XIV.

Me sanoimme jäähyväiset Francis Ravenille Fairleigh Hallin portilla ja

lupasimme, että hän pian saisi tietoa meistä.

Samana iltana mrs Fairbank ja minä puhuimme huoneessamme. Puheemme

aiheena oli tallirengin elämäkerta; olimme erimieliset siitä, minkä

verran ihmisrakkautta olimme velvolliset osoittamaan tallirengille.

Minun ajatukseni miehen kertomuksesta oli aivan käytännöllistä laatua.

Francis Raven oli mielestäni niin kauan miettinyt tuota kummallista

unennäköä ja huonon vaimonsa käytöstä, että hän lopulta oli joutunut

jonkinmoiseen itsensä pettämisen tilaan tässä asiassa. Vallan

mielelläni tahdoin auttaa häntä pienemmällä rahasummalla ja puoltaa

häntä lakimieheni luona, jos hän tosiaankin oli jossakin vaarassa ja

tarvitsi neuvoa. Tähän päättyivät mietteeni niistä velvollisuuksista,

joita minulla saattoi olla tätä henkisesti kivuloista miestä kohtaan.

Mrs Fairbankin romantillinen luonne ei tyytynyt tähän järkevään

tuumaan, vaan meni mahdottomiin.

"Yhtä vähän voisin luopua Francis Ravenista, kun hänen syntymäpäivänsä

tulee", sanoi vaimoni, "kuin laskea luotani hauskan kirjan lukematta

viimeisiä sivuja. Olen päättänyt, Percy, viedä hänet tallirenkinä

mukanamme Ranskaan, kun palaamme sinne takaisin. Mitäpä yksi mies

enemmän tai vähemmän maksaa niin varakkaille ihmisille, kuin me

olemme?"

Ilojeni ja surujeni toveri jatkoi tällä tavoin puhettansa, eikä

lainkaan pitänyt lukua niistä syistä, joita minä väitteitteni

puolustukseksi toin esiin. Tarvitseeko minun sanoa naineille

veljilleni, kuinka tämä väittely päättyi? Vaimoni tietysti hiukan

suututti minua ja minä lausuin muutamia ankaria sanoja. Suuresti

loukattuna vaimoni tietysti kääntyi toiselle kyljelleen

aviovuoteellamme ja purskahti itkuun. Tietysti "herra" sitten pyysi

anteeksi ja "rouva" sai asian menemään mieltänsä myöten.

Ennenkuin viikko oli loppunut, ratsastimme Underbridgeen ja tarjosimme

Francis Ravenille ylimääräisen tallirengin paikan luonamme.

Aluksi miesparka tuskin voi käsittää erinomaista onneansa. Kun hän

hiukan tyyntyi, kiitti hän yksinkertaisella, kohteliaalla tavalla. Mrs

Fairbankin herkkä myötätuntoisuus puhkesi kuten tavallista sanoihin.

Hän puhui Ravenin kanssa kodistamme Ranskassa, aivankuin harmaapäinen,

henkisesti väsynyt mies olisi ollut lapsi.

"Te, Francis, ette voi kuvitellakaan, kuinka sievä tuo vanhanaikainen

asuntomme on; kuinka ihana on puutarhamme! Talli on kymmenen kertaa

suurempi kuin tämä, erinomainen asunto teille. Meidän talomme nimi on

Maison Rouge. Metz on lähin kaupunki. Kaunis Mosel-virta on lyhyen

matkan päässä. Kun haluamme jotakin muutosta oloissamme, tarvitsee

meidän ainoastaan ajaa rajalle ja niin tulemme Saksaan."

Francis, joka tähän asti jotenkin välinpitämättömästi oli kuunnellut

kertomusta, säpsähti ja punehtui vaimoni viimeisistä sanoista.

"Saksaan?" toisti Francis.

"Niin. Muistuttaako Saksa teitä jostakin?"

Tallirengin silmät tuijottivat synkästi maahan päin.

"Saksa muistuttaa minua vaimostani", vastasi hän.

"Kuinka niin?"

"Vaimoni kertoi kerran minulle asuneensa Saksassa, aikoja ennen kuin

minä tutustuin häneen, silloin kun hän vielä oli nuori tyttö."

"Oliko hän siellä sukulaistensa vai ystäviensä luona?"

"Hän oli siellä jonkinlaisena kotiopettajattarena eräässä perheessä."

"Missä osassa Saksanmaata?"

"En muista enää, rouva. En liioin muista, mainitsiko vaimoni sitä

lainkaan."

"Sanoiko vaimonne teille perheen nimen?"

"Niin. Nimi oli minulle aivan outo ja olen jo aikoja sitten unohtanut

sen. Perheen isällä oli suuria viiniviljelyksiä, sen minä muistan!"

"Sanoiko hän teille, minkälaisia viinejä siinä talossa valmistettiin?

Meidänkin seuduillamme on viiniviljelyksiä. Oliko se Moselviiniä?"

"Enpä voi tuota sanoa, rouva. En muista sanoiko hän viinin nimeä."

