Me sanoimme jäähyväiset Francis Ravenille Fairleigh Hallin portilla ja
lupasimme, että hän pian saisi tietoa meistä.
Samana iltana mrs Fairbank ja minä puhuimme huoneessamme. Puheemme
aiheena oli tallirengin elämäkerta; olimme erimieliset siitä, minkä
verran ihmisrakkautta olimme velvolliset osoittamaan tallirengille.
Minun ajatukseni miehen kertomuksesta oli aivan käytännöllistä laatua.
Francis Raven oli mielestäni niin kauan miettinyt tuota kummallista
unennäköä ja huonon vaimonsa käytöstä, että hän lopulta oli joutunut
jonkinmoiseen itsensä pettämisen tilaan tässä asiassa. Vallan
mielelläni tahdoin auttaa häntä pienemmällä rahasummalla ja puoltaa
häntä lakimieheni luona, jos hän tosiaankin oli jossakin vaarassa ja
tarvitsi neuvoa. Tähän päättyivät mietteeni niistä velvollisuuksista,
joita minulla saattoi olla tätä henkisesti kivuloista miestä kohtaan.
Mrs Fairbankin romantillinen luonne ei tyytynyt tähän järkevään
tuumaan, vaan meni mahdottomiin.
"Yhtä vähän voisin luopua Francis Ravenista, kun hänen syntymäpäivänsä
tulee", sanoi vaimoni, "kuin laskea luotani hauskan kirjan lukematta
viimeisiä sivuja. Olen päättänyt, Percy, viedä hänet tallirenkinä
mukanamme Ranskaan, kun palaamme sinne takaisin. Mitäpä yksi mies
enemmän tai vähemmän maksaa niin varakkaille ihmisille, kuin me
olemme?"
Ilojeni ja surujeni toveri jatkoi tällä tavoin puhettansa, eikä
lainkaan pitänyt lukua niistä syistä, joita minä väitteitteni
puolustukseksi toin esiin. Tarvitseeko minun sanoa naineille
veljilleni, kuinka tämä väittely päättyi? Vaimoni tietysti hiukan
suututti minua ja minä lausuin muutamia ankaria sanoja. Suuresti
loukattuna vaimoni tietysti kääntyi toiselle kyljelleen
aviovuoteellamme ja purskahti itkuun. Tietysti "herra" sitten pyysi
anteeksi ja "rouva" sai asian menemään mieltänsä myöten.
Ennenkuin viikko oli loppunut, ratsastimme Underbridgeen ja tarjosimme
Francis Ravenille ylimääräisen tallirengin paikan luonamme.
Aluksi miesparka tuskin voi käsittää erinomaista onneansa. Kun hän
hiukan tyyntyi, kiitti hän yksinkertaisella, kohteliaalla tavalla. Mrs
Fairbankin herkkä myötätuntoisuus puhkesi kuten tavallista sanoihin.
Hän puhui Ravenin kanssa kodistamme Ranskassa, aivankuin harmaapäinen,
henkisesti väsynyt mies olisi ollut lapsi.
"Te, Francis, ette voi kuvitellakaan, kuinka sievä tuo vanhanaikainen
asuntomme on; kuinka ihana on puutarhamme! Talli on kymmenen kertaa
suurempi kuin tämä, erinomainen asunto teille. Meidän talomme nimi on
Maison Rouge. Metz on lähin kaupunki. Kaunis Mosel-virta on lyhyen
matkan päässä. Kun haluamme jotakin muutosta oloissamme, tarvitsee
meidän ainoastaan ajaa rajalle ja niin tulemme Saksaan."
Francis, joka tähän asti jotenkin välinpitämättömästi oli kuunnellut
kertomusta, säpsähti ja punehtui vaimoni viimeisistä sanoista.
"Saksaan?" toisti Francis.
"Niin. Muistuttaako Saksa teitä jostakin?"
Tallirengin silmät tuijottivat synkästi maahan päin.
"Saksa muistuttaa minua vaimostani", vastasi hän.
"Kuinka niin?"
"Vaimoni kertoi kerran minulle asuneensa Saksassa, aikoja ennen kuin
minä tutustuin häneen, silloin kun hän vielä oli nuori tyttö."
"Oliko hän siellä sukulaistensa vai ystäviensä luona?"
"Hän oli siellä jonkinlaisena kotiopettajattarena eräässä perheessä."
"Missä osassa Saksanmaata?"
"En muista enää, rouva. En liioin muista, mainitsiko vaimoni sitä
lainkaan."
"Sanoiko vaimonne teille perheen nimen?"
"Niin. Nimi oli minulle aivan outo ja olen jo aikoja sitten unohtanut
sen. Perheen isällä oli suuria viiniviljelyksiä, sen minä muistan!"
"Sanoiko hän teille, minkälaisia viinejä siinä talossa valmistettiin?
Meidänkin seuduillamme on viiniviljelyksiä. Oliko se Moselviiniä?"
"Enpä voi tuota sanoa, rouva. En muista sanoiko hän viinin nimeä."
