IV.

Pohjois-Aunuksen rajaseudun ruununmailla oli tukkityöläisten kesken

puhjennut tuhoisa kulkutauti. Piirin metsäherrakin sai siitä vihdoin

tiedon ja ryhtyi hän viipymättä hommaamaan lääkärinapua taudin

hävitystyölle rajoja panemaan.

Vaivaloinen oli matka. Monta päivää saivat lääkäri ja metsäherra rypeä

umpeutuneilla saloteillä, mutta lopulta pääsivät he perille, ja taudin

tartuntavaaran ehkäisemiseksi tehtiin kaikki, mikä niissä oloissa oli

mahdollista. Pahimmin sairastuneet lähetettiin ihmisten ilmoille ja

muille jaettiin lääkkeitä sekä neuvoja niiden käytössä.

— Lääkärien antamien määräysten valvomisen uskoi metsäherra

työnjohtajien huoleksi terottaen heidän mieliinsä, että taudin

jatkuvasta leviämisestä voisi ehkä olla seurauksena koko työmaan

sulkeminen siksi talveksi. Tämän uhkauksen hän kyllä tiesi tepsivän,

sillä töiden keskeytys olisi merkinnyt yhtiölle arvaamatonta vahinkoa.

Paluumatkalle lähdettäessä ehdotti metsäherra että kulettaisiin

oikotietä Naarvasalon kautta. Silloin täytyi heidän kyllä uskaltautua

pitkälle hiihtotaipaleelle, mutta Naarvasalosta edelleen he ehkä

saisivat kyydin. Siellä oli hänen reippain metsävartijansa, jonka

perheeseen tutustuminenkin jo hiihtovaivat palkitsi.

Lääkäri oli, samoin kuin metsäherrakin, parhaissa voimissaan oleva

nuori mies ja niinpä hän suostui ilolla toverinsa ehdotukseen. He

palkkasivat vain luotettavan oppaan matkatavaroitaan apuna kantamaan.

Yllätys oli suuri, kun matkalaiset seuraavan päivän iltana saapuivat

läpiväsyneinä Naarvasalon uutistorpalle. Lapset sattuivat olemaan

ulkona, kun he kantamuksineen urrivat korvesta näkyviin. Vilauksessa

katosivat lapset sisään ja toimittivat siellä kilpaa puhuen tiedon

vieraiden tulosta.

Anni vilkaisi ikkunasta ja tunsi jo hyvän matkan päästä yhden

tulijoista metsäherraksi. Hän katsahti häthätää ympärilleen, oliko

pirtti vieraiden vastaanottokunnossa, ja meni sitten ulos tulijoita

vastaan.

Tervehtiessään tiedusteli metsäherra, eikö Antti ollutkaan kotosalla.

Anni ilmotti Antin olevan sairaana, joten hän ei voinut tulla vieraita

vastaan.

— No sehän sattuikin sitten hyvin, että tulimme! huudahti metsäherra. —

Tämä toverini on lääkäri.

Samassa hän kuitenkin huomasi Annin poskien käyneen entistään hieman

kalvakammiksi ja kysyi säikähtyneenä:

— Onko se sairaus vakavakin, te olette laihtunut?

— Se oli vakava, hyvin vakava ja saattaa olla vieläkin, selitti

Anni hiljaisella äänellä. — Antti sai kolmisen viikkoa sitten

tapaturmalaukauksen rintaansa.

Säikähtyneinä riensivät vieraat pirttiin ja lääkäri ryhtyi oitis,

heitettyään vain kiireimmän kaupalla enimmät vaatteet yltään,

tarkastamaan Antin haavaa. Jo hätäinen tarkastus rauhotti hänet

kuitenkin täydellisesti, hän selitti:

— Ei hätää enää, haava on paranemassa! Parin viikon kuluttua olette

takaisin jalkeilla.

Hän puhdisti huolellisesti haavan, joka oli jo umpeen menemässä.

Senjälkeen hän kopeloi luustoa haavan ympäriltä ja selitti, ettei luoti

ollut tehnyt ainoatakaan pahempaa luunrikkomaa, joten oikea käsivarsi,

vaikka se oli vielä vähän jäykkä, tulisi aivan ennalleen. Tätä

tehdessään hän tiedusteli tarkemmin, miten haavottuminen oli tapahtunut

ja miten Anni oli haavaa hoitanut.

Anni kertoi pääkohdittain tapahtumain kulun. Hän kertoi sen hiljaisella

äänellä, katkonaisesti. Antti täydenteli siellä täällä hänen

kertomustaan.

Metsäherra ja lääkäri kuuntelivat äänettöminä Annin selontekoa. Sen

päätyttyä nousi lääkäri. Hän oli hyvin liikutettu, hän meni puristamaan

Annin kättä ja puhui:

— Ei kukaan olisi voinut tehdä niin paljoa kuin te olette tehnyt. Te

olette hyvin hoitanut haavan, juuri niinkuin se pitikin hoitaa, ja

sillä pelastitte miehenne hengen. Haava on vaarallisella paikalla,

siitä on vuotanut paljon, melkein liian paljon verta. Ainoastaan

miehenne vahva ruumiinrakenne ja teidän huolellinen, hellä hoitonne

estivät lopun tulemasta. Mutta nyt on kaikki hyvin, palkkionanne on

miehenne elämä, ja sehän on paras palkkio, mitä toivoa voi!

Hupaisasti kului se ilta Naarvasalon kodikkaassa pirtissä. Ollille

ja Liisu-typykälle valmisti metsäherra suuren riemun tuomisillaan,

jotka hän matkalle lähtiessään oli heitä muistaen mukaansa varannut.

Senjälkeen ryhtyi metsäherra juttelemaan Antin kera heidän yhteisistä

ammattitehtävistään.

Lääkäri istui enimmäkseen vaiti ja katseli ihaillen Annia, kun tämä

mieli kevyenä ja onnellisena hääri illallisen valmistuspuuhissa.

Lääkäriin oli tehnyt syvän vaikutuksen Annin koruton kertomus ja

se vaikutus tuli yhä voimakkaammaksi, kuta kauemmin hän Annia

katseli. Annin kasvonpiirteet olivat hienot, hänen ruskea, hiukan

kullanvivahteinen tukkansa oli harvinaisen uhkea, ja koko hänen

olentonsa uhkui niin tervettä naisellista elinvoimaa ja suloa, että

pakosta tunsi vastustamatonta tenhoa häntä katsellessaan.

Lääkäri oli huoleton poikamies, mutta tällä hetkellä hän tunsi itsensä

köyhäksi ja yksinäiseksi. Hän tunsi kadehtivansa tuota sängyssä

makaavaa miestä, ja hänen sieluunsa syöpyi lähtemättömäksi kuva

onnellisesta kodista, joka oli niin kaukana salolla muusta maailmasta

eristettynä, mutta joka juuri sen vuoksi oli niin eheä ja kokonainen.

Maukasta illallista tarjotessaan selitti Anni anteeksipyytäen,

ettei hänellä ollut vieraille maitoa. Saatiin tyytyä kaljaan palan

painikkeena.

— Ei meille maidosta väliä, nauroi lääkäri, mutta tottahan teillä

on sairaalle ollut edes vähän maitoa, kun paraneminen on niin hyvin

edistynyt?

— On ollut joku tilkkanen päivässä, selitti Anni tullen hyvin hämilleen.

— Se oli suuri onni, että oli edes vähän! huudahti lääkäri. — Ilman

maitoa olisi kuumeen jäleltä toipuminen ollut niin ja näin, kun

miehenne veret olivat niin vähissä.

Näistä lääkärin sanoista hämmentyi Anni yhä enemmän. Hänen täytyi paeta

kauemmas pöydän lähettyviltä peitelläkseen mielenliikutustaan.

Eivät lääkäri ja metsäherra sitä huomanneet, mutta Antti, joka

sängystään oli keskustelua seurannut, huomasi. Ensin se häntä

oudostutti, mutta sitten hän alkoi asiaa tarkemmin ajatella, ja

vähitellen hänelle selvisi kaikki tyyni. Kuvaamaton hellyys täytti

hänen sydämensä. Hän tuskin enää kuuli ensinkään, mitä vieraat

puhuivat; hän vastaili heidän kysymyksiinsä vain hyvin hajamielisesti.

Hänen ajatuksensa pyörivät koko illan siinä, millä tavoin ottaisi asian

Annin kanssa puheeksi.

Seuraavana päivänä vieraiden lähdettyä hän sen sitten otti. Lapset

sattuivat olemaan ulkona; he olivat Annin kanssa kahdeltaan tuvassa.

Anni hommaili lieden ääressä; silloin sanoi Antti odottamatta:

— Kuulehan Anni, minulla on sinulle puhumista. Hyvin tärkeä asia, jota

en millään saa ajatuksistani.

Hänen äänensä hieman värisi, vaikka hän koetti saada sen levolliseksi.

Anni katsahti häneen kummissaan, tuli sitten ja istahti hänen sänkynsä

viereen sekä kysyi hymyillen:

— No mikä se niin tärkeä asia on?

— En sano, ennenkuin etukäteeen lupaat, ettet pahastu, puhui Antti. —

Lupaatko sen, rakas Anni?

— Tietysti minä lupaan, sanoi Anni yhä enemmän ihmeissään.

Antti tarttui liikutustaan vastaan taistellen hänen käteensä ja katseli

häntä kauan silmiin.

— Hyvä kun lupasit! sanoi hän sitten. — Minä tahdon puhua siitä

maidosta — kiittää siitä! Minä tiedän mistä se tuli, tiedän, rakas Anni!

Anni lensi tulipunaiseksi, hän oli aivan yllätetty. Antti veti

hyväillen hänen päänsä puoleensa. Annin silmäripsissä välkkyivät

kyyneleet, kun hän puhui katkonaisesti:

— Pitihän minun se tehdä, mutta poju sai myös osansa, sai rehellisesti!

Enkä minä olisi sitä itse keksinytkään, en ikinä. Unessa se minulle

melkein suoraan neuvottiin ja silloin tiesin, että se pelastaa sinut.

Anni kertoi kokonaisuudessaan unensa. Ja he näkivät molemmat toistensa

silmistä sen lupauksen täyttymyksen, joka Annille oli unessa annettu.

Näkivät sen kauniina kangastavan elämänsillan, joka kerran Naarvasalon

kautta kulkien yhdistäisi Aunuksen ja Ylä-Karjalan kauniit maat

toisiinsa. He olivat sen sillan rakentajiksi valitut.

Suurten metsien salasta · 第 10 / 14 题