Nään yhä hahmon, kuinka se kolmin kummuin
taivaanrannan ruskohon kuvastuu.
Nään yhä kaiken. Muistanpa, aamupuolla
kuinka ma nousin, jyrkkää rinnettä päin,
syrjään jättäen tiet.
Syys oli tullut ja ajanut ankarin kasvoin
kukkaset pois, huvikulkijat pois,
pois myös maalarit, mestarit näköalain.
Vaikeni aamu. Tuuli myrskyksi kiihtyi.
Pilvet lensivät, harmailla siivillään
viistäen vuorta; ja satehen kuurot
vuoroin vihmoi vettä, ja vuoroin taas
selkeni hetkeksi taivas. — Auringon
säteet kultasi seutua jylhää.
Nousinpa silloin louhista vierua pitkin
suoraan hartehille Ukko-Kolin.
— Silmäni mun kuin keksivät riemuiten
kvartsitikyhmyt paljain sinisin pinnoin!
Kvartsiti, karaistu syvällä povessa maan,
katselin riemuin kovia muotoja sen,
joist' oli osansa vieneet tuulet ja helteet,
maajään ankara paino ja vetten vuo.
Tunsin: Tuohon on painanut jää; kas tuoss' ovat uurteet;
tuolta on lohkare irti tempaunut. —
Kuin sotavanhus, hiljainen, hopeapäinen,
pysty vielä ja terve, mut pinnassaan
pitkien vuosien uurtamat arvet.
Katselin kauan, kyhmyistä kylmää harjaa,
metsän keskestä särmänä nousevaa,
kuinka se välkkyi, märkänä satehesta,
syksyisen päivän sätehissä kimmeltäin.
Myrsky ryski sen jyrkillä rintehillä
siivoten papereita ja roskaa muuta
jälkeen kesän ja joukkojen julkeain.
Kaksi haukkaa vain oli liikkehessä
kiertäen vitkaan tuulessa laakson yllä,
vaiti, ja siivin liikkumattomin.
Yhtään ihmistä ei. Sain yksin olla,
katsoa kyllin, ja kyllin hengittää
raikasta, kirpeätä syksyilmaa.
Pilvet lensivät liepeillä jylhäin vaarain,
ylitse järven, vaahtona kuohuvan.