Ja laivat ne lähtivät retkilleen
kun kukkivat kesäiset päivät,
ne lens' yli metallinhohtavan veen,
vanat valkoiset jälkeen jäivät.
Oi, sieluni mun, mitä tunnetkaan?
Olet aivan oudolla miellä!
Ilon näitkö sä nousevan haudastaan
syvält' jostain, rinnassa siellä?
Tosin nääntymys paina ei suonissas,
ei horna sisällä polta,
kuin ennen, et kalva olentoas
joka tuokio tuokiolta;
mut punniten katsotko menneeseen,
vai hyljitkö vastaisuutta?
yli kukkivan maan, yli välkkyvän veen
taot ehkä jo tuskaa uutta?
Et aattele tuota. Sa ihmettelet
vain ett' olet nyt, olet tässä,
ett' huuliltas sanat voitolliset
ovat lauluksi helähtämässä:
Ja laivat ne lähtivät retkilleen
kun kukkivat kesäiset päivät,
ne lens' yli metallinhohtavan veen,
vanat valkoiset jälkeen jäivät.