Antti tuli kääreiden muuton jälkeen, mutta se rauhottuminen kesti vain

hetkisen.

Jäätävä tuska ja tylsä epätoivo alkoivat saada vallan Annin vapisevassa

sydämessä. Välistä luuli hän henkensä salpautuvan nähdessään tuskan

kuvien väikkyvän Antin kuumehohtoisilla kasvoilla, nähdessään Antin

silmien säikähtyneen katseen ja kuullessaan hänen sydäntäsärkevää,

hätääntynyttä vaikerointiaan. Ja kun Antti sitten odottamatta hyppäsi

puhumaan heidän rajattomasta riemustaan, kun he ensi kerran koristivat

uuden pirttinsä tuoksuavilla tuomenlehvillä, tunsi Anni sydämensä

kuristuvan kokoon.

Hänen aivoissaan vihloi ajatus, että Antin houreet ennustivat heidän

onnensa särkymistä. Antin ääni kuulosti tulevan jo melkein haudan

takaa, portti oli enää hiukan raollaan. Se painui, painui vähitellen,

armottomasti kiinni. Lähellä odotti jo ikuinen yö.

Anni oli tuntevinaan sen yön lähenemisen ja hän kuuli valvomisesta

rasittuneilla korvillaan kummallisia ääniä. Hän ajatteli: se on varmaan

kuolonenkelin siipien havina. Se kuulosti tulevan yhä selvemmäksi

ja selvemmäksi. Kuului myös kiireellistä hakkaamista, veistämistä

ja naulan takomista. Hän ajatteli: arkkua siellä jo valmistetaan.

Kuului hiiviskelyä oven ulkopuolelta ja ikkunain takaa. Se outo vieras

tarkisteli siellä puolijäätyneistä ikkunaruuduista sisään. Se seisoi

siellä ja odotti, Anni tunsi sen kylmän katseen ja hengityksen.

Vilunväreet kävivät hänen olentonsa läpi. Oli niin kolkkoa olla yksin,

ypöyksin, syvä talviyö ympärillään ja kuolema ikkunoista kurkkimassa.

Kolme seuraavaa yötä olivat yhtäläisiä. Jo aikaisin illalla alkoi

Antin houraileminen ja jatkui sitä sitten lyhyin väliajoin myöhään

aamuhämäriin asti. Ja yhä sekavammiksi tulivat Antin kuumeisten

aivojen hourekuvat, yhä useammin ne katkesivat ja hämmentyivät. Antti

samoili loputtomiin asti öisessä torvessaan, jossa silloin tällöin

pilkahti hänen tielleen heikko, kaukainen valonvälähdys. Epätoivoisesti

hän ponnisteli tavottaakseen sitä valoa, mutta se pakeni yhä hänen

tieltään. Hän eksyi yhä pahemmin, hänen voimansa pettivät. Hän

heittelehti sinne tänne sängyssään, ja hänen silmissään paloi rajuna

kuumeen kuluttava tuli.

Anni vaali häntä kuin pientä lasta, muutti kääreitä, antoi kylmiä

pyyhkeitä ja vaihtoi yhtenään hänen paitaansa. Mutta kaikki näytti

olevan hyödytöntä. Antin sammuva elämänliekki lepatti yhä heikommin.

Pisara pisaralta kuivi sitä liekkiä yllä pitävä öljy. Kohta se näytti

olevan lopussa, ja silloin sammuisi lamppu, tulisi pimeys.

Kauhistuen Anni tuijotti tuohon yhä lähemmäksi hiipivään pimeyteen

valvonnasta turvonnein silmin. Hän ei jaksanut enää mitään ajatella,

hänen sisällään oli kaikki turtunut, menehtynyt. Vain lastensa vuoteen

ääressä voi hän vielä silloin tällöin löytää lyhyen unohduksen hetken.

Mutta kahta raskaampana tuli sitten toivoton hätä, kun hän näki kylmän

kuolonenkelin hänen ja lastensa kohtalosta välittämättä jatkavan

armotonta työtään.

Päivillä Antti makasi enimmät ajat tylsässä horrostilassa. Hyvin

harvoin hän enää oli valveilla ja silloinkin oli hän niin nääntynyt,

että jaksoi puhua vain katkonaisin kuiskauksin. Mitään muuta einettä ei

hän voinut ottaa kuin viiniä. Sitä nieli hän tilkan silloin tällöin, ja

se piti vielä yllä hänen heikosti lepattavaa elämänliekkiään.

