1
Käs' pieni, yli pöydän
on kädessäni.
Kaks silmää pakeneepi
mun silmiäin
ja seinää katsoo
ja lattiaa.
Mut posket punertuvat
ja rinta kohoaa.
Yhä musikantit jossain
ne soittaa jotakin,
ensviulu yli muitten
on kiihkein.
Puhe pöydiss' ympärillä
käy sorinaks.
Me yhä vaiti ollaan,
me kaks.
Meilt' kananpoika jäähtyy
ja hyytyy kasti sen. —
Sa väistät katsettani.
Kuin peljäten! Kuin syyttäen!
Näen kyynelen.
Käs' pieni, käteheni
se unohtuu
ja sormihini sormet
soukat puristuu.
2
Und das Band, das uns verbindet,
Sei ein schwaches Rosenband.
Side meidän välillämme
olkoon side ruusuinen —
parahimmat päivistämme
solmitkoon se yhtehen.
Ruusuketju kestäköhön
niinkuin ruusuketju voi.
Lemmettäret hymytköhön!
Amoriinin huilu soi!
Armas, mitään tiedä emme,
tunnemme vain jotakin:
Riemu lyököön ylitsemme
hetken lainein lämpimin. —
Taittukohot ruususiteet
milloin aika täysi on;
— haurahat on ruusun piteet
kytkimiksi kohtalon.
Sinä kohtaloitas kohti.
Minun myöskin mennä suo.
Kirottu, ken toisen johti
oman helvettinsä luo.
Harvat lienee onnen hetket;
ne, mit' on, ne tasataan.
Sydämien synkät retket
yksin, yksin kuljetaan.
Armahani, onnen päivät
vielä eessä odottaa.
Vasta kun ne taakse jäivät,
ruususide katkeaa.
3
Älä koske uutimihin.
Vale siell' on vastassa vain,
vale, ilkeys tyhjien mielten
ja katseitten kalseain.
»Koko maailma» — niin, siell' on se
ja kaikki sen tärkeydet,
»katinkullat» ja »oikeat kullat»
ja rummut ja kulkuset.
Elit, kaipasit, mitäpä löysit?
Vain tyhjän tyhjästä sait,
vain löysit muurahaisen,
jos ihmistä hait.
Siell' on kaikkea eik' ole mitään.
Se on köyhä, niin köyhä maa.
Ja onnen murunen pienin
se täytyy varastaa. —
Älä laske päivää sisään,
älä kajoa uutimiin.
Sitä kaikkea ulkona siellä
nyt vihaan niin!
He lukevat poskipäistäs
ja silmistäsi sun:
olet jakanut kanssani onnen
sen varastetun.
Ja tietänet, ei ole aivan
hyvä sen, joka paljastuu.
Siell' on käytävä panssari päällä;
vait' silmä; ja vaiti suu. —
Tule tänne, mun syliini, vielä.
Tule, vaikk' edes itkemään.
Me kätkemme onnen pirstat
pois hämärään.
Niin silloin vasta kun loppuun
on hehkunut veremme lies,
sa kun olet mulle vieras,
ma sulle vieras mies,
niin silloin se valkeuden hetki,
jota päiväksi kutsutaan,
joka kotvan jo vartonut tuolla
on vuoroaan,
se käyköön sisähän niinkuin
lie käynyt jo ennenkin;
kaks julkeinta muurahaista
sitä katsoo silmihin.