Nyt tiedätte, miten tulin lähteneeksi kotoani. Nyt kerron, mitä minulle
tapahtui matkalla.
Pääsin perille kartanoon sangen pian, vaikka matka olikin melko pitkä.
Ja heti sain huomata, että korttien ennustus ei pitäisi paikkaansa.
Henkilö, jonka tapasin portilla, ei ollut mustaverinen nainen, vaan
poika. Tämä näytti minulle, missä palkollisten asunto oli; ja tässäkään
kohdassa eivät kortit liioin ennustaneet oikein. Minä en tavannut yhtä
naista, vaan kaksi -- eikä kumpikaan näistä ollut mustaverinen. Olen
maininnut, etten ole taikauskoinen, ja siinä olen puhunut totta. Mutta
minun on tunnustaminen, että tunsin olevani levoton, kun kumarsin
hovimestarille ja sanoin asiani. Hänen vastauksensa saattoi täti
Chancen ennustustaidon aivan häpeään. Vastoinkäyminen seurasi minua yhä
edelleen. Toinen mies oli jo aamupäivällä ollut kartanossa anomassa
tallirengin paikkaa ja oli sen saanut.
Minä koetin tyytyä onnettomuuteeni -- kiitin hovimestaria -- ja lähdin
kylän ravintolaan levätäkseni ja saadakseni ruokaa, jonka puutteessa jo
olin.
Ennenkuin palasin kotiin, tiedustelin ravintolassa ja kuulin, että
matka kotiini olisi muutamia peninkulmia lyhyempi, jos seuraisin äsken
tehtyä uutta tietä. Saatuani täydelliset neuvot, jotka kerrattiin ja
selitettiin moneen kertaan, lähdin kävelemään ja kävelin yhtä mittaa,
kunnes tuli ilta, levähtämättä laisinkaan paitsi yhden ainoan kerran,
jolloin haukkasin vähän leipää ja juustoa. Pimeän tullen alkoi sataa ja
tuuli yltyi; minä olin, ikävä kyllä, seudussa, joka oli minulle aivan
tuntematon, vaikka arvasin olevani ainoastaan kahden ja puolen
peninkulman päässä kotoani. Ensimmäinen talo, jonka tapasin ja jossa
voin kysellä tietä, oli yksinäinen ravintola synkän metsän reunassa.
Vaikka paikka näytti autiolta, oli se kuitenkin mieluinen miesparalle,
joka oli väsyksissä ja eksynyt, joka oli repinyt jalkojaan ja jolla
lisäksi oli sekä nälkä että jano. Isäntä oli kunnianarvoinen mies, eikä
hän liioin vaatinut mahdottomia yösijastakaan. Minusta oli hyvin
ikävää, kun äitini turhaan sai odottaa minun palaavan. Mutta
majatalossa ei ollut ajoneuvoja saatavissa, enkä liioin yöllä jaksanut
käydä etemmäksi. Väsymyksestä minun täytyi jäädä ravintolaan yöksi.
Olin hiukan pahoinvoipa ja päätin heti mennä nukkumaan.
Voin syystä sanoa itsestäni, että olen kohtuullinen mies. Illalliseksi
nautin ainoastaan muutamia läskipalasia, viipaleen kotona leivottua
leipää ja tuopin olutta. Minä en heti kohta mennyt levolle syötyäni
tämän yksinkertaisen aterian, vaan valvoin vielä hetkisen aikaa isännän
kanssa puhellen synkästä tulevaisuudestani, pitkällisestä huonosta
onnestani ja vihdoin hevosista ja kilpajuoksusta. En minä, ei
isäntäni eivätkä monet työmiehetkään, jotka eri ryhmissä istuivat
ravintolahuoneessa, lausuneet mitään, joka olisi voinut kiihoittaa
uteliaisuuttani tahi mielikuvitustani.
Vähän jälkeen kello yhdentoista suljettiin ravintola. Minä kävin
isännän mukana, pitäen kynttilää, kun hän salpasi ikkunaluukut ja ovet.
