Äitini tuli yksinään tervehtimään minua. Me emme salanneet mitään
toisiltamme. Kerroin hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut -- aivan
niinkuin olen nyt kertonut teille.
Äitini oli vaiti kunnes olin päättänyt kertomukseni. Sitten kysyi hän:
"Mitä kello oli, Francis, kun näit naisen unissasi?"
Olin katsonut kelloa ravintolasta lähtiessäni ja olin pannut mieleeni,
että kello oli kaksikymmentä minuuttia yli kahden. Kun laskin, minkä
verran oli kulunut aikaa keskustellessani isännän kanssa ja
pukeutuessani, tulin siihen päätökseen, että kerran nähtyäni naisen oli
sen täytynyt tapahtua kello kaksi aamulla. Toisin sanoen, minä en
ainoastaan nähnyt naista syntymäpäivänäni, vaan juuri sillä hetkellä ja
tunnilla jolloin olin tullut maailmaan.
Äitini oli vielä vaiti. Vaipuneena omiin ajatuksiinsa hän otti minua
kädestä ja vei tupaan. Hänen kirjoituslippaansa oli pöydällä takan
ääressä. Hän aukaisi sen ja antoi minulle merkin istua tuolille hänen
viereensä.
"Poikani, sinun muistisi on huono -- ja minun alkaa pettää. Kerro
minulle vielä kerran, minkänäköinen tuo nainen oli. Toivon, että hän
joskus on yhtä tuttu meille molemmille."
Minä tottelin kummastellen, mikä outo ajatus nyt oli äitini mielessä.
Puhuin ja äitini kirjoitti muistiin sanani sen mukaan kuin ne tulivat
huuliltani.
"Vaaleanharmaat silmät, vasen silmäluomi hiukan alas painunut. Hiukset
kellahtavat. Valkoiset käsivarret. Pienet, sievät kädet; kynsien
ympärystät vivahtavat veripunaiselle."
"Huomasitko, miten nainen oli puettu, Francis?"
"En, äitini."
"Tarkastitko puukkoa?"
"Tarkastin. Suuri puukko, jonka pukinsarvesta tehty varsi oli melkein
uusi."
Äitini kirjoitti vielä muistiin kertomuksen puukosta sekä myöskin
vuoden, kuukauden, viikonpäivän ja tunnin, jolloin naisen haamu
näyttäytyi minulle ravintolassa. Kun tämä oli tehty, sulki hän paperin
lippaaseensa.
"Älä kerro sanaakaan tästä tädillesi, Francis. Älä kerro kenellekään
kuolevaiselle. Anna unesi olla salaisuus meidän kahden kesken."
Kului viikkoja, kuukausia. Äitini ei sen koomin puhunut tästä asiasta
sanaakaan. Mitä taasen minuun itseeni tulee, poisti aika, joka
tasoittaa kaiken, tämänkin unen mielestäni. Vähitellen kävi sen muisto
yhä himmeämmäksi. Ja lopulta koko asia haihtui mielestäni.