Antin posket laihtuivat silmissä. Ne muuttuivat luiseviksi ja

kulmikkaiksi, niille laskeutui vähitellen kalman eloton leima. Vain

kovina kuumeen hetkinä ne vielä hehkuivat, mutta silloin olivat ne

palavine, luonnottoman suuriksi käyneine silmineen pelottavat katsella.

Anni luuli monta kertaa menettävänsä järkensä niitä nähdessään.

Päivillä Anni toimitteli välttämättömät ulkotyöt kuin unessa. Hän

ruokki hevosen ja karjan, vieläpä hän sitä tehdessään puheli lehmilleen

hyväileviä sanoja. Mutta sen hän teki vain tottumuksesta, ei hän sitä

yhtään ajatellut. Ei hän jaksanut ajatella sitä eikä mitään muutakaan.

Navetasta palatessaan hän joka kerran pysähtyi pitkäksi ajaksi

kartanolle seisoskelemaan. Hän katseli silloin Lumivaaraan

päin lähtevän umpeutuneen tien suuntaan ja kuunteli, sitä itse

huomaamattaan, joka hermo äärimmilleen jännitettynä. Mutta mitään ei

hän kuullut, hänen ympärillään asui nukkuvan talvisen luonnon suuri

hiljaisuus. Pyryjen jälkeen olivat tulleet tasaiset pakkasilmat, ja se

hiljaisuus tuntui nyt kahta raskaammalta, kahta toivottomammalta. Se

henki korvesta ja hongikosta, joka suunnalta. Se aivan kuin vihaisesti

uhosi tuota mitätöntä torppaa, jossa vielä uskallettiin erämaan suurta

rauhaa häiritä..

Toivottoman väsyneeksi ja yksinäiseksi tunsi Anni itsensä, kun hän

lopulta havahtui seisoskelustaan ja läksi sisään laahustamaan. Ja vielä

lohduttomammaksi kävi siellä hänen mielialansa, vielä raskaampana

laskeutui väsymys hänen valvomisesta nääntyneihin jäseniinsä.

Lapsetkin olivat kokonaan muuttuneet. Ne olivat tulleet aroiksi ja

äänettömiksi, liikkuivat aina kuin jotain peläten, eivät milloinkaan

enää ilakoineet. Äidin ulkosalla ollessa ne tuskin uskalsivat

keskenään puhua muuten kuin kuiskaamalla, ja pelko vavisutti niiden

pikku sydämiä, kun ne silloin tällöin salaa kurkistivat isänsä

elottomia, kulmikkaita kasvoja. Ne tajusivat, että jokin kauhea ja

pelottava teki tuloaan. Eivät ne tienneet, mikä se oli, mutta niiden

herkkä lapsenvaisto sanoi, että se tulija muuttaisi heidän kaikkien

olon toisenlaiseksi kuin siihen asti. Se oli sen jo muuttanut. Isää

he tuskin enää tunsivat, ja äitikin oli tullut niin kalvakaksi ja

vakavaksi. Äiti hyväili heitä kyllä yhä edelleen iltaisin heidän

maatapannessaan, mutta itkuun teki heidän silloin mieli pillahtaa.

Se oli lähenevän kuolonenkelin siipien havina. Yhä selvemmin se

kuultiin Naarvasalon uutistorpassa.

* * * * *

Neljännen ankaran kuumeyön jälkeen avasi Anni haavan kääreet ja

puhdisti haavan. Hän taisteli kauan, ennenkuin uskalsi sen tehdä, mutta

lopulta hän teki sen. Hän ajatteli, että kuoleehan Antti kuitenkin, ja

hänen sydämessään liikahti heikko, sammuva toivo: Jos hän edes hetkisen

voisi jatkaa Antin elämää, jos haavassa olisi mätää, jonka poistaminen

lievittäisi Antin tuskia.

Haavasta kohosikin hiukan mätää, ja kun Anni varovasti puristeli sen

reunoja, kohosi sieltä mädän mukana pari pientä, särmikästä esinettä,

joiden Anni päätteli olevan luodin rikkomia luunsiruja. Ne olivat

nähtävästi kohonneet aika syvältä, eikä niiden ja mädän poistaminen

ainakaan pahemmaksi ollut. Näin ajatteli Anni itsekseen pannessaan

huolellisen puhdistuksen jälkeen uudestaan kääreitä haavan päälle.

Antti ei tiennyt haavan puhdistuksesta mitään, mutta iltapäivällä

hän oli jonkun aikaa valveilla. Hän otti vähän viiniä ja jaksoi taas

katkonaisin kuiskauksin puheitakin muutaman sanan. Anni tiedusteli

heliävaroen, tunsiko hän kipua haavassaan, mutta Antti vakuutti,

ettei kipua ollut. Muutenkin sanoi hän tuntevansa hyvin kevyeksi ja

tuskattomaksi olonsa. Tätä sanoessaan hän koetti hymyillä, mutta

Annille vilahti mieleen: Se on lähenevä kuolema, silloin tuntuu aina

helpommalta.

Mutta kuolema ei vielä tullut. Iltayöstä alkoi taas kuume kohota, mutta

ei noussut se niin ankaraksi kuin edellisinä öinä. Anni arveli kuumeen

alenemiseen olevan syynä Antin elinvoimien riutumisen. Eihän Antissa

ollut enää paljon mitään jälellä, pakostahan kuumeen tulenkin piti

lopulta heiketä.

Kuitenkin tunsi Anni suurta huojennusta, kun Antti ei enää houraillut,

vaan makasi hiljaa avaten silloin tällöin silmiään, kun hän muutti

kääreitä.

Aamupuoleen yötä hävisi kuume kokonaan ja Antti vaipui uneen. Anni

painoi korvansa aivan hänen suunsa eteen ja kuunteli. Antin hengitys

tuntui käyvän hyvin kevyesti, vaivattomasti, mutta se oli niin heikkoa,

että sen hädintuskin voi erottaa.

Anni aavisti lähestyvän ratkaisun hetken, sammuisiko Antin elämänliekki

vai rupeaisiko se viriämään. Kummalliseksi tuli hänen mielialansa.

Häntä vapisutti, mutta ei ollut se yksistään pelkoa. Siinä oli yhtä

paljon toivoa, selittämätöntä ja valoisaa. Ties mikä voima sen taas

sytytti hänen sieluunsa, mutta se syttyi ja virisi vastustamattomasti.

Mutta sitten häntä rupesi väsyttämään, kun ei ollut mitään tekemistä

Antin hoitelemisessa. Hän — ei ollut lähes viikkokauteen silmiänsä

ummistanut, hänen hermonsa olivat aivan nääntyneet pitkinä kiduttavina

öinä, jotka hän oli saanut valvoa kuumehoureissa kamppailevan miehensä

vuoteen ääressä. Eivätkä ilottomat päivät olleet huojennusta tuoneet.

Nyt oli hermojännitys hetkiseksi lauennut, ja unettava uupumus valtasi

hänet. Hänen jäsenensä kävivät lyijynraskaiksi ja hänen silmänsä

pyrkivät väkisin kiinni.

Anni koetti taistella vastaan, mutta seinäkellon yksitoikkoinen nakutus

ja nukkuvain lasten hengitys aivan kuin tuudittivat häntä unten maille.

Hän kallistausi sängynpäätä vasten, tarttui siihen molemmin käsin ja

alkoi katsella nukkuvan miehensä lakastuneita piirteitä, joilla asui

nyt syvä rauha ja lepo. Siihen katselemiseen hän nukahti.

Anni näki unta, että Antti parani. Hänellä oli maitoa, virkistävää

maitoa ja sen avulla hän sai Antin elämän pelastetuksi. Ja Anni uneksi

edelleen, että he Antin kanssa elivät senjälkeen kauan, hyvin kauan

onnellisina. Heille tuli entisten lisäksi vielä paljon lapsia, ja

ne varttuivat kaikki suuriksi heidän ympärillään. Ja niillekin tuli

lopulta lapsia, mutta he Antin kanssa elivät yhä, vaikka he olivat jo

hyvin vanhoja, aivan harmaantuneita. Ja hänelle näytettiin unessa,

ettei Naarvasalo ollut enää mikään torppa, vaan komea perintötalo.

Sen ympäriltä oli korpi kauas paennut, ja korven paikalla aaltoili

muhkeita viljavainioita sekä levisi kauniita, ojitettuja niittyjä,

joilla satapäinen, lihava karja söi mehevää ruohoa. Ja Anni uneksi

vielä edelleen ja näki, miten kauemmas vainioiden äärille kohosi

toisia taloja, joita heidän lapsensa ja näiden lapset rakensivat Ja

Naarvasalon kautta kulki leveä valtatie Aunuksen rajoille. Se kulki

kuin elämän kumajava kultasilta yhdistäen Aunuksen ja Ylä-Karjalan

kauniit maat toisiinsa. He Antin kanssa eivät olleet enää yksin

Naarvasalolla; heidän ympärillään kuohui paljon elämää ja oli paljon

onnea. Ja he elivät yhä, näkivät kaiken sen ja tiesivät, että kaikki se

elämä ja onni oli lähtöisin heistä, heidän elämästään, heidän suuresta

rakkaudestaan. Heidän kannatti nähdä se ja olla onnelliset.

Anni heräsi siihen, että sängynpää painoi hänen poskeansa ja hänen

toinen kätensä oli aivan kuoleutunut. Hän säikähti ja painautui sydän

sykyttäen kuuntelemaan Antin hengitystä. Se kuunteleminen rauhotti,

hengitys ei ollut vielä lakannut.

Silloin hän muisti unensa ja hänen sydäntään viilsi tuskallisesti.

Jospa hänellä olisikin maitoa ollut, niin ehkä ei Antti olisi ensinkään

niin heikoksi mennyt. Mutta hänellä ei ollut sitä, ja viinikin oli jo

aivan lopussa. Hän oli viime päivinä käyttänyt sitä yhä säästeliäämmin,

mutta siitä huolimatta sitä oli jälellä vain muutama tilkkanen. Se

loppuisi huomenna ja silloin ei olisi mitään, millä voisi Anttia

hengissä pitää.

Aivan masentuneena ja toivotonna hän tätä ajatteli, mutta sittenkin

palasi uni yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä. Ja aivan

väkisin syttyi hänen sydämessään toivo: Jos hyvinkin uni toteutuisi,

jos hän saisi maitoa. — Hänen Mansikkinsa piti poikia kolmisen viikon

kuluttua, mutta jospa tapahtuisi ihme ja Mansikki poikisi aikaisemmin,

ehkä viikkokauden, päästä. Siinä tapauksessa voisi Mansikista jo nyt

heruttelemalla saada ehkä muutaman tilkan. Pihkamaitoahan se olisi,

mutta se olisi joka tapauksessa maitoa ja se virkistäisi Anttia.

Sydän maltitonna lyöden hän nousi varovasti, sytytti lyhdyn ja läksi

kiulu kädessä navettaan.

Parhaasta unestaan heränneet lehmät katselivat ihmetellen emäntänsä

odottamatonta ilmestymistä niin tavattomaan aikaan. Mutta Anni puheli

niille hyväileviä sanoja, viskasi kullekin pienen heinätukon ja

kyykistyi senjälkeen Mansikin viereen. Hän kopeloi Mansikin utaria ja

koetti niitä herutella pitkän aikaa, mutta tippaakaan ei tullut.

Mansikki nuuski häntä kummissaan ja ynähteli. Se tuntui aivan kuin

pyytelevän anteeksi, etteihän nyt vielä sen ollut aika maitoa antaa.

Kun Anni lopulta uskoi yrityksensä turhaksi, murtui kaikki hänen

sisällään. Hän koetti nousta seisalleen, mutta horjahti ja hänen täytyi

tarttua molemmin käsin Mansikin kaulaan estyäkseen kaatumasta. Siinä

puhkesi hän toivottomaan itkuun. Mansikki nuoli hänen kasvojaan ja

käsiään jatkaen yhä ynähtelyään. Se tajusi emäntänsä tuskan, se olisi

mielellään tahtonut antaa maitoa, mutta ei voinut.

Kuin unessa horjui Anni navetasta pihalle. Viimeinen toivonsäde oli

sammunut, ei tullut pelastusta. Hän oli yksin, hiljainen, kuollut

erämaa ympärillään. Ei kukaan tiennyt hänen hädästään, ei tullut

auttamaan. Tähdet vilkkuivat kirkkaalta yön taivaalta, mutta Annin

sydämen sysimustaan yöhön ei niiden kaukainen, ylhä tervehdys lohtua

eikä valoa tuonut.

Pienokainen oli herännyt hänen navetassa ollessaan. Se piti aika melua

kätkyessään ja potki minkä voimista lähti. Anni säikähti sen herättävän

huudollaan Antin ja riensi kiireesti viihdyttelemään. Hän otti pojun

syliinsä ja paljasti rintansa.

Poju oli nälissään ja kävi niihin kiinni ahnaasti kuin iilimato. Ja

vaikka Anni oli niin loppuun asti nääntynyt, eivät hänen äidilliset

elonlähteensä olleet vielä ehtyneet. Maitoa valahteli pojun kasvoille

ja hänen povelleen, kun poju kiskoi liian hanakasti.

Anni näki sen, katseli sitä hetken, ja yhtäkkiä löi kuin salama hänen

aivoissaan ajatus. Hänen sydämensä hyppäsi rajusti, kun se ajatus tuli.

Hän tunsi melkein hengityksensä salpautuvan ja hänen kaikki jäsenensä

rupesivat vapisemaan mielenliikutuksesta.

Hätäisesti hän peitti toisen rintansa kädellään ja antoi pojun imeä

vain toisesta. Poju saikin siitä kyllänsä ja nukahti pian hänen

syliinsä. Hän laski sen kiireesti kehtoon, peitteli ja nousi sekä otti

hyllyltä tyhjän juomalasin.

Anni liikkui varovasti kuin varkain. Hän kumartui katsomaan Ollin

ja Liisun sänkyyn, etteivät ne vain olleet hereillä. Senjälkeen

hän kurkisti vielä Antin sänkyyn ja painautui kuuntelemaan hänen

hengitystään. Päästyään vakuutetuksi, että kaikki nukkuivat, paljasti

hän rintansa ja alkoi vapisevin sormin, lapsen imemistä jäljitellen,

puristella niitä.

Ja maitoa tuli. Hän näki sen hienoina suihkuina virtaavan lasiin,

se täyttyi nopeasti. Sanoin selittämätön onnentunne täytti Annin

sydämen ja lämpimät kyyneleet vierähtivät hänen silmistään. Hän tuli

siinä tuokiossa vakuutetuksi, että unessa oli annettu hänelle tämä

neuvo Antin elämän pelastamiseksi, ja hän hupakko ei ollut sitä heti

käsittänyt. Hän ei enää epäröinyt Antin virkoamista.

Hän sai suuren lasin täpötäyteen maitoa, meni hiillokselle, joka vielä

hiukan kyti, asetti sen viereen kahvipannun jalan ja pani maitolasin

sille, että se pysyisi lämpimänä eikä pääsisi piimimään. Senjälkeen hän

hiipi Antin sängyn viereen odottamaan.

Eikä Anni tuntenut enää mitään uupumusta, ei uni hänen silmiään

enää kiinni painanut. Hän kuuli sydämensä lyönnit, kuuli miten se

takoi kiihkeästi, riemukkaasti. Kuohuen ja kohisten se pani veren

sylkyttämään hänen suonissaan, niin että hän tunsi sen lämpimän

hulvahtelun jokaisessa jäsenessään, tunsi sen sormenpäihin asti.

Ja Anni ajatteli untaan, niitä kuvia, jotka hänelle oli näytetty.

Rajaton, vavisuttava riemu valtasi silloin hänen olentonsa. Hänelle

oli unessa annettu suuri lupaus: Hän oli tuleva Naarvasalolle viriävän

elämän kantaäidiksi. Hänen poveensa oli kätketty suuri ja lämmin elämä,

se elämä, joka kansoittaa erämaat ja suuret, hiljaiset metsät. Siitä

kyllä riittäisi pisara Antillekin, heille molemmille, ja pikku pojulle

jäisi vielä oma runsas osuutensa. Ei kuolemalla ollut heidän pieneen,

lämpöiseen pesäänsä mitään asiaa. Hän karkottaisi povessaan läikehtivän

elämän lämmöllä ikkunain takana kurkkivan kuolonenkelin.

Siitä lähtien sai Antti lasillisen maitoa useita kertoja päivässä, ja

sen nauttiminen alkoi nopeasti elvyttää hänen riutuneita elinvoimiaan.

Tähän elpymiseen vaikutti myös kuumeen häviäminen. Muutamina öinä

sitä vielä hiukan kohosi iltayöstä, mutta ei se enää Antin unta

sanottavammin häirinnyt.

Kuumeen ohimentyä voi Antti vähitellen ruveta nauttimaan muitakin

Annin laittamia ruokia, mutta maito oli yhä edelleen hänen parhaana

mieliherkkunaan. Se toi lämpimän elämänvärin takaisin hänen

kalvenneille poskilleen. Niiden kulmikkuus hävisi nopeasti, niiden

piirteet saivat entisen miehekkään kauneutensa. Päivillä Antti jo

enimmät ajat pysyi valveilla. Hän alkoi taas puhella ja laskea leikkiä

lasten kanssa, ja näiden arkuus hävisi vähitellen.

Elämä oli voittanut Naarvasalon uutistorpassa. Pois pakeni kuolema

ikkunain takana kurkkimasta.