I.

Naarvasalon uutistorpan Anni rakasti syvästi miestään Anttia. Tämän

rakkautensa lakia totellen oli hän jättänyt kotitalonsa Ilomantsin

Lumivaaran kylässä ja painunut Antin mukana asumattomalle Naarvasalon

ruununmaalle, jonne he yhdessä olivat rakentaneet uutistorppansa aukean

ahon laitaan, ainoaan paikkaan koko perukalla, jossa kasvoi vähän

kaunista koivumetsää loputtoman hongikon reunassa ja jossa sitäpaitsi

oli lähistöllä muutamia kirkasvetisiä ja kalaisia salojärviä.

Torpanmaan oli Antti saanut auliisti metsäherralta kahdestakin

syystä: Ensiksi oli Antin isä myös ruununtorppari Lumivaaran

lähisalolla, ja toiseksi oli metsäherra jo kauan mielinyt perustaa

Naarvasalon perukalle erikoisen vartiopiirin, mutta ketään halukasta

metsänvartijaksi lähtijää ei ollut ilmestynyt. Kaikki pelkäsivät

sitä, että Naarvasalolta oli lähimpään ihmisasuntoon, jo mainittuun

Lumivaaran ruununtorppaan, runsaasti kolmekymmentä kilometriä ja

itseensä Lumivaaran kylään lähes viisikymmentä.

Antti ei kuitenkaan sitä pelännyt. Hän oli salojen lapsi ja hänelle

olivat Naarvasalon ruununmaat pojasta pitäen tuttuja. Hän oli niitä

samoillut ensin isänsä kera, sitten yksinään ansojansa asetellen

ja niitä kaiket syksyt kokien. Monasti oli hän näillä matkoillaan

yöpynytkin Naarvasalolle ja silloin oli hän aina valinnut yösijakseen

saman paikan, sen hongikkoselkosen laidassa kasvavan koivumetsän. Siinä

kasvoi koivujen keskellä aivan ahon reunassa yksi ainoa jättiläissuuri

kuusi. Sen juurelle oli Antti vakinaisen tulisijansa laittanut, siinä

oli hän monta yötä rakovalkeansa ääressä uinaillut.

Antti oli vähitellen alkanut rakastaa sitä ahonreunaa, ja kummia

ajatuksia rupesi silloin siinä havuvuoteella kelliessä mieleen

tulemaan. Rakovalkean pihkalta tuoksahtava lämpö hiveli niin

unettavasti väsähtyneitä jäseniä, mutta sydämessä ailahteli outo ja

hämärä kaipaus. Ei Antti aluksi ollut oikein selvillä mitä se oli.

Mutta kun hän sitten Lumivaaran kylällä silloin tällöin käydessään

tutustui Anniin, alkoi se kaipaus ja ne oudot ajatukset hänelle

vähitellen selvitä. Ei hän hyvään aikaan rohjennut niistä Annille

mitään puhua, vaikka Annin silmien katse olikin sellainen, että se

hänen mielestään aivan kuin kehotti puhumaan. Se katse sai kuitenkin

aikaan sen, että Antille tuli yhä useammin asiaa Lumivaaran kylälle, ja

joka käynnin jälkeen tuli hänen olonsa salollaan yhä rauhattomammaksi.

Annin katse seurasi häntä kaikkialla, se kutsui ja houkutti. Se

ilmestyi hänen sielukuvastimeensa päivällä ja yön unissa, ja lopulta

alkoi tuntua siltä, kuin olisi se katse yhtaikaa pyytänyt ja soimannut

häntä.

Silloin teki Antti päätöksensä, läksi mitään muuta asiaa tekosyyksi

ottamatta Annia tapaamaan ja puhui hänelle suoraan kaikki ajatuksensa.

Ja kun hän oli lopettanut puhumisensa, ja Anni nosti maahan painuneen

katseensa häneen, näki hän siitä katseesta vastauksen. Se katse sai

Antin melkein mielettömäksi riemusta. Hän tempasi Annin syliinsä ja

painoi ensi kerran suudelman naisen huulille, eikä Anni vastustellut.

Seuraavana kesänä he sitten läksivät Naarvasalolle ja rakensivat sinne

uutistorppansa. Annin vanhemmat ja koko suku panivat aika lailla

vastaan, mutta Anni totteli rakkautensa lakia ja läksi. Vanhemmat

suutahtivat tästä itsepäisyydestä niin pahasti, että antoivat Annille

myötäjäisiksi vain yhden arkullisen vaatteita ja nuoren hieholehmän,

vaikka talo oli kohtalaisissa varoissa. Mutta Anni lähti sittenkin.

Koko muukin kylä oli ymmällä Annin lähdöstä. Anni oli kylän pulskin

tyttö, ja kylän poikamiehet katsoivat jokainen henkilökohtaiseksi

loukkaukseksi Antin, tuon metsien kutsumattoman tungettelijan

ilmestymisen heidän riistamailleen. Ja kaikki käkesivät, että Anni

kyllä pian palaa takaisin sieltä salolta ja polvillaan kerjää

vanhemmiltaan anteeksiantoa ja kattoa päänsä päälle.

Mutta ennustukset eivät toteutuneet, Anni jäi Naarvasalolle. Vuodet

vierivät ja yhä syvemmin rakasti Anni miestään, yhä täydellisemmäksi

tuli heidän onnensa.

Se oli eheä ja täydellinen vuodet läpeensä, mutta varsinkin oli joka

vuosi yksi päivä, jolloin he muita täydellisemmin tunsivat onnensa

suuruuden. Se oli se heinäkuun päivä, jona he ensi kesää Naarvasalolla

eläessään olivat saaneet pirttinsä valmiiksi ja koristaneet sen

yhdessä tuoksuvilla tuomen- ja pihlajanlehvillä sekä siirtäneet

sinne yhteisen vuoteensa tilapäisestä tuohimajastaan. Joka vuosi he

pyhittivät sen päivän, joka vuosi he silloin uudestaan koristivat

pirttinsä tuoksuvilla tuomenlehvillä ja istuivat sitten sitä ihaillen

pöydänpääpenkillä pitkän aikaa sylityksin, niinkuin olivat silloin ensi

kesänä istuneet. Se oli heidän yhdyselämänsä suuri sunnuntaipäivä.

Jo kahdeksan sellaista sunnuntaipäivää he olivat viettäneet, kahdeksan

vuosirengasta oli jo mennyt umpeen heidän elämänsä onnenkudelmassa.

Heillä oli jo kaksi kaunista lasta, seitsenvuotias Olli ja viisivuotias

tytönnypykkä Liisu.

Muutakin tavaraa oli jo aika paljon karttunut: Oli heillä kolme

lehmää, härkämullikka, vasikka ja hevonen sekä monta lammasta. Ahosta

oli jo suuri osa muokattu kauniiksi viljapelloksi, ja lisää peltoa

oli Antti raivannut etemmäs korven laitaan. Sen lisäksi oli Antilla

metsänvartijan palkkansa ja uudelta, nuorelta metsäherralta lupaus

sen korottamisesta vanhempaan ikäluokkaan sekä vielä toinen lupaus

Naarvasalon uutistorpan saamisesta omaksi perintötilakseen.

Mutta pääasia oli, että Antin käsivarret olivat yhtä vahvat kuin

silloin alussakin, ja että Annin poskilla läikehti myös veri yhtä

lämpimänä ja raikkaana.

Sivuutettuaan yhdyselämänsä kahdeksannen vuosipäivän saivat he pian

viettää yhden ylimääräisen juhlapäivänkin. Saman vuoden marraskuun

lopulla Anni synnytti kolmannen lapsensa, vantteran pojan.

Ei ollut heillä sen syntymähetkellä vierasta apua enemmän kuin oli

toistonkaan lastensa syntymähetkellä ollut. Antti oli yksinään Annin

apuna. Antti vaali ja hoiteli sekä häntä että pienokaista synnyttämisen

jälkeen. Samoin toimitteli Antti myös kaikki Annin työt, ruokki ja

lypsi karjan, keitti keitot ja lämmitti saunan, niinkauan kun Anni

makasi lapsivuoteessaan.

Kauan ei Anni lapsivuoteessa maannutkaan, jo aikoja ennen joulupyhiä

hän oli täydellisesti toipunut. Ja kun sitten heti uudenvuoden jälkeen

nuori, iloinen metsäherra saapui vieraaksi, pidettiin Naarvasalon

kodikkaassa pirtissä uuden tulokkaan varpajaispidot.

Metsäherra oli jo aika syksyllä käydessään luonut pitkän, merkitsevän

silmäyksen Anniin ja sanonut hänelle leikkiä laskien, että hän tulee

varpajaispitoihin heti uuden vuoden jälkeen. Ja hän piti sanansa,

hän tuli renkinsä kera ja toi tullessaan kaksi miehen kantamusta

kaikenlaisia hyviä lahjoja.

Erikoisista syistä on tässä mainittava, että hän muiden tavarain ohella

toi myös kolme pullollista parasta viiniä, mitä oli saanut hankituksi.

Silloin juotiin Naarvasalon pirtissä ensi kerran viiniä. Mutta

ainoastaan yksi pullollinen juotiin, toiset kaksi pani Anni säilöön

vastaisen varalle, niinkuin hän sanoi.