Kuun silta kromikeltainen
käy ylle kylmäin vesien
ja jäisten kaislarantain.
Sen sillan ääriä ei näy.
Yön tyhjyyteen sen holvi käy
mun uniani kantain.
Ne kaikk' tän'yönä saapuivat,
ne silmiänsä hieroivat
kuin lapset herätessään:
yks hento niinkuin henkäys,
yks — irstas yökön-elämys,
yks panssarpeittehessään.
Ja kullakin on maljanen,
niin pieni, mut niin täyteinen,
täys mykkää kaipausta.
Ne mereen maljat tyhjentää.
Kuin neste kallis kimmeltää!
Kuin meri musta, musta! —
Nyt hiipivät ne yhtehen,
käs' toisen liittyy toisehen.
Ne hiljaa karkeloivat.
Kuin karnevaaliruhtinaat!
Mut hautajaiset autuaat
niill' on, ja onpa oivat.
Ne puhaltaa mua kasvoihin,
ne katsoo silmin suruisin,
ne nyökkää päätä mulle.
Ne karkelee mun ohitsein,
ne sanattomin hyvästein
käy tielle kullatulle.
Mik' ihme yhtehen ne toi?
Kuin sovussa ne olla voi,
tuo tuolle kättä antaa?
Toi erojuhla yhtehen,
ja tie, mi kerran viimeisen
kuun siltaa pitkin kantaa.