Se on saapunut, totinen syksy taas,
jota vartonut oot kuin vapahtajaas:
syys ankara, äärillä meren ja rantain,
joka luokse käy, kovan tuomion kantain,
kun kaikki syksyn tähdet valvoo meren yllä.
Olen kiertänyt kierron, ja takaisin
tulin siihen, josta ma lähdinkin,
kun, poikanen, kerran purtehen astuin
ja lasketin aavalle, tuntoni vastuin,
ja tahdoin meren sydämeen, jost' kertoo taru.
Tovin eksyksiss' olen kierrellyt,
enslähtöni tähdet on eessäni nyt.
Ei tuntoon luottaen luontunut matka.
Mut vielä on tuulta, se käskee: jatka,
taas purjeet läiskää, tempoin nuoriansa.
Te tähdet, te tähdet, te tuomitkaa;
— sit' en itse voi, sit' en itse saa. —
Nyt ohjaan tiukemmin haahteni keulan.
Nyt valitsen tarkemman kompassineulan:
te tähdet, teidän tyyntä katsettanne seuraan.
Yhä jossain on meren sydän tuo,
joss' auringon valjakko illoin juo,
vesi kirkas — kuin taivasta kaikkialla —
ja tähdet paistavat yllä ja alla
ja meren karjat uivat pitkin linnunrataa.
I