II.

Suurten metsien sylissä piilevät omat kohtalottarensa.

Ne kohtalottaret eivät suvaitse heikkoja ja hemmoteltuja metsien

neitseellisille antitöille tungettelijoita. Ne valikoivat metsien

asuttajiksi oikean sukujuuren ja siinä tarkotuksessa ne monasti

kolhivat hyvin ankarasti metsien lapsia.

Naarvasalon uutistorpan ja sen eläjät ne kohtalottaret olivat jättäneet

tähän asti rauhaan. Alkoi jo näyttää siltä kuin Naarvasalon Annin

rakkaus olisi ne kokonaan lepyttänyt ja voittanut puolelleen niiden

kalsean ja armottoman luonnon. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Ne

kohtalottaret pitävät silmällä Naarvasalon uutistorppaa ja sen kaunista

emäntää. Ne eivät kiirehtineet, ne odottivat aikaansa ja pitivät

silmällä. Ja kun niiden aika oli tullut, panivat ne Naarvasalon Annin

rakkauden kovalle koetukselle.

Se aika joutui toista kuukautta pikku pojun varpajaispitojen jälkeen,

eli siis helmikuun loppupuoliskolla, ja se tuli aivan yllättämällä.

Se tuli sillä tavoin, ettei Antti eräänä pyrynsekaisena pakkaspäivänä

palannut metsästä, jonne hän oli lähtenyt aamuhämärissä viisas

repolaiskoiransa Ilo mukanaan, luodikko ja kahdet saukonraudat

selässään sekä kirvesnysä kainalossaan.

Antti oli metsään lähtiessään luvannut käydä torpalta viiden kilometrin

matkan päässä olevalla Naarvalammen purolla, jonne hän oli huomannut

torpan luona olevan ahon poikki vievän veresten saukon jälkien. Hän

oli sanonut virittävänsä siellä vain ne raudat saukon kulkureille ja

tukkeavansa puron reikien alapuolelta kokonaan ja yläpuolelta sen

verran, ettei saukko pääsisi siitä läpi, vaan olisi pakotettu tulemaan

reijilleen.

Niin oli Antti luvannut, ja tähän luottaen Anni odotti hänen paluutaan

jo hyvissä ajoin iltapäivällä, mutta Antti ei palannut iltapäivällä,

eikä vielä hämärän tultuakaan.

Annin valmiiksi keittämä päivällisrokka rupesi jo jäähtymään.

Surkumielin katseli Anni sitä. Hänen mielestään olisi ollut niin hauska

syödä kaikkien yhdessä, mutta lapset olivat nälissään eivätkä jaksaneet

enää odottaa. Siksi pani Anni heille keittoa vatiin ja asetti heidät

pöydän nurkalle syömään. Senjälkeen hän penkoi hiillosta patansa alle,

koettaen saada sen sillä tavoin lämpimänä pysymään.

Hämärä sakoi nopeasti talviyöksi, mutta Antti ei vieläkään palannut.

Anni alkoi käydä levottomaksi, sillä yön pimetessä yltyi tuulemaan ja

pyry kiihtyi ankaraksi lumimyrskyksi. Se vinkui ja vihelsi nurkissa,

se piiskasi puolijäätyneitä torpan ikkunoita ja ulvoi uunin piipussa,

jonka juskat olivat hiukan raollaan..

Anni oli houkutellut unisiksi käyneet lapset makuulle ja odotti

yksinään. Hän kehräsi keskilattialle kattolampun alle siirtämällään

rahilla istuen ja liekutti samalla toisella jalallaan kehtoa, jossa

pikku poju uinaili. Hänen silmänsä seurasivat kellon viisareja,

jotka näennäisestä hitaudestaan huolimatta taivalsivat toisen pitkän

iltahetken toisensa jälkeen, ja hänen herkkä korvansa kuunteli

tuskallisesti jokaista pienintäkin ääntä. Hän tahtoi erottaa heti

ensimäisen merkin tulijoista rientääkseen porstuaan ulko-ovea avaamaan.

Mutta sitä odotettua merkkiä ei kuulunut, Antti ei palannut. Ja kun

hitaasti matavat kellon viisarit lähentelivät yhdeksää, sai Anni aivan

yllättävänä varmuuden, ettei Antti ensinkään palaa.

Antin repolaiskoira Ilo palasi yksin kotiin...

