Olen katsonut varjoa tuota,
joka toistaa mun,
joka, lähtien jalkaini luota,
meren, maan yli heittää muotoni mun.
Kuva kallis, kauhistavainen,
— sitä syleilen —,
tuo ainoa seuralainen,
näköpiirini rutsaus myrkkyinen.
Oli kerran se poikanen heikko,
jota ohjata sain.
Nyt on se jo mahtava peikko.
Se on valtijanain.
Se on kaikkeni vienyt multa
— ma en ole varjoakaan —
sen askelet iskevät tulta,
veri pauhaa sillä jo suonissaan.
— Ja, luojitta suuremmitta,
mua onhan se vain!
Se on vain itkuni mitta
yli maailmain.