Näin unta. — Suuressa kaupungissa
ma kuljin, köyhänä, uuvuksissa,
koin etsiä kattoa pääni päälle
joka hiukan ois suojana pakkassäälle
ja jossa vois rauhassa kirjottaa,
yöks raajansa lepoon ojentaa.
Olin kymmenet talot jo lävitse käynnä,
ei tilaa missään, ne kaikk' oli täynnä.
Mut viimein, jo illan suussa aivan
oli palkkana pitkän juoksun ja vaivan
yks huone, pieni ja kylmä niin,
ihan ullakkokerroksen kurjin soppi;
(sitä huoneeks kylläkin kutsuttiin;
näön puolesta — tuskinpa koirankoppi).
Mut koppero asuttu kymmenin vuosin
oli ollut, mukaan sen vanhan kuosin
siell' asusti köyhiä perkeleitä,
myös maksaen, joskus, kun kykenivät.
Ketä niin? — Kuka muistaisi kaikkia heitä. —
Joku varas, sen poliisit pidättivät;
joku synkeäsilmäinen anarkisti —
hän kaulansa silmukkaköyteen pisti;
joku naikkonen — vietiin sairaalaan;
joku taidemaalari, rappiorenttu,
joll' oli joka yö yhä kurjempi henttu;
joku mies, joka kerjäsi ammattinaan;
joku tupakka-ukko leininlyömä
ja tautien kaikellaisten syömä.
»Ja viimeiseks» — niin naapuri ties —
»joku kumma, hieman höperö mies,
sen mokoma pitkätukkainen jätkä,
jok' ei syönyt, ei tehnyt säällistä työtä.
Kun tuli, ol' pikkuinen nyytti myötä:
yks risainen viltti, yks kynttilänpätkä,
yks korvaten kuppi, yks leivänpala,
lisäks paperinsilppua kaikellaista.
Lie ollut lintu tai ollut kala,
en tiedä, mut täss' on paperikaista,
joita raapusti miesi se yhtenään;
niit', luulisin, runoiksi nimitetään.»
Niin haasteli kuoma. Ja hänpä sen ties!
Runoseppo se olihan ollut mies.
Yhä naapuri juttusi: »Kuollut hän
oli kaiketi viluun ja nälkähän.
Tuon penkin päältä se löytyi ukko
ja sen suuss' oli purtu paperitukko
— lie nälkäänsä sitä yrittänyt
kai syödä, mut kesken väsähtänyt. —
Kuin kauvan liekkin kylmänä maannut,
siit' ei ole kukaan selvää saanut.
Hän vietiin hautaan yhteiseen.
Ei kenenkään tiedetä saattaneen.»
Sellaisen huoneen ma vuokrasin.
Sen penkillä maaten tuumiskelin
mikä lie otus ollut se ammattiveli,
joka ennen kopissa tässä eli.
— Ei mikään nero, ei suola maan.
Enp' ollut kuullut ma milloinkaan
hänen nimensä kaltaista mainituksi
Ja huonoja oli, jo ensnäkemältä,
runorievut, jotk' oli jääneet hältä.
Mut kuitenkin, itsensä kutsutuksi
lie tuntenut hän. Ja hän hapuillut
oli jotakin silti, ja uneksinut.
Runon kärsimyskalkin sakkaan asti
hän sai hetk' hetkeltä tyhjentää,
mut ei tuta riemua — kirkkahasti
kun kuplii runo ja hyrsyää,
kun kyynel muuttuvi timantiksi,
veripisarat kiviksi kallehiksi. —
Vain syntymistuskan tunsi hän,
mut mitään ei nähnyt syntyvän.
Kuin suuri hän silt' oli rohkeudessa!
kun Mestari saapui ja haastoi näin:
Jätä onnesi elossa rauhaisessa,
jätä perhosriemusi, ystäväin,
ota sauvas ja vyötä kupehes,
mua seuraten, astu matkallesi
olet astuva tuskaan ja koettelemukseen —
minun riemuuni, itsesi unhoitukseen.
Se mies, se houkka, se kummallinen,
Hän vähässään oli uskollinen.