Kuului ensin kaksi lyhyttä haukahdusta ulkoa. Anni oli vähällä päästää

riemuhuudahtuksen ja sysäsi rukkinsa syrjään rientääkseen ovea

avaamaan. Mutta samassa vilahti joku varjo ikkunaa vasten, vilahti ja

hävisi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä alkoi haukunta kuulua rajuna,

hätääntyneenä.

Ei Naarvasalon Anni ollut mikään pelkuri nainen. Hän oli terve ja

karaistunut metsien lapsi, mutta tällä hetkellä hänen voimansa

yrittivät pettää. Hän kuuli haukunnasta, ettei Antti ollut mukana, että

Ilo oli yksin. Se tieto oli hänet ensi iskulla viedä tajuttomaksi; hän

tunsi maailman mustenevan silmissään ja lattian keinuvan jalkojensa

alla. Kuin unessa horjuen hän pääsi ovelle ja porstuaan.

Kun hän hyvän aikaa pimeässä haparoituaan löysi ulko-oven salvan ja

sysäsi oven auki, syöksyi Ilo yltäpäältä lumisena suoraan häntä kohti

ja oli vähällä kaataa hänet siinä pimeässä porstuassa. Ilo oli aivan

mieletön. Se alkoi hyppiä ja ulahdella, tavotteli nuoleskellakseen

Annin käsiä ja kasvoja. Se huohotti pakahtumaisillaan ja sen

hätääntyneet silmät välähtelivät pimeässä.

Ilon käytös kertoi Annille kaiken: Antti oli saanut

tapaturmalaukauksen, ei kyennyt kotiin hiihtämään, vaan oli lähettänyt

Ilon apua hakemaan. Siinä tuokiossa maalautui Annin aivokuvastimeen

koko tapahtuma ilmielävänä: Antti verissään hangella ja ponnistaen

viimeiset sammuvat voimansa puhuu hän Ilolle: mene, mene kotiin, hae

Anni! — Ilo epäröi, yrittää lähteä, mutta pöyrähtää neuvotonna takaisin

ja tahtoo nuoleskella Antin käsiä. Silloin Antti toistaa hänelle

käskevästi: Mene Ilo, vie sana Annille, vie sukkelaan! — Silloin Ilo

lähtee.

Kun Anni palasi tupaan, oli hän jo ensi säikähdyksensä voittanut.

Hänen sydänalassaan kyllä tuntui raskas, jäätävä herpautuminen ja

hänen polvensa horjahtelivat. Mutta hänen valjuiksi valahtaneilla

kasvoillaan kuvasti tyyni päättäväisyys. Hetkeäkään hukkaamatta hän

alkoi valmistautua lähtöön.

Eikä Anni kauan aprikoinut, mitä hänen pitäisi mukaansa ottaa. Hän sai

päällystakin ylleen, kääri paksun huivin päähänsä, tempasi orrelta

hirven taljan ja heidän yhteisestä sängystään vuodepeitteet sekä

naulakolta Antin pitkän lankavyön. Sillä kääräisi hän peitteet yhteen

myttyyn, sytytti lyhdyn ja pisti tulitikut taskuunsa. Sen jälkeen

väänsi hän lampun pienemmäksi, siirsi varovasti kätkyen lähemmäs lasten

sänkyä ja heitti viimeisen siunaavan silmäyksen pienokaistensa yli.

Ilo odotti jo maltitonna ovella. Anni avasi ja sulki sen varovasti,

joutui pihalle myttyineen ja lyhtyineen. Siellä riehui pelottava

jumalanilma ja oli niin pimeä, ettei ilman lyhtyä olisi nähnyt tuuman

vertaa eteensä.

Vasten kasvoja lyövät lumivihurit tekivät Annille hyvää, ne saivat

hänet toimimaan nopeasti ja päättävästi. Ei Anni enää muistanut,

että hän oli vain heikko nainen ja että hän oli ypöyksin, että lähin

ihmisapu oli Lumivaaran torpassa, kolmenkymmenen kilometrin päässä.

Hänen miehensä elämä oli kyseessä, hänen oli jouduttava, ennenkuin

olisi myöhäistä.

Hän otti nurkalta suurimman vetokelkan ja sukset, kiinnitti peitemytyn

kelkkaan, ettei se putoaisi, pujotti kelkan vetohihnan rintansa ympäri

sekä läksi lyhty toisessa ja sauva toisessa kädessä hiihtämään Ilon

perästä, joka edellä hyppien, ulahdellen ja haukahdellen alkoi painua

hongikkoselkoselle ja suoraan Naarvalammen korpea kohti.

Anni oli hyvä hiihtäjä ja tottunut kelkan kera metsissä liikkumaan.

