Miesraukkaa vaivasivat niiden kohtaloiden aaveet, jotka odottivat häntä
merkillisenä maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Hän pyysi hartaasti, että
minä käskisin jonkun rengeistä valvoa hänen luonaan hänen
syntymäpäivänsä aamuna. Minä lupasin noudattaa hänen käskyänsä ja
kysyin häneltä, minä viikon päivänä hänen syntymäpäivänsä oli. Hän luki
päivät sormillaan, ja tästä huomasin, ettei hän tiennytkään tämän
vuoden olevan karkausvuoden, koska hän ilmoitti 29 päivänä helmikuuta
olevan hänen syntymäpäivänsä, vaikka se olikin vasta 1 päivänä
maaliskuuta. Koska olin lääkärille luvannut tehdä sen kokeen, jonka hän
oli esittänyt, en huolinut huomauttaa Ravenille hänen erehdyksestään.
Täten minä myöskin aivan umpimähkään astuin ensimmäisen askeleen
"Tallirengin uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.
Seuraavana päivänä sattui pieni taloudellinen pula, joka välillisesti
ja kummallisesti oli yhteydessä Ravenin lähestyvän lopun kanssa.
Vaimoni sai kirjeen, jossa meitä pyydettiin läsnäolemaan kahden
ylhäissukuisen saksalaisen naapurin, herra ja rouva Beldheimerin
hopeahäissä. Herra Beldheimer omisti suuria viinitarhoja Mosel-virran
rannoilla. Hänen kartanonsa oli rajan toisella puolen ja meidän
maatilamme olivat niin etäällä toisistaan, että meidän oli yö
viivyttävä isäntämme luona. Jos noudattaisimme kutsua, tulisi meidän
siis olla kotoa poissa maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Mrs Fairbank
pysyi jäykästi joutavassa päätöksessään omin silmin nähdä, mitä
mahdollisesti tapahtuisi Francis Ravenille hänen syntymäpäivänään, eikä
suostunut lähtemään Maison Rougesta.
"On helppo keksiä esteitä", sanoi hän tavallisella vilkkaudellaan.
Minä sitävastoin en voinut huomata, että oli niinkään helppo päästä
pulasta. Kun hopeahäät vietetään Saksassa, vietetään viidenkolmatta
vuoden onnellisen avioliiton juhlaa; ja kun isäntä pyytää ystäviään
tulemaan tällaiseen tilaisuuteen, on hänen kutsunsa melkein
kuninkaallisen käskyn veroinen. Tuumailtuamme hetken aikaa, jolloin
huomasin olevan mahdotonta saada vaimoani taipumaan ehdotukseeni, jätin
mrs Fairbankin rauhaan. Mutta kun minulle oli selvää, että ystävämme
pitäisivät pahana, jos molemmat jäisimme juhlasta pois, pyysin mrs
Fairbankin itse ilmoittamaan esteensä ja lupasin puolestani tulla
ystäviemme juhlaan. Täten minä umpimähkään astuin toisen askeleen
"Tallirengin uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.
Viikon päivät kuluivat; helmikuun viime päivät olivat käsissä. Uusi
perhepula syntyi ja tämäkin tapaus näkyi olevan kummallisessa
yhteydessä lähestyvän lopun kanssa.
Ensimmäisenä miehenä tallissa oli eräs mies nimeltä Joosef Rigobert.
Hän oli yksinkertainen mies, ylpeili suuresta koostaan eikä käyttänyt
itseään ollenkaan siivosti naisia kohtaan. Hänen ainoa ansionsa oli se,
että hän osasi hyvästi hoitaa ja ruokkia niitä hevosia, jotka oli
uskottu hänelle. Sanalla sanoen hän oli niin hyvä tallirenki, että oli
vaikea löytää hänen veroistaan, ja senvuoksi hän niin kauan pysyi
palveluksessani. Nyt tuli tallimestarini luokseni kertomaan, että
Rigobert oli ruvennut laiskaksi ja eli huikentelevaista elämää. Pahin
syytös häntä vastaan oli se, että hänet samana päivänä oli Metzin
kaupungissa nähty erään englantilaisen naisen seurassa, jonka kanssa
hän seurusteli eräässä ravintolassa, vaikka hänen olisi ollut
palaaminen Maison Rougeen. Mies puolusti itseään sillä, että "lady",
kuten hän naista nimitti, oli vieras englantilainen nainen, joka ei
tuntenut kaupunkia, ja että hän ainoastaan naisen pyynnöstä oli
näyttänyt hänelle, missä hän voisi saada jotakin ravinnokseen. Minä
nuhtelin miestä hänen käytöksestään, enkä huolinut sen enempää tutkia
asiaa. Tällä välinpitämättömyydelläni astuin umpimähkään kolmannen
askeleen "Tallirengin uni" nimisessä näytelmässä.
