Ryöväri tuli puukkoineen. Lukkoa koitti.
Katseli hän. Kuunteli. Ovikelloa soitti.
»Iltaa. Tässäkös asuu se mies,
josta huhu ties
että häll' aarre on jommoinenki!
Seis! Nyt raha tai henki!»
— Tervetuloa, rosvomies.
Niin on asia kuin huhu ties.
Ei tosin aarretta suuremmoista,
mutt' onhan silti, on yhtä ja toista
annettavaksikin, luulisin.
Pitele säkkiä.
Täytehen äkkiä
saat sen, ja saanetpa toisenkin.
— Valitse, ystävä, mun omastain,
valitse mitä sä halajat vain.
Tuolla on hymyä, naurua täällä,
oivaa käytellä pahalla säällä.
Tässä on auringon kirkasta kultaa.
Tässä on multaa.
Täällä on siivet ne voimalliset,
joill' yli merien lentelet.
Taikasauvani tuoss' — ota pois! —
parempi vain, se jos parempi ois.
Tässä on unia, raskaita, hentoja,
maata käypiä, siipilentoja,
täällä muistoja, pahoja, hyviä,
kyynelsilmiksi herkentyviä.
Tässä on kuivunut kukkanen;
senkin saat sinä, myöskin sen.
— Sellaista korua, vuosien tuomaa,
aitoa kaikki — sa leimat hyvät huomaa! —
Ja, jos ei vielä ole kylliksi näistä,
täällä on tunnetta sykähtäväistä,
kaipuuta, kipuna polttavaa.
Onpa yks hitunen viisaudesta,
hämärä aavistus totuudesta,
joskus joka silmihis kangastaa.
Onpa, palkkana kestetystä,
kallis murunen tyytymystä
edessä tyhjyyden tumman yön.
Tahdotko, senkin minä säkkihis lyön?
Niinpä hän haasteli. Hän esille mätti
kaikkea parasta antiaan.
Rosvo sitä katseli kummissaan,
hiipi pois varkain, ja säkkinsä jätti,
vaikka se oli jo kukkurallaan.
Niinkin voi käydä. Ei tavara kelvannut,
ei edes rosvolle kelvannut.