Näin joskus, kun päivä on mennyt
ja saapuu hiljainen yö,
minä vasta tunnen sen nyt
kuin täytenä sydän lyö.
Se on äkkiä täyttynynnä
ihan tuhlaten tulvilleen,
se on naurua, nyyhkyä, ynnä
kuin hyökyä merten veen.
Sitä kuuntelen ihmetellen
ja melkeinpä peljäten —
täys, humisten, läikkyellen,
on huoneeni hiljainen.
Unet saapuvat piiloistansa
minut kutsuen katsomaan:
ne elämänkangastansa
yhä kutovat ahkeraan.
Se kangas on ihmeellinen
— alun ammoin on syönyt jo koi —
mut uutta on syntyminen,
käy polkuset, pirta soi.
Kude hauras, niidet heikot.
Ei touhusta tulosta lie.
Miks unet, ne virkeät veikot,
yhä sukkulata vie?
Ei kysy ne mitä ja miksi,
ne kutovat, kutovat vain:
näen eteeni piirtyviksi
kipukankahan kudelmain.
Valo säihkyy pinnasta kankaan,
sen ylitse varjot käy! —
ei kutojat muistelevankaan
koin hampaan tuhoa näy.
Sitä katson, en käske, en kiellä.
En muista, on pitkällä yö. —
Miss' unet on, totuus siellä
ja kauneuden hukkatyö!