Minä viivyin kotona siksi, kunnes liike alkoi kaupungissa -- ja sitten
lähdin erään lakimiehen luo. Vaikka olin jonkunverran hämmennyksissäni,
oli minulla kuitenkin selvillä, mitä minun oli tekeminen: tahdoin myödä
taloni ja lähteä pois paikkakunnalta. Mutta odottamattomia esteitä
alkoi ilmaantua. Minulla sanottiin olevan velkojia, jotka oli
tyydytettävä, ennenkuin pääsisin lähtemään kaupungista. Kuitenkin olin
minä säännöllisesti joka viikko jättänyt vaimolleni rahoja, jotta hän
saisi maksaa laskunsa. Tarkemman tutkinnon tapahtuessa huomattiin, että
vaimoni oli tuhlannut jokaisen äyrin, jonka olin antanut hänelle. Ei
mikään auttanut. Minun täytyi maksaa vaimoni velat.
Tässä hankalassa tilassa oli ensimmäinen velvollisuuteni ruveta
lakimiehen avulla asioitani järjestämään. Viipyessäni kaupungissa tein
kaksi tyhmyyttä. Tästäpä syystä sain vielä viimeisen kerran tietoa
vaimostani.
Ensinnäkin olin niin tyhmä, että yhä säilytin puukkoa taskussani, kun
kerran olin sen käsiini saanut. Lisäksi lähdin ypö yksin jalkaisin
kaupungille eräänä pilkkopimeänä yönä lakimieheni luo, koska minulla
oli muuan asia hänelle kerrottavana. Ilman mitään vaaraa pääsin
perille, mutta palatessani kotiin tarttui pari miestä takaapäin minusta
kiinni ja raahasi minut erääseen pimeään käytävään. Täällä he ryöstivät
minulta sekä sen vähäisen rahasumman, mikä oli taskussani, että myöskin
puukon. Niin lakimies kuin minäkin arvelimme rosvojen olleen vaimoni
hyviä tuttavia ja hänen kehotuksestaan käyneen kimppuuni. Tämän arvelun
todenperäisyyden huomasin seuraavana päivänä, kun sain nimettömän
kirjeen, joka oli kirjoitettu Alician käsialalla. Jo ensi rivistä
huomasin, että puukko oli jälleen tullut Alician käsiin. Toinen rivi
muistutti minua siitä, että olin lyönyt Aliciaa. Kolmas rivi ilmaisi
minulle, että hän tulisi verelläni kostamaan tämän lyönnin; ja kahdesti
oli kirjoitettu nämä sanat: "Minä teen sen puukolla!"
Tämä tapahtui vuosi sitten. Molemmat miehet, jotka olivat ryöstäneet
minut, joutuivat oikeuden käsiin, -- mutta siitä lähtien en ole
onnistunut saamaan minkäänlaista tietoa vaimostani.
Elämäkertani on nyt kerrottu. Maksettuani velat ja lailliset verot, oli
minulla jäljellä taloni hinnasta ainoastaan viisi puntaa. Minun oli
siis jälleen alusta alkaminen. Vaeltaessani siellä täällä, saavuin pari
kuukautta sitten Underbridgeen. Ravintolan isäntä oli ennestään tuttu
perheemme kanssa. Hän antoi minulle, -- ja se oli ainoa, mitä hän voi
antaa -- ruokaa ja asunnon eräässä rakennuksessa. Minulla ei ole siellä
mitään tekemistä, paitsi toripäivinä. Tulevana talvena ravintola
suljetaan ja silloin saan tulla toimeen omin neuvoin. Entinen isäntäni
kyllä auttaisi minua, jos häneltä pyytäisin apua -- mutta se ei ole
minulle mieleen; hän on jo auttanut minua enemmän kuin ansaitsenkaan.
Kukapa muuten tietää, ehkä kaikki vastoinkäymiseni ovat lopussa
tulevana vuonna? Ensi talvena on taasen syntymäpäiväni -- ja voihan tuo
syntymäpäiväni olla kuolinpäivänikin. Niin! On kyllä tosi, että valvoin
viime yönä ja kuulin tornikellon lyövän kaksi ilman että mitään
tapahtui. Mutta en kuitenkaan uskalla tulevaisuuteen luottaa. Vaimoni
käsissä on puukko -- vaimoni vainoaa minua. En ole taikauskoinen, en
laisinkaan. En liioin usko unia; sanon vain että Alicia Warlack vainoaa
minua. Saatan kyllä olla väärässä. Saatan olla oikeassakin. Kukapa voi
sen seikan ratkaista?