On viikon vettä vihmonut
ja tuossa on sen työ:
on salaa kevät puhjennut
kun vaihtui viime yö.
Kohtsiltään syttyy nurmikot
ranunklein kultatuohuksiin
ja kaikki kolkot kalliot
ne peittyy kukkasiin.
Näen ihmehen ma edessäin.
Mut sille kuulu en.
Kai syrjään kevähästä jäin.
En myönnä kieltä sen.
Hoen turhaan: sydän, tunne, kuin
jo kevät puhkeaa,
jo huokaa metsät havahtuin,
jo herää kylmä maa!
Mut sydän vartoo, vaikenee,
vain hiukan hymähtää
— se kuuntelee, se katselee,
mut mitään ei se nää.
Kuin tuhatvuodet paikallaan
se todistanut ois,
kun vuodet tuuppi toisiaan
ja häipyy ohi, pois.
Kuin silmäinlumett' oisi tuo
kaikk' ympärillä sen,
vain valhetta, kuin pelko luo
ja harha aistien.
Kuin totta vain ois sittenkin
sen oma kaipaus,
sen verenlyönti tulisin,
sen rohkein aavistus.
Sa sydän, vanhempi sa oot
kuin aurinko ja maa!
Vaikk' seirenit sua kutsukoot,
sua ei ne silti saa.
Sa itse syksyt synnytät
ja talvet, keväimet;
ne todemmat on, täydemmät
kuin kaikki entiset,
nuo, jotka saapui houkuttain,
niin paljon luvaten,
mut jättäin heikon riemun vain
ja heikon murehen.
Nuo muistot silti saattajas
sun tielläs olkohon
kuin askeljäljet astumas,
jotk' takanasi on,
kun yksinäisin hetkin käyt
yl' kuiluin syvimpäin,
kun ohjaavat sua untes näyt
sun kohtaloitas päin.