Illalla 28 p. helmikuuta annoin minä käskyn tallirengeille, että joku
heistä valvoisi seuraavan yön englantilaisen vuoteen ääressä.
Joosef Rigobert tarjoutui kohta tähän toimeen, arvatenkin siinä
tarkoituksessa, että hän jälleen pääsisi suosiooni. Minä puolestani
suostuin hänen ehdotukseensa.
Sinä päivänä söi lääkäri päivällistä meillä. Noin puolen yön aikaan hän
ja minä lähdimme tupakkahuoneesta Francis Ravenin makuuhuoneeseen.
Rigobert oli paikoillaan eikä näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä.
Ranskalainen ja englantilainen eivät nähtävästi olleet oikein hyvässä
sovussa. Francis Raven makasi turvatonna vuoteellaan, äänetönnä
odottaen, että kello löisi kaksi aamulla, ja että naisen haamu taas
ilmestyisi.
"Olen tullut tänne sanomaan teille hyvää yötä, Francis", sanoin hänelle
ystävällisesti. "Huomenna käyn teitä katsomassa, ennenkuin lähden
matkalle."
"Kiitoksia kaikesta hyvyydestänne, armollinen herra. Huomenna te ette
näe minua hengissä. Tällä kertaa on nainen tappava minut. Pankaa
mieleenne sanani -- nainen on tappava minut."
"Hyvä ystävä, eipä tuo nainen voinut Englannissakaan tappaa teitä;
mitenkä hän sitten voisi tappaa teidät täällä Ranskassa?"
"Minä olen, armollinen herra, aivan vakuutettu siitä, että hän on
etsivä minut täältä. Kello 2 aamulla syntymäpäivänäni olen minä jälleen
näkevä naisen ja silloin näen hänet viimeisen kerran. Se on oleva
viimeinen kerta."
"Luuletteko siis tosiaan, että hän tappaa teidät?"
"Luulen kyllä, armollinen herra. Hän on tappava minut -- puukolla. Minä
olen tuomittu. Viisikymmentä Rigobertiä ei voisi suojella minua."
"Ja kuitenkin haluatte, että joku valvoisi täällä luonanne?"
"Se on pelkkää heikkoutta, armollinen herra. En tahdo mielelläni olla
yksin kuolinvuoteellani."
Minä silmäilin tohtoria. Jos hän olisi kehoittanut, olisin pelkästä
säälistä ilmaissut Ravenille, minkä ilveen me olimme hänelle
valmistaneet. Mutta tohtori tahtoi pysyä kokeessaan; hänen kasvonsa
osoittivat selvään, että pitäisin suuni kiinni.
Seuraavana päivänä, 29 helmikuuta, olivat hopeahäät. Ensimmäinen työni
aamulla oli käydä Ravenin luona. Rigobert tapasi minut ovella.
"Kuinka Raven on viettänyt yönsä?" kysyin minä häneltä.
"Hän on lukenut rukouksiaan ja tähtäillyt haamuja", vastasi Rigobert.
"Hullujen huone on ainoa sopiva paikka hänelle."
Lähestyin vuodetta.
"Huomenta, Francis, täällähän te makaatte raittiina ja terveenä, vaikka
puhuitte eilen niin kamalia."
Hänen silmänsä katsoivat minuun epäilevinä ja ihmettelevinä.
"En ymmärrä sitä", vastasi hän.
"Näittekö vaimoanne, kun kello löi kaksi?"
"En nähnyt, armollinen herra."
"Tapahtuiko mitään?"
"Ei mitään, armollinen herra."
"Ettekö nyt ole vakuutettu siitä, että olitte väärässä?"
Hän katseli yhä epäillen ja ihmetellen. Hän lausui uudelleen sanat,
jotka hän jo oli sanonut:
"En ymmärrä sitä."
Minä tein viimeisen yrityksen, saattaakseni hänet iloiselle tuulelle.
"Olkaa huoletta, Francis! Kahden viikon kuluttua te nousette ylös
terveenä."
Hän pudisti päänaluksella lepäävää päätään.
"Tässä on jotakin nurin", sanoi hän. "Minun ei sovi vaatia, että
uskoisitte minua, armollinen herra. Minä ainoastaan väitän, että tässä
on jotakin nurin -- ja aika on sen osoittava."
Lähdin pois huoneesta. Puoli tuntia myöhemmin matkustin Beldheimerin
luokse ja jätin tohtorin ja vaimoni huoleksi järjestää huomispäivän
asian.