Vaimoni oli tietysti huomannut, että me salavihkaa olimme lähteneet
pois. Hän oli juovuksissa ja raivoissaan. Keittiössä oli päivällisruoka
viskattu tuhkalaatikkoon; pöytäliina oli siepattu pöydältä. Missä oli
puukko?
Olin tyhmä kyllä, kysyessäni puukkoa. Vaimoni kieltäytyi antamasta sitä
minulle. Meidän välillämme syntyneessä riidassa sain tietää puukolla
olevan kamalan historian. Puukkoa oli käytetty useampia vuosia sitten
eräässä murhassa, ja se oli niin taitavasti kätketty, etteivät
asianomaiset voineet saada sitä käsille tutkintoon. Muutamien entisten
ystäviensä kautta sai vaimoni tilaisuuden ostaa tuon murha-aseen. Hänen
turmeltunut tunteensa piti äärettömän suuressa arvossa tätä puukkoa.
Kun huomasin olevan mahdotonta hyvällä saada puukkoa käsiini, päätin
ottaa sen myöhemmin salaa. Etsin kuitenkin turhaan. Ilta tuli ja minä
lähdin hetkeksi kävelemään kadulle. Voi helposti ymmärtää, miten
alakuloinen olin, kun kerron teille pelänneeni nukkua vaimoni kanssa
samassa huoneessa.
Kolme viikkoa kului. Vaimoni yhä kieltäytyi antamasta puukkoa minulle,
ja yhä minä kovin pelkäsin nukkua samassa huoneessa hänen kanssaan.
Minä kävelin ympäri öisin tahi istuin puoli nukuksissa tuvassamme tahi
valvoin äitini vuoteen ääressä. Ennenkuin äsken alkaneen kuukauden
ensimmäinen viikko oli loppuun kulunut, kohtasi minua onnettomuus:
äitini kuoli. Tämä tapahtui vähää ennen syntymäpäivääni. Hän oli
halunnut elää siihen päivään saakka. Minä olin äitini luona hänen
kuolinhetkellään. Hänen viimeiset sanansa minulle tässä maailmassa
olivat:
"Älä palaa sinne, poikani -- älä palaa."
Minun täytyi kuitenkin palata, vaikkapa vaan valvoakseni vaimoni
hankkeita. Äitini sairauden viime päivinä oli vaimoni pahuudessaan
tehnyt minut kovin surulliseksi, selittäessään, että hän tahtoi käyttää
oikeuttaan olla saapuvilla äitini hautajaisissa. Vaikka kovasti
vastustelin, niin pysyi hän kuitenkin päätöksessään. Hautajaisia varten
määrättynä päivänä hän yllytettynä ja kiihtyneenä väkevien juomien
nauttimisesta, tunkeusi luokseni ja kiroili ruumissaatossa käveleviä.
Entisten kärsimysten lisäksi tämä viimeinen solvaus oli suurempi, kuin
olisin voinut kärsiä. Se teki minut melkein mielipuoleksi. Minä löin
vaimoani.
Kohta lyötyäni kaduin. Vaimoni ryömi sanaakaan sanomatta huoneen
nurkkaan ja katseli minua hirvein silmäyksin. Tästä silmäyksestä veri
suonissani hyytyi. Ei ollut nyt aikaa miettiä mitään sovintoa. Minun
täytyi etsiä itselleni turvallinen paikka, siksi kunnes hautajaiset
olisivat ohi. Minä salpasin vaimoni hänen makuukamariinsa.
Kun minä, laskettuani äitini hautaan, palasin kotiin, huomasin Alician
istuvan vuoteen vieressä pitäen käsissään myttyä ja suuresti
muuttuneena sekä kasvojensa että olentonsa puolesta. Hän katsoi
tyynesti minuun; hän puhui erinomaisen tyynellä äänellä -- kaikki
hänessä näytti olevan teeskenneltyä.
"Ei kukaan ihminen ole vielä koskaan minua lyönyt;" sanoi hän.
"Puolisollani ei tule olemaan syytä lyödä minua toistamiseen. Aukaise
ovi ja anna minun mennä matkoihini."
Hän kävi ohitseni ja meni pois talosta. Minä näin hänen kävelevän
pitkin katua ylöspäin.
Oliko hän lähtenyt pois hyvässä tarkoituksessa? Valvoin koko yön ja
odotin. En askeltakaan kuullut, mikä olisi ilmoittanut kenenkään
lähestyvän. Seuraavana yönä laskeusin levolle väsyneenä uupumukseen
saakka, mutta en riisunut vaatteitani yltäni, enkä sammuttanut
kynttilää. Untani ei mikään häirinnyt. Kolmas, neljäs, viides, kuudes
yö kului, eikä mitään tapahtunut. Vielä seitsemäntenä yönä minä levolle
mennessäni pelkäsin jotakin tapahtuvan; nytkin oli minulla vaatteet
päälläni, ovi oli suljettu, avain pöydällä, kynttilä paloi.
Uneni oli levoton. Heräsin pari kertaa tuntematta mielipahaa.
Herätessäni kolmannen kerran, palasi tuo kauhea väristys, joka minulle
yöllä oli tullut yksinäisessä ravintolassa. Aukaisin silmäni ja katsoin
vuoteen vasemmalle puolelle. Siellä nainen seisoi silmät luotuina
minuun. -- -- --
Naisen haamu taasen? Ei. Vaimoni. Elävä nainen, jolla oli samanlaiset
kasvot, samanlainen ryhti, kuin sillä naisella, jonka olin nähnyt
unissa. Hän piti kaunista kättänsä koholla ja hienot valkoiset sormet
puristivat puukon päätä.
Silmänräpäyksessä minä hyökkäsin hänen kimppuunsa; mutta en kuitenkaan
niin rohkeasti, että olisin ennättänyt estää hänet kätkemästä puukkoa.
Sanaakaan hiiskumatta, naisen ääntäkään päästämättä painoin minä hänet
alas tuolille. Toisella kädelläni minä vedin ylös hänen hihansa; ja
samaan paikkaan, johon Naisen haamu oli kätkenyt veitsensä, siihen oli
vaimonikin piiloittanut puukkonsa, jonka varsi oli pukinsarvesta ja
näytti aivan uudelta.
Minä en voi selittää, mitä tunsin huomatessani tämän, enkä liioin
nytkään voi sitä selittää. Pitäen puukkoa kädessäni katselin tuimasti
vaimooni.
"Tahdoitko tappaa minut?" kysyin.
"Tahdoin", vastasi vaimoni, "tahdoin tappaa sinut."
Hän laski kätensä ristiin rinnoilleen ja tuijotti kylmästi minuun.
"Minä sinut tapan tavalla tai toisella", sanoi hän, "ja vieläpä tällä
puukolla."
En tiedä, mikä minua vaivasi. Vakuutan, etten ole mikään pelkuri ja
kuitenkin käyttäydyin kuin pelkuri. Minä kauhistuin. En voinut katsella
häntä -- en voinut puhutella häntä. Jätin hänet puukkoineen ja lähdin
yön selkään.
Tuuli huokaili ulkona ja ilma tuntui sateiselta. Torninkellot löivät
lyöntejänsä, kun kuljin kirkon ohitse kaupungin äärimmäisiä katuja
pitkin. Lyönnit olivat neljänneslyöntejä. Ensimmäiseltä poliisilta,
jonka tapasin, kysyin, mitä kello oli.
Hän katsoi kelloansa ja vastasi:
"Kello on kaksi."
Kaksi aamulla. Mikä oli kuukauden päivä, joka nyt oli alkanut? Rupesin
laskemaan äitini hautajaisista. Unen ja todellisuuden kauhistava
yhtäläisyys tuli täydelliseksi. Oli -- syntymäpäiväni.
Olinko välttänyt sen hengen vaaran, jota uni oli ennustanut? Vai oliko
tämä ainoastaan toinen varoitus?
Kun nämä epäselvät ajatukset risteilivät sielussani, seisahduin jonkun
matkan päässä kaupungin ulkopuolella. Raikas ilma oli taasen
virkistänyt mieltäni -- tunsin jossain määrin olevani taas entiselläni.
Hetkisen mietittyäni huomasin pian, kuinka tyhmästi olin tehnyt, kun
annoin vaimoni vapaasti mennä, minne hän halusi, ja tehdä mitä
mieleensä johtui.
Käännyin heti ja läksin asunnolleni.
Oli vielä pimeä. Palavan kynttilän olin jättänyt makuuhuoneeseen. Kun
nyt katsoin ylös ikkunaan, ei valoa näkynyt huoneesta. Astuin eteisen
ovelle. Vallan hyvin muistin, että olin sen lukinnut lähtiessäni ulos;
nyt se oli auki.
Pihalla odottelin aina päivänkoittoon saakka pitäen taloa yhä silmällä.
Vihdoin uskalsin astua sisään -- kuuntelin, mutta mitään ei kuulunut --
katsoin keittiöön, arkihuoneeseen, mutta en löytänyt mitään. Vihdoin
menin makuuhuoneeseen. Sekin oli tyhjä.
Tiirikka oli lattialla; tästä sain selville, miten vaimoni oli päässyt
yöllä sisälle. Tämä oli ainoa jälki, jonka Naisen haamu oli jättänyt.