Ei, ei, tätä tunteeni lasta
en laske ma kuolemaan;
se on syntynyt parhaimmasta,
mitä tunsin ma milloinkaan.
Laps rakkauden se on puhtahimman,
väliin itsekkäimmän ja vaativimman.
Se ei mitään pyytänyt itselleen,
ei pyytänyt itselleen.
Se tahtoi mun kaikkeni antaa
sun, hennon, suojakses,
se tahtoi yl' kuilujen kantaa
sun hauraan askeles.
Ja se ei sua koskaan löytää voinut,
sen ääni ei koskaan sieluhus soinut,
sen lämpö ei löytänyt rintahas sun,
ei löytänyt rintahas sun.
Lie turhaa kysyä: miksi?
Miten muuten olla vois!
Kuin synnyimme vierahiksi,
ohi vieraina painumme pois.
Käs löytää voi käden lämpimän toisen,
voi huulet yhtyä huulihin toisen,
mut ohitse outoina sydämet käy,
ohi outoina sydämet käy,
Mut silti mun tunteeni lasta
en laske ma kuolemaan;
nyt voimallisemmaks vasta
se on tullut kuin milloinkaan,
se öitteni unist' on uskoa juonut
ja päivien aatos on sille tuonut
kuin kukkuratäydet lupaukset,
kuin kukkurat lupaukset.
Se jos sun ei löytänyt luoksi,
ei silti se sammua saa.
Oman orpoutemme vuoksi
oma sille on avara maa.
Ohi sun, ohi mun sen henkäys käyköön,
yli maan sen siunaus siivittäyköön
ja se osansa ääneti kantakoon,
iät ääneti kantakoon.
Kera painuvan päivän ruskon
se länteen painukohon.
Tuhatvuoden päästä, mä uskon,
idän kautta se nouseva on!
Ja silloin se kypsynyt olkoon, jotta
säde pienin sen, ihan huomiotta
yli säikkyköön tomun sun ja mun,
tomun sun ja mun.