Pohjois-Aunuksen rajaseudun ruununmailla oli tukkityöläisten kesken
puhjennut tuhoisa kulkutauti. Piirin metsäherrakin sai siitä vihdoin
tiedon ja ryhtyi hän viipymättä hommaamaan lääkärinapua taudin
hävitystyölle rajoja panemaan.
Vaivaloinen oli matka. Monta päivää saivat lääkäri ja metsäherra rypeä
umpeutuneilla saloteillä, mutta lopulta pääsivät he perille, ja taudin
tartuntavaaran ehkäisemiseksi tehtiin kaikki, mikä niissä oloissa oli
mahdollista. Pahimmin sairastuneet lähetettiin ihmisten ilmoille ja
muille jaettiin lääkkeitä sekä neuvoja niiden käytössä.
— Lääkärien antamien määräysten valvomisen uskoi metsäherra
työnjohtajien huoleksi terottaen heidän mieliinsä, että taudin
jatkuvasta leviämisestä voisi ehkä olla seurauksena koko työmaan
sulkeminen siksi talveksi. Tämän uhkauksen hän kyllä tiesi tepsivän,
sillä töiden keskeytys olisi merkinnyt yhtiölle arvaamatonta vahinkoa.
Paluumatkalle lähdettäessä ehdotti metsäherra että kulettaisiin
oikotietä Naarvasalon kautta. Silloin täytyi heidän kyllä uskaltautua
pitkälle hiihtotaipaleelle, mutta Naarvasalosta edelleen he ehkä
saisivat kyydin. Siellä oli hänen reippain metsävartijansa, jonka
perheeseen tutustuminenkin jo hiihtovaivat palkitsi.
Lääkäri oli, samoin kuin metsäherrakin, parhaissa voimissaan oleva
nuori mies ja niinpä hän suostui ilolla toverinsa ehdotukseen. He
palkkasivat vain luotettavan oppaan matkatavaroitaan apuna kantamaan.
Yllätys oli suuri, kun matkalaiset seuraavan päivän iltana saapuivat
läpiväsyneinä Naarvasalon uutistorpalle. Lapset sattuivat olemaan
ulkona, kun he kantamuksineen urrivat korvesta näkyviin. Vilauksessa
katosivat lapset sisään ja toimittivat siellä kilpaa puhuen tiedon
vieraiden tulosta.
Anni vilkaisi ikkunasta ja tunsi jo hyvän matkan päästä yhden
tulijoista metsäherraksi. Hän katsahti häthätää ympärilleen, oliko
pirtti vieraiden vastaanottokunnossa, ja meni sitten ulos tulijoita
vastaan.
Tervehtiessään tiedusteli metsäherra, eikö Antti ollutkaan kotosalla.
Anni ilmotti Antin olevan sairaana, joten hän ei voinut tulla vieraita
vastaan.
— No sehän sattuikin sitten hyvin, että tulimme! huudahti metsäherra. —
Tämä toverini on lääkäri.
Samassa hän kuitenkin huomasi Annin poskien käyneen entistään hieman
kalvakammiksi ja kysyi säikähtyneenä:
— Onko se sairaus vakavakin, te olette laihtunut?
— Se oli vakava, hyvin vakava ja saattaa olla vieläkin, selitti
Anni hiljaisella äänellä. — Antti sai kolmisen viikkoa sitten
tapaturmalaukauksen rintaansa.
Säikähtyneinä riensivät vieraat pirttiin ja lääkäri ryhtyi oitis,
heitettyään vain kiireimmän kaupalla enimmät vaatteet yltään,
tarkastamaan Antin haavaa. Jo hätäinen tarkastus rauhotti hänet
kuitenkin täydellisesti, hän selitti:
— Ei hätää enää, haava on paranemassa! Parin viikon kuluttua olette
takaisin jalkeilla.
Hän puhdisti huolellisesti haavan, joka oli jo umpeen menemässä.
Senjälkeen hän kopeloi luustoa haavan ympäriltä ja selitti, ettei luoti
ollut tehnyt ainoatakaan pahempaa luunrikkomaa, joten oikea käsivarsi,
vaikka se oli vielä vähän jäykkä, tulisi aivan ennalleen. Tätä
tehdessään hän tiedusteli tarkemmin, miten haavottuminen oli tapahtunut
ja miten Anni oli haavaa hoitanut.
Anni kertoi pääkohdittain tapahtumain kulun. Hän kertoi sen hiljaisella
äänellä, katkonaisesti. Antti täydenteli siellä täällä hänen
kertomustaan.
Metsäherra ja lääkäri kuuntelivat äänettöminä Annin selontekoa. Sen
päätyttyä nousi lääkäri. Hän oli hyvin liikutettu, hän meni puristamaan
Annin kättä ja puhui:
— Ei kukaan olisi voinut tehdä niin paljoa kuin te olette tehnyt. Te
olette hyvin hoitanut haavan, juuri niinkuin se pitikin hoitaa, ja
sillä pelastitte miehenne hengen. Haava on vaarallisella paikalla,
siitä on vuotanut paljon, melkein liian paljon verta. Ainoastaan
miehenne vahva ruumiinrakenne ja teidän huolellinen, hellä hoitonne
estivät lopun tulemasta. Mutta nyt on kaikki hyvin, palkkionanne on
miehenne elämä, ja sehän on paras palkkio, mitä toivoa voi!
Hupaisasti kului se ilta Naarvasalon kodikkaassa pirtissä. Ollille
ja Liisu-typykälle valmisti metsäherra suuren riemun tuomisillaan,
jotka hän matkalle lähtiessään oli heitä muistaen mukaansa varannut.
Senjälkeen ryhtyi metsäherra juttelemaan Antin kera heidän yhteisistä
ammattitehtävistään.
Lääkäri istui enimmäkseen vaiti ja katseli ihaillen Annia, kun tämä
mieli kevyenä ja onnellisena hääri illallisen valmistuspuuhissa.
Lääkäriin oli tehnyt syvän vaikutuksen Annin koruton kertomus ja
se vaikutus tuli yhä voimakkaammaksi, kuta kauemmin hän Annia
katseli. Annin kasvonpiirteet olivat hienot, hänen ruskea, hiukan
kullanvivahteinen tukkansa oli harvinaisen uhkea, ja koko hänen
olentonsa uhkui niin tervettä naisellista elinvoimaa ja suloa, että
pakosta tunsi vastustamatonta tenhoa häntä katsellessaan.
Lääkäri oli huoleton poikamies, mutta tällä hetkellä hän tunsi itsensä
köyhäksi ja yksinäiseksi. Hän tunsi kadehtivansa tuota sängyssä
makaavaa miestä, ja hänen sieluunsa syöpyi lähtemättömäksi kuva
onnellisesta kodista, joka oli niin kaukana salolla muusta maailmasta
eristettynä, mutta joka juuri sen vuoksi oli niin eheä ja kokonainen.
Maukasta illallista tarjotessaan selitti Anni anteeksipyytäen,
ettei hänellä ollut vieraille maitoa. Saatiin tyytyä kaljaan palan
painikkeena.
— Ei meille maidosta väliä, nauroi lääkäri, mutta tottahan teillä
on sairaalle ollut edes vähän maitoa, kun paraneminen on niin hyvin
edistynyt?
— On ollut joku tilkkanen päivässä, selitti Anni tullen hyvin hämilleen.
— Se oli suuri onni, että oli edes vähän! huudahti lääkäri. — Ilman
maitoa olisi kuumeen jäleltä toipuminen ollut niin ja näin, kun
miehenne veret olivat niin vähissä.
Näistä lääkärin sanoista hämmentyi Anni yhä enemmän. Hänen täytyi paeta
kauemmas pöydän lähettyviltä peitelläkseen mielenliikutustaan.
Eivät lääkäri ja metsäherra sitä huomanneet, mutta Antti, joka
sängystään oli keskustelua seurannut, huomasi. Ensin se häntä
oudostutti, mutta sitten hän alkoi asiaa tarkemmin ajatella, ja
vähitellen hänelle selvisi kaikki tyyni. Kuvaamaton hellyys täytti
hänen sydämensä. Hän tuskin enää kuuli ensinkään, mitä vieraat
puhuivat; hän vastaili heidän kysymyksiinsä vain hyvin hajamielisesti.
Hänen ajatuksensa pyörivät koko illan siinä, millä tavoin ottaisi asian
Annin kanssa puheeksi.
Seuraavana päivänä vieraiden lähdettyä hän sen sitten otti. Lapset
sattuivat olemaan ulkona; he olivat Annin kanssa kahdeltaan tuvassa.
Anni hommaili lieden ääressä; silloin sanoi Antti odottamatta:
— Kuulehan Anni, minulla on sinulle puhumista. Hyvin tärkeä asia, jota
en millään saa ajatuksistani.
Hänen äänensä hieman värisi, vaikka hän koetti saada sen levolliseksi.
Anni katsahti häneen kummissaan, tuli sitten ja istahti hänen sänkynsä
viereen sekä kysyi hymyillen:
— No mikä se niin tärkeä asia on?
— En sano, ennenkuin etukäteeen lupaat, ettet pahastu, puhui Antti. —
Lupaatko sen, rakas Anni?
— Tietysti minä lupaan, sanoi Anni yhä enemmän ihmeissään.
Antti tarttui liikutustaan vastaan taistellen hänen käteensä ja katseli
häntä kauan silmiin.
— Hyvä kun lupasit! sanoi hän sitten. — Minä tahdon puhua siitä
maidosta — kiittää siitä! Minä tiedän mistä se tuli, tiedän, rakas Anni!
Anni lensi tulipunaiseksi, hän oli aivan yllätetty. Antti veti
hyväillen hänen päänsä puoleensa. Annin silmäripsissä välkkyivät
kyyneleet, kun hän puhui katkonaisesti:
— Pitihän minun se tehdä, mutta poju sai myös osansa, sai rehellisesti!
Enkä minä olisi sitä itse keksinytkään, en ikinä. Unessa se minulle
melkein suoraan neuvottiin ja silloin tiesin, että se pelastaa sinut.
Anni kertoi kokonaisuudessaan unensa. Ja he näkivät molemmat toistensa
silmistä sen lupauksen täyttymyksen, joka Annille oli unessa annettu.
Näkivät sen kauniina kangastavan elämänsillan, joka kerran Naarvasalon
kautta kulkien yhdistäisi Aunuksen ja Ylä-Karjalan kauniit maat
toisiinsa. He olivat sen sillan rakentajiksi valitut.