Tähän päättyi keskustelu. Me lupasimme ilmoittaa Francis Ravenille,

ennenkuin lähtisimme Englannista.

Minä olin aikeissa käydä tervehtimässä englantilaisia ystäviämme ja

kesällä palata Maison Rougeen. Vähää ennen määrättyä lähtöpäivää täytyi

minun kuitenkin luopua tästä hankkeesta erään pienen rettelön tähden,

joka tapahtui irlantilaisten maatilojen hoitamisessa. Sen sijaan että

olisin kesän aikana palannut kartanoomme Ranskassa, lähdimmekin sinne

vasta pari viikkoa ennen joulua. Francis Raven seurasi mukana ja tuli

jonkinlaiseksi apumieheksi Maison Rougen talliin. Ennen pitkää

toteutuivat ikävällä tavalla ne muistutukset, joita olin tehnyt

vaimolleni, kun tämä esitti, että Raven otettaisiin meidän

palvelukseemme.

Francis Ravenin ei onnistunut, kuten ennakolta olin pelännyt, elää

hyvässä sovussa toveriensa kanssa. He olivat kaikki ranskalaisia eikä

yksikään heistä ymmärtänyt englannin kieltä. Francis taasen ei

laisinkaan ollut perehtynyt ranskan kieleen. Hänen ujo luonteensa,

surullinen mielensä ja halu olla itsekseen -- kaikki nämä seikat eivät

olleet hänelle eduksi. Meidän muut palvelijamme kutsuivat häntä

"englantilaiseksi karhuksi." Tällä haukkumanimellä hän oli tunnettu

koko seudussa. Riitoja syntyi, jotka pari kertaa päättyivät tappeluun.

Mrs Fairbankille itsellekin kävi selväksi, että jonkinlainen muutos oli.

tapahtumassa, Meidän vielä keskenämme pohtiessa, mikä keino olisi

paras, tapahtui onnettomalle tallirengillemme eräs tapaturma

tallissa, ja se pakoitti meidät pitämään vielä jonkun aikaa hänet

palveluksessamme. Mies raukalle tapahtui se onnettomuus, että hevonen

potkaisi poikki hänen sääriluunsa.

Meidän lääkärimme hoiti häntä ja hän sai maata omassa sievässä

huoneessaan tallirakennuksessa. Kun hänen syntymäpäivänsä lähestyi, oli

hän vielä sängyn omana.

Muutoin hän oli ruumiinvoimiensa puolesta sangen reipas. Mutta

henkisessä suhteessa lääkäri ei ollut tyytyväinen häneen.

Francis Ravenia vaivasi jokin tuntematon mielensairaus, joka häiritsi

hänen yölepoansa. Kuultuani tämän, pidin velvollisuutenani ilmoittaa

lääkärille, mikä seikka se oli, joka vaivasi sairaan mieltä. Lääkäri,

joka oli käytännöllinen mies kuten minäkin, arveli myöskin, että Raven

oli jonkinlaisessa itsensäpettämistilassa ja että jokin kummallinen

hänen vaimoansa ja unta koskeva ajatus oli iskeytynyt hänen päähänsä.

"Hän voi parantua tästä taudista", lisäsi lääkäri, "jos vain

yksinkertaisella tavalla tehtäisiin pieni koe."

"Kuinka se tapahtuisi?" kysäsin häneltä.

Lääkäri ei vastannut, vaan teki itse puolestaan kysymyksen:

"Muistatteko sattumalta, että tänä vuonna on karkausvuosi?" kysyi

lääkäri.

"Mrs Fairbank muistutti minua siitä eilen", vastasin minä. "Muuten en

olisi sitä tiennyt."

"Luuletteko Francis Ravenin tietävän, että tämä vuosi on karkausvuosi?"

Nyt vasta aloin hämärästi käsittää, mitä ystäväni tarkoitti.

"Se riippuu siitä, onko hän saanut englantilaisen almanakan", sanoin

hänelle. "Mutta jollei hänellä satu olemaan sitä -- mitä sitten?"

"Silloin ei Francis Ravenilla ole mitään aavistustakaan siitä, että

helmikuussa on 29 päivää tänä vuonna", alkoi tohtori puhua. "Mitä hän

on siis tekevä? Hän odottaa naisen tulevan puukkoineen kello 2 aamulla

29 päivänä helmikuuta. Antakaa hänen kärsiä kaikki kummalliset kauhunsa

vääränä päivänä. Antakaa hänen sitävastoin sinä päivänä, joka on hänen

todellinen syntymäpäivänsä, levätä koko yö rauhassa ja nukkua yhtä

sikeästi kuin muutkin kello kaksi aamulla. Ja kun hän sitten herää

iloisena tavallisella aamiaistunnillaan, tehkää pilkkaa hänestä,

sanokaa hänelle asian todellinen laita."

Minä lupasin tehdä hänen sanojensa mukaan. Lääkäri lähti luotani

kertomaan asiasta mrs Fairbankille, ja minä lähdin talliin katsomaan

Francis Ravenia.

Salaperäinen nainen · 第 17 / 20 题