(Riimikronikka)
Rajasuutari lestinsä lautaan lyö.
»Jo on hemmetimmoinen paikka,
kun ei maista ruoka, ei maista työ.
Koko ammatti! — Ei, ei vaikka
kuin pohtisin sinne ja tännepäin,
en selvää saa minä järjelläin
mitä tarkoitusta on tällä
alituisella rehkinnällä.
»Jos napsin nauloja nahkoihin,
pikilangalla kättäni rääkkään,
totisesti, en toimin sellaisin
tämän elämän onnea nääkkään.
Parahiksi syrjästä kurkata saan
miten porvari nauttii onnestaan;
Syö herkkuja; lapset ja naiset
kuin kukkaset tuoksuvaiset.
»Mut meillä, kuin äärellä tunkion,
vain haisee nahka ja kakka,
ja korvalle kyllin riemua on
kun pennut räyhää ja akka.
Ja istu sä pönttötuolillas,
ja korjaa kenkiä sortajas,
jos selkää särkisi kuinka,
jos miel' olis karvas kuinka.
»Miks suutariksi mä synnyinkään,
miks en herraksi, patruunaksi?
Sain minäkin Luojalta pystyvän pään,
kaks silmää ja korvaa kaksi;
toki lahjoja mulla senverran ois
että kaikki ne konstit oppia vois,
jotka tekevät ihmiseksi
ja suureks ja onnelliseksi.
»Ne kaikkihan syntyvät ihmiset
sama Aatamin nahka päällä,
mut toisill' on päivät kultaiset,
elo toisten on varjossa täällä.
Täm' on väärä ja ilkeä järjestys.
Tästä täytyy paisua myllerrys.
Meit' on paljon, me vannoimme ponnen:
me itse, me ryöstämme onnen.»
Niin haasteli viisas suutarimies,
ja niin hän toimikin kerta.
Hän »jyrkkäin» joukossa olla ties
kun »laskettihin verta»
— tosin oli vain rakki piskuinen,
mut räyhäsi joukossa tiikerien.
Nolo loppu — tiikerin virsi —
lyhyt virsi ja pitkä hirsi. —
Ja, kertovat, edessä kiväärein
oli suutari pehmeä piltti;
hän armoa kerjäs, ja yksintein
lupas vastedes olla kiltti.
Nyt nahka ja kakka ja parkuna muu
oli armahampi kuin kuoleman suu.
Se askel, se jyrkin, se kammottaahan:
Tilis tee! Ypöyksinäs outoon maahan!