Hän oli heidän yhdyselämänsä ensi vuosina, kun heillä ei ollut vielä

hevosta ja Antti sattui pitempiä aikoja kotoa poissa viivähtämään,

vetänyt suksipelissä kelkalla metsästä sekä polttopuita että

heiniä. Oli noutanut monasti niitä, vaikkei olisi ollut tarviskaan,

helpottaakseen Antin töitä ja valmistaakseen Antille edes lyhempiä

ylimääräisiä lepohetkiä.

Viime vuosina oli elämä kyllä ollut paljon mukavampaa, kun oli saatu

hevonen hankituksi. Ei tarvinnut enää enemmän Annin kuin Antinkaan

metsätöissä kelkkaan turvautua. Mutta metsien kova koulu oli ehtinyt

Annin kasvattaa ja karaista, ja hänellä oli sen lisäksi jo verissä

esivanhemmiltaan perintönä pitkien ajanjaksojen kokemukset. Hän oli

suurten metsien sukujuurta, ei voinut häneltä milloinkaan metsissä

liikkumisen tottumus unohtua.

Siksi Anni hiihtikin pitkin, varmoin sysäyksin solkevassa hongikossa,

jossa risut ja juuret eivät olleet kulkua haittaamassa. Eivätkä hänen

polvensa enää horjahdelleet, ei sauvaa pitelevä käsi tehnyt ainuttakaan

hapuilevaa liikettä. Eikä Anni ajatellut vastassaan olevia kolkon

korven vihaisia voimia. Hän ajatteli vain Anttia, rakastamaansa miestä.

Anni tahtoi hänet pelastaa, tuoda hänet kotiin, sitoa hänen haavansa,

virvottaa hänet uudelleen elämään, vaikka hänen olisi sen hyväksi oma

elämänsä pitänyt uhrata. Ja Annin sydämessä elpyi, lujittui toivo,

että hän saisi Antin pelastetuksi, kun vain joutuisi sukkelaan. Ilon

käyttäytyminen osotti Annin mielestä, että Antti eli vielä, oli ainakin

silloin elänyt, kun Ilo jätti hänet ja riensi kotiin apua hakemaan.

Myrsky tohisi ylhäällä honkien latvoissa ja puisteli tupruavaa lunta

Annin niskaan. Se tohina oli kuin raskasta kuolinsoittoa, se huokaili

ja vaikeroi. Oli kuin olisi se laulanut pitkäveteistä, lohdutonta

säveltä: ho-hoih, ho-hoih kun oli lyhyt se elämä, se onni! Ho-hoih,

ho-hoih se sammuu, sammuu!

Anni ei kuunnellut myrskyn vaikerointia, ei huomannut niskaansa

putoavia lumitupruja. Hän valaisi eteensä lyhdyllään, että huomaisi

välttää tielle sattuvia esteitä; painautui sitten kumaraan, potkaisi

jaloillaan ja sysäsi sauvallaan voimiensa takaa. Välillä vilkaisi

hän lyhdyllä valaisten taakseen, ettei peitemytty pääsisi putoamaan

hyppelehtien perässä tulevasta kelkasta. Ilo pysytteli koko ajan hänen

edessään, johti häntä varmasti, epäröimättä, ja yhä rajummaksi tuli sen

haukahtelu.

Ei Anni huomannut, miten pitkälti hän jo oli hiihtänyt, ei huomannut,

ennenkuin selkonen alkoi yhtäkkiä viettää alaspäin ja hän näki

kuusikkokorven edessään. Se oli Naarvalammen korpi; hän tiesi purolle

olevan vielä matkaa parisen kilometriä ja se oli kaikki korpitaivalta.

Korpeen jouduttua hidastui matkanteko. Kuusikko oli sakeaa, sen

alaspäin riippuvat lumiset oksat tukkesivat välistä tien kokonaan. Sen

lisäksi oli lumen peitossa näkymättömiä esteitä, jotka tartuttelivat

suksiin ja olivat monasti lennättää Annin nenälleen. Mutta osasi Anni

korvessakin liikkua, hän väisteli taitavasti pahimpia esteitä, valaisi

lyhdyllään aavemaisina seisovia lumisia kuusia ja pujottelihe niiden

riippaoksien lomitse ja alaitse eteenpäin. Ilo puikkelehti edellä,

pyörähti joskus hänen suksilleen, hyppäsi nuolaisemaan hänen kasvojaan

sekä puhalsi sitten eteenpäin haukahdellen maltitonna.