Tähän päättyi keskustelu. Me lupasimme ilmoittaa Francis Ravenille,
ennenkuin lähtisimme Englannista.
Minä olin aikeissa käydä tervehtimässä englantilaisia ystäviämme ja
kesällä palata Maison Rougeen. Vähää ennen määrättyä lähtöpäivää täytyi
minun kuitenkin luopua tästä hankkeesta erään pienen rettelön tähden,
joka tapahtui irlantilaisten maatilojen hoitamisessa. Sen sijaan että
olisin kesän aikana palannut kartanoomme Ranskassa, lähdimmekin sinne
vasta pari viikkoa ennen joulua. Francis Raven seurasi mukana ja tuli
jonkinlaiseksi apumieheksi Maison Rougen talliin. Ennen pitkää
toteutuivat ikävällä tavalla ne muistutukset, joita olin tehnyt
vaimolleni, kun tämä esitti, että Raven otettaisiin meidän
palvelukseemme.
Francis Ravenin ei onnistunut, kuten ennakolta olin pelännyt, elää
hyvässä sovussa toveriensa kanssa. He olivat kaikki ranskalaisia eikä
yksikään heistä ymmärtänyt englannin kieltä. Francis taasen ei
laisinkaan ollut perehtynyt ranskan kieleen. Hänen ujo luonteensa,
surullinen mielensä ja halu olla itsekseen -- kaikki nämä seikat eivät
olleet hänelle eduksi. Meidän muut palvelijamme kutsuivat häntä
"englantilaiseksi karhuksi." Tällä haukkumanimellä hän oli tunnettu
koko seudussa. Riitoja syntyi, jotka pari kertaa päättyivät tappeluun.
Mrs Fairbankille itsellekin kävi selväksi, että jonkinlainen muutos oli.
tapahtumassa, Meidän vielä keskenämme pohtiessa, mikä keino olisi
paras, tapahtui onnettomalle tallirengillemme eräs tapaturma
tallissa, ja se pakoitti meidät pitämään vielä jonkun aikaa hänet
palveluksessamme. Mies raukalle tapahtui se onnettomuus, että hevonen
potkaisi poikki hänen sääriluunsa.
Meidän lääkärimme hoiti häntä ja hän sai maata omassa sievässä
huoneessaan tallirakennuksessa. Kun hänen syntymäpäivänsä lähestyi, oli
hän vielä sängyn omana.
Muutoin hän oli ruumiinvoimiensa puolesta sangen reipas. Mutta
henkisessä suhteessa lääkäri ei ollut tyytyväinen häneen.
Francis Ravenia vaivasi jokin tuntematon mielensairaus, joka häiritsi
hänen yölepoansa. Kuultuani tämän, pidin velvollisuutenani ilmoittaa
lääkärille, mikä seikka se oli, joka vaivasi sairaan mieltä. Lääkäri,
joka oli käytännöllinen mies kuten minäkin, arveli myöskin, että Raven
oli jonkinlaisessa itsensäpettämistilassa ja että jokin kummallinen
hänen vaimoansa ja unta koskeva ajatus oli iskeytynyt hänen päähänsä.
"Hän voi parantua tästä taudista", lisäsi lääkäri, "jos vain
yksinkertaisella tavalla tehtäisiin pieni koe."
"Kuinka se tapahtuisi?" kysäsin häneltä.
Lääkäri ei vastannut, vaan teki itse puolestaan kysymyksen:
"Muistatteko sattumalta, että tänä vuonna on karkausvuosi?" kysyi
lääkäri.
"Mrs Fairbank muistutti minua siitä eilen", vastasin minä. "Muuten en
olisi sitä tiennyt."
"Luuletteko Francis Ravenin tietävän, että tämä vuosi on karkausvuosi?"
Nyt vasta aloin hämärästi käsittää, mitä ystäväni tarkoitti.
"Se riippuu siitä, onko hän saanut englantilaisen almanakan", sanoin
hänelle. "Mutta jollei hänellä satu olemaan sitä -- mitä sitten?"
"Silloin ei Francis Ravenilla ole mitään aavistustakaan siitä, että
helmikuussa on 29 päivää tänä vuonna", alkoi tohtori puhua. "Mitä hän
on siis tekevä? Hän odottaa naisen tulevan puukkoineen kello 2 aamulla
29 päivänä helmikuuta. Antakaa hänen kärsiä kaikki kummalliset kauhunsa
vääränä päivänä. Antakaa hänen sitävastoin sinä päivänä, joka on hänen
todellinen syntymäpäivänsä, levätä koko yö rauhassa ja nukkua yhtä
sikeästi kuin muutkin kello kaksi aamulla. Ja kun hän sitten herää
iloisena tavallisella aamiaistunnillaan, tehkää pilkkaa hänestä,
sanokaa hänelle asian todellinen laita."
Minä lupasin tehdä hänen sanojensa mukaan. Lääkäri lähti luotani
kertomaan asiasta mrs Fairbankille, ja minä lähdin talliin katsomaan
Francis Ravenia.