Kertomus varoituksesta on nyt kerrottu. Päättäkää itse, oliko tämä
varoitus oikea vai väärä, kun saatte kuulla, mitä tapahtui seuraavana
syntymäpäivänäni.
Kesän kuluessa alkoi onni olla minulle yhä enemmän myötäinen. Istuin
eräänä päivänä piippuani poltellen erään vanhan ladon luona kylän
lähellä, kun tapahtui onnettomuus, joka antoi elämäni kohtalolle aivan
uuden suunnan. Tapaus oli mitä tavallisinta laatua -- tuskin
mainitsemisen arvoinen. Eräs nainen, joka itse ajoi, täyttä karkua
kiitävä hevonen, pelkurimainen palvelija, joka oli muassa ja oli nyt
puolikuolleena säikähdyksestä, ja lato, joka oli liian lähellä --
kaiken tämän minä näin muutamassa silmänräpäyksessä imiessäni pari
savua piipustani. Pysäytin hevosen, kun tämä oli jo melkein ladon
vieressä ja sain pienen kolauksen aisasta. Mutta se ei tehnyt mitään.
Rouva selitti, että minä olin pelastanut hänen henkensä; seuraavana
päivänä tuli rouvan mies mökkiimme ja otti minut palvelukseensa. Rouva
sattui olemaan mustaverinen; ehkä teitä huvittanee kuulla, että juuri
täti Chance kohta huomasi tämän seikan, ja koetti sillä pelastaa
korttien arvon. Tässä oli patarouvan ennustus käynyt toteen, aivan niin
kuin tätini oli sanonut minulle.
"Luota tästälähinkin, Francis", sanoi tätini, "umpimähkään kortteihin.
Sinä olet valmis, sen minä tiedän, mutisemaan jotakin Jumalan
sallimasta, jota sinä et käsitä enemmän kuin Israelin lapsetkaan. Minä
en sano enää muuta. Mutta kun rahoja alkaa lakkaamatta tulvata, älä
unohda täti Chancea, joka istuu hylättynä, kuten varpunen katolla,
nauttien ainoastaan pientä, kolmenkymmenen punnan suuruista vuotuista
eläkettä."
Pysyin palveluspaikassani (Lontoon Westendissa) seuraavan vuoden
kevääseen asti.
Siihen aikaan alkoi isäntäni terveys huonontua. Lääkärit käskivät hänen
matkustaa ulkomaille, ja koko perheenväki hajaantui. Kohtaloni oli
kuitenkin vieläkin onnellinen. Kun minä jätin palvelukseni, sain
isännältäni vuotuisen eläkerahan sen päivän muistoksi, jona olin
pelastanut hänen rouvansa. Isäntäni oli muutoin kunnon miehiä. Nyt oli
minulla siis vapaus, joko ottaa palvelus tai olla ottamatta, kuinka
itse vain halusin; pieni tuloni riitti äidilleni ja minulle
elatukseksi.
Isäntäni ja emäntäni lähtivät Englannista helmikuun lopulla. Muutamien
toimien vuoksi, joita he olivat huostaani jättäneet, täytyi minun
viipyä Lontoossa kuukauden viimeisiin päiviin saakka. Vasta iltajunassa
pääsin lähtemään kotiini viettääkseni syntymäpäivääni tavallisuuden
mukaan äitini luona. Oli sunnuntai, kun pääsin kotiin; minulle oli
sangen ikävää kuulla, että äitini oli sairaana. Vielä ikävämpää oli,
että lääkkeet olivat juuri edellisenä päivänä loppuneet, eikä äitini
ollut tullut hankkineeksi toisia lääkkeitä tilalle, kuten lääkäri oli
määrännyt. Lääkäri itse valmisti ja myi niitä lääkkeitä, joita hän
määräsi potilailleen, ja minä tarjouduin menemään lääkäriä herättämään.
Mutta äitini ei mitenkään tahtonut suostua tähän, ja syötyämme
illallista, käski hän minun mennä levolle.
Nukahdin hetkiseksi, mutta heräsin sitten. Äitini makuuhuone oli minun
makuuhuoneeni vieressä. Kuulin täti Chancen raskain askelin käyvän
edestakaisin huoneessa. Arvelin olevan jotakin hätänä ja koputin
ovelle. Äitini tuskat olivat palanneet, oli aivan välttämätöntä hankkia
hänelle lieventäviä lääkkeitä. Puin vaatteet päälleni ja kiiruhdin
lääkepullo kädessäni kylän toiseen päähän, jossa lääkäri asui. Tornin
kello löi neljännestä vaille kaksi syntymäpäivänäni, juuri kun pääsin
lääkärin asunnolle. Soitettuani kelloa, tuli lääkäri sänkykamarinsa
ikkunaan, kuulustellakseen, mikä oli hätänä. Hän käski minun odottaa ja
sanoi laskevansa minut sisälle apteekin oven kautta. Odottaessani --
tulin ajatelleeksi, miten tämä päivä oli valoisa ja lämmin vuodenaikaan
katsoen. Tuo vanha talo, jossa tapaturma vaunuilla oli ollut
tapahtumaisillaan, oli näkyvissä. Kuu paistoi selkeältä taivaalta ja
valaisi talon melkein yhtä kirkkaasti kuin olisi ollut päivä.
Muutaman minuutin kuluttua laski lääkäri minut sisälle apteekkiinsa.
Suljin oven ja ajattelin, että hän liian vähillä vaatteilla oli
lähtenyt sängystänsä. Lääkäri antoi ystävällisesti äidilleni anteeksi,
että tämä oli ollut välittämättä hänen antamistaan neuvoista, ja alkoi
heti valmistaa lääkettä. Me puuhasimme kumpikin pullon ääressä, lääkäri
kaasi lääkettä pulloon ja minä pidin kynttilää, kun kuulimme ulko-oven
kadulta päin äkkiä avattavan.