Anni tunsi olevansa jo aivan hiessä, hänen sydämensä löi kiivaasti ja

veri takoi hänen ohimoillaan, mutta mitään väsymystä hän ei tuntenut.

Hänen sisällään soi vain yksi ääni: eteenpäin, nopeasti eteenpäin!

Äkkiä katosi Ilo kauemmas, päästi siellä rajun haukunnan sekä syöksähti

sitten Annia vasten aivan mieletönnä, ollen vähällä kaataa hänet kumoon.

Anni tunsi sydämensä pysähtyvän, kohotti lyhtyään ja hidastutti

vauhtiaan sekä katseli tarkasti eteensä. Hän painautui edessään olevan

suuren kuusen oksien lomitse:

Sen takana oli muutamia syliä laaja aukeama, ja aukeaman keskellä

makasi Antti suksilleen kaatuneena, pyssy selässä.

Toisen sauvansa oli Antti vetänyt poikittain eteensä ja piteli sitä

yhä vasemmassa kädessään, joka oli, käsivarsi hiukan koukistuneena,

hänen päänsä alla. Toisesta kädestä oli sauva luiskahtanut ja oli se

käsivarsi painettu tiukasti kylkeä vasten. Näköjään oli Antti aivan

hengetön; hänen päälleen oli jo karttunut hienoinen kerros sulamatonta

pyrylunta, vaikka siinä suurten kuusten suojaamassa aukeamassa olikin

aivan tyyni.

Joka jäsen vapisten painui Anni polvilleen Antin viereen ja kumartui

lyhdyn valossa tarkastamaan hänen kasvojaan. Ne olivat aivan valkeat,

silmät kiinni painuneet ja suupielissä näkyi hiukan verta. Anni pujotti

kätensä pystyyn nostetun takin kauluksen alle: kaula oli lämmin, Antti

eli!

Tulviva riemu täytti Annin sydämen, hän alkoi hätäisesti etsiä

haavaa. Pian se löytyikin, se oli kylkeä vasten puristetun oikean

käsivarren juuressa rinnan puolella. Antti oli käärinyt sen päälle

paksun villaisen kaulahuivinsa ja se, samoin kuin takki ja hiha olivat

yltäpäältä hyytyneen veren peitossa.

— Se on oikealla puolella, se ei ole tavannut sydäntä! vilahti

Annin aivoissa. — Keuhkoja on ehkä tavannut hiukan, mutta ei paljon

niitäkään, kun Antti on jaksanut hiihtää lähes kaksi kilometriä.

Verenvuoto vain on Antin uuvuttanut, Antti pelastuu, pelastuu, kun ei

ehtisi paleltua!

Anni asetti lyhdyn hangelle, veti kelkan Antin viereen ja levitti

hirventaljan sen liisteille kaksinkerroin alustaksi. Senjälkeen hän

painoi kelkan syvemmälle, irrotti Antin selästä pyssyn ja siirsi Antin

varovasti kelkkaan, kääri hänet huolellisesti toisella peitteellä sekä

sitoi lopuksi vyöllä jaloista ja keskiruumiin kohdalta kiinni.

Verenvuoto näytti jo tyrehtyneen, jonka vuoksi Anni antoi haavan olla

koskematta. Pyssyn hän pani myös Antin viereen kelkkaan. Antin sukset

hän nosti pystyyn keskelle aukeamaa ja otti niiden toisen sauvan

itselleen, että voisi selkoselle päästyään hiihtää nopeammin. Ilo

teuhasi koko ajan Annin ympärillä, sen riemulla ei ollut mitään rajoja.

Anni joutui sukkelaan taipaleelle, mutta taipaleen teko

kuusikkokorvessa oli nyt hyvin vaikeaa. Antti oli kookas, ruumiikas

mies, ja siksi raskaaksi käynyt kelkka upposi pehmeässä lumessa

pajuvitsojaan myöten, tartutteli lumen sisässä piileviin oksiin ja

pyrki vähän päästä niihin kaatumaan. Oli kulettava hyvin varovasti,

pahimmissa paikoissa takaperin kelkan edellä hivuen. Kuusten oksilta

tupsahteli suuria lumimöhkäleitä Annin niskaan; hän oli yltäpäältä

sulavan ja jäätyvän lumen peitossa. Sen lisäksi oli hän aivan

hengästynyt, hiki juoksi virtoina hänen kasvoiltaan, ja sulava lumi

valui hänen kaulaltaan alas hartioille ja rinnoille. Mutta Anni

ponnisteli hengähtämättä, hivui eteenpäin askel askeleelta ja pääsi

vihdoin selkosen laitaan.

