Ne lentää, hajoo tuulihin
taas lehdet kuollehet,
niin moneen runosyntihin
jo ennen syylliset.
Yks lehti veripunainen
ja toinen musta lie,
yks lennähtävi läntehen,
käy itään toisen tie.
Ei itku kuulu, vaikerrus;
on murhe sanaton.
On suuri, suuri uupumus
ja kaiken loppu on.
On turhaa vihas, rakkautes,
on turha ystävyys;
jäät pimeähän yksikses
kun saapuu kerta syys.
Jäät pimeään. Ja jaksa et
sun kättäs ojentaa
kun päivän viime sätehet
yön syliin katoaa.
Ei itku kuulu, vaikerrus.
On murhe sanaton.
On suuri, suuri uupumus.
Ja kaiken loppu on.