Runotar, nyt voimas lainaa hetkeks kiitäväks,
anna muoto lauluun, jonka tunnen syntyväks;
kauvan sitä valmistin ja kauvan ikävöin,
päivät uneksuin ja olin valvehilla öin.
Vuosi vuodelt' syvemmälle opin näkemään
luonnon mystilliseen yöhön, aineen hämärään.
Enpä löydä lempeyttä, suurta mieltä en.
Antajaa en löydä. Löydän rosvon verisen,
hirviön kuin polyypin, kuin Molok-jumalan,
nielun kaikki-nielevän ja kaikki-vaativan.
Muotoaan se näytä ei. Se, herja, häpeää;
salaa imunystyränsä ihoon lähettää.
Pettävä sen ääni on. Se harhaan johti mun.
Sokeana antausin sen juhlakutsuhun.
Kaiken muun ma hylkäsin, sen seuraa yksin hain,
luulin, sitä liki olin niinkuin harvat vain.
Luulin, äidinrinnasta sen maitoa ma join.
Iloitsin. Ja lahjaks sille nuoruuteni toin. —
Nyt sen huomaan, verrattava olin houkkioon
— omaa mielikuvaani vain kurkottanut oon.
Kaipuustani sen muodon tein ja sitä palvelin,
sille uhrit uhrasin ja sitä ylistin.
Luonto, julmin Molok, kaikki antimeni vei,
mitään sijaan antanut — tai kiittänyt — se ei.
Luullessain ett' virvoitusta rinnoilta sen toin
— omaa sydänvertani sen maitona ma join.
Nuoruus hukkaan juossut on, ja koht' on eessä syys.
Sydän mitään saanut ei, vaikk' hartahasti pyys.
Mitään en ma omista. En ole itseäin.
Luonto imee nieluunsa mun pientä sydäntäin
ravitakseen lihavuuttaan rasvan-tihkuvaa,
jonka pelkkä aavistus jo kuohuksiin mun saa.
Voimaton, en mitään luonnon hornalle ma voi;
yhtä turhaa, rukoili tai vastaan kapinoi.
Voin vain tyynin mielin, mutta silmin avoimin
jättäytä sen valtaan, jota vihaan, halveksin.
Riemu mennyt. Tuska mennyt. On vain tyydytys
uhkamielin ottaa vastaan karvas täytymys.