Siitä lähtien alkoi matka joutua nopeammin. Kuu oli kohonnut taivaalle,

ja vaikka sakeat lumipilvet peittivät sen tyyten näkyvistä, valaisi

se silti sen verran, että Anni huomasi näkevänsä ilman lyhtyä. Hän

pani sen kelkan seville ja läksi sen jälkeen kahdella sauvalla sysien

eteenpäin.

Myrsky soitti honkien latvoissa raskasta soittoaan, huokaili ja

vaikeroi, mutta Anni ei kuullut sitä. Hän kuuli vain sydämessään

sykähtelevän toivon: Hänellä oli elämä, kallis elämä kelkassaan. Se

oli hänen rakastamansa miehen elämä ja se oli myös hänen elämänsä sekä

heidän lastensa elämä. Se ei saisi sammua, sillä silloin sammuisi

kaikki. Ei olisi enää Naarvasalolla elämää eikä olisi muuallakaan

hänelle. Hän menehtyisi tai menettäisi järkensä, joka olisi vielä

kauheampaa.

Anni ajatteli, ettei kohtalo voinut olla hänelle niin kova, se ei

riistäisi Antin elämää, kunhan hän vain joutuisi sukkelaan kotiin,

saisi hänen jäykistyneihin jäseniinsä uuden lämmön hierotuksi.

Anni hiihti huohottaen, vahvasti etukumarassa, pidellen sauvojaan

alhaalta ja sysien niillä tasaisen joukeasti, ettei vetohihna nykisi

kelkkaa ja tekisi sen kulkua epävakaiseksi. Vetohihna kiristi tiukasti

hänen rintojaan, kelkka kulki raskaasti pehmeässä lumessa. Hänen

sydämensä löi kuin halkeamaisillaan olevat palkeet, mutta hänen

lihaksensa toimivat kuin sitkeät vieterit. Ne eivät lamautuneet, ne

eivät antaneet perään. Lumisena ja matalaksi etukumaraan painuneena

Anni muistutti talvierämaan tonttua, joka kiidättää kallista aarrettaan

piiloon kolkon korven menninkäisiltä. Erämaan talven vihaiset voimat

temmelsivät hänen tiellään, yö oli hänen ympärillään ja kuolo

hiiviskeli hänen kantapäillään. Mutta hän hiihti niitä säikkymättä

ja niitä uhmaten. Hän hiihti niinkuin hänen kaukaiset esiäitinsä

olivat ehkä monasti hiihtäneet puolustaessaan korpien salatuissa

pimennoissa jokaista kylvämäänsä elämänsiementä, jokaista sen

häviävän pientä pisaraa pohjattomalla rakkaudellaan. Hänelläkin oli

sammuva elämänkipinä kelkassaan ja sitä pelastaakseen hän hiihti oman

uupumuksensa unohtaen, hiihti kuin henkensä edestä. Ja Ilo rohkaisi,

kiihotti häntä maltittomalla haukahtelullaan ja pyörähtäen tämän tästä

hänen käsiänsä nuoleskelemaan.

Anni tunsi sydämessään suurta kevennystä, kun hänellä oli edes yksi

ystävä suuressa hädässään, oli edes Ilo. Paljon kolkompaa olisi ollut

aivan yksin. Ilo oli uskollinen toveri, tajusi hänen hätänsä, ei

heittänyt, ei hylännyt häntä. Hän puheli Ilolle hyväileviä sanoja

lyhentääkseen aikaansa ja vapautuakseen aivoissaan polttavasta

ajatuksesta, että hän kulki liian, liian hitaasti. — Hyvä jumala, eihän

hän päässyt nopeammin, ei päässyt, vaikka miten olisi ponnistanut!

Välistä vilahti Annin aivoissa ajatus, että pitäisi pysähtyä, pysähtyä

vain sen verran, että saisi koetella Antin kaulaa, vieläkö se oli

lämmin, vieläkö Antti eli. Mutia hän hylkäsi heti säikähtäen tuon

ajatuksen. Se olisi viivyttänyt, se olisi voinut maksaa Antin elämän,

heidän kaikkien elämän. Epätoivoisesti hän silloin puristi sauvojaan,

kun tuo ajatus vilahti. Painautui vielä matalammaksi ja sysi niin, että

tupruna tuiski lumi, ja käärmeinä sujahtelivat notkeat sukset.