Hiukan kummissani huomasin, kuinka vankat teljet, salvat ja
ikkunaluukut olivat.
"Me olemme, kuten näette, melkein yksinämme täällä", sanoi ravintolan
isäntä. "Ei vielä koskaan kukaan ole yrittänyt murtautua tänne, mutta
eihän ole vahingoksi olla varuillaan. Kun ei kukaan poikkea tänne, olen
ainoa mies talossa. Vaimoni ja tyttäreni ovat arkoja ja palvelijatar
samoin. Vielä lasi olutta, ennenkuin menette levolle?" -- "Kiitos, ei!"
-- "Mutta minä en käsitä, kuinka niin kohtuullinen mies kuin te voitte
olla palveluksetta. -- Tässä saatte levätä. Olette ainoa vieras täällä
tänä yönä, ja tulette näkemään, että vaimoni on koettanut parastaan,
jotta teillä olisi niin mukavaa kuin mahdollista. Mutta ettekö
laisinkaan enää halua juoda olutta." -- "Olkoon menneeksi! --"
Kello oli puoli yksitoista kun nousin portaita ylös makuuhuoneeseen. Se
sijaitsi talon takaosassa ja sen ikkuna oli metsään päin.
Minä suljin oveni, panin kynttilän pesukaapille ja rupesin makuulle.
Tuuli yhä vain puhalsi ja sen yksinäinen valitus metsässä tuntui
kaamealta. Minua ei nukuttanut laisinkaan. Päätin olla kynttilää
sammuttamatta, kunnes minua oikein alkaisi nukuttaa. En ollut aivan
kaltaiseni, tunsin olevani alakuloinen vastoinkäymiseni vuoksi aamulla,
ja ruumiini oli ihan uuvuksissa ja hellä pitkästä kävelystä. Minun ei
siis tästä syystä tarvinnut pelätä saavani kauan valvoa pimeässä ja
kuunnella tuulen surullista valitusta metsässä.
Vaivuin uneen huomaamattani; silmäni menivät umpeen ja unen horroksessa
en tullut ajatelleeksikaan kynttilän sammuttamista.
Sitten en muista muuta kuin että heikko väristys kävi läpi ruumiini,
päästä jalkoihin saakka; tunsin sanomattoman tuskan sydämessäni, tuskan
jonka tapaista en koskaan ennen ollut tuntenut. Väristys saattoi minut
vain levottomaksi, mutta tuska herätti minut silmänräpäyksessä. Avasin
silmäni selko selälleen, jolloin mieleni ihmeellisen äkkiä selveni.
Kynttilä oli palanut melkein loppuun, niistämätön kynttilän karsi oli
juuri pudonnut alas ja liekki sattui tällä haavaa olemaan kirkas ja
kyllin valaiseva.
Huomasin erään henkilön huoneessani sängyn ja suljetun oven välillä. Se
oli nainen, joka puukko kädessä katsoa tuijotti minuun.
Olin kauhusta äänettömänä. Tuossa minä makasin pitäen silmäni
kiinnitettyinä naiseen ja tuossa seisoi nainen puukko kädessä ja
katseli minua.
Nainen ei puhunut sanaakaan meidän tuijottaessamme toisiimme; jonkun
ajan kuluttua alkoi hän hiljalleen liikkua vuoteeni vasenta puolta
kohden..
Kynttilä valaisi hänet selvästi. Hän oli nuori, solakka nainen, hänen
hiuksensa olivat kellahtavat ja silmät vaalean harmaat; vasen
silmäluomi oli hiukan painuksissa. Minä huomasin kaiken tämän ja
painoin mieleeni, ennenkuin hän oli ehtinyt saapua vuoteeni luokse.
Sanaakaan sanomatta, jäykkää muotoaan vähääkään muuttamatta hän astui
kuulumattomin askelin vuoteeni viereen ja seisahtui päänaluksen
kohdalle, kohottaen puukon lyödäkseen minua. Laskin käteni kaulalleni
suojