Jo aamu sarastaa.
Jo pilvet leimuavat.
Niin yökön silmää sumentaa
kaikk' oudot päivän tavat.
Mut kiitos auringon
— se ruokkii karjojansa.
Oi, lihavamp' ens'yönä on
mun hampahissa kansa.
Ma päiviks katoan,
ei kukaan tiedä, mihin:
ma ryömin piiloluolahan
maan synkän uumenihin.
Siell' on mun sopessain
työhuone, vailla vertaa.
Taon siellä lentoneuvojain,
taon, uusin tuhat kertaa.
Käy, palje, tohisten,
ja ahjo, säkenöi sä!
Ei levon hetkeen, unehen
oo aikaa yökön töissä.
Kuin hyrrä, pyörii maa.
Kuun kiiltää kohta sarvet,
noit'ämmät luudill' ratsastaa
ja kirkuu tähtiparvet.
Hei, siipi täydemmäks.
Sen kaaret kantaviksi,
sen runko raudan-kestäväks,
sen saumat joustaviksi. —
Noin välkkyy sini vieterein
se, soijin sataluvuin,
sen kaistat kaartuu ylitsein
yömustin silkkikuvuin.
Ma uskon itsehein,
en jumalihin taivaan.
Ma itse joka naulan tein
mun yöni lentolaivaan.
Niin kauvan, kuitenkin,
kun kestää siipi-silta,
kuin haukka, isken saalihin
ma ilman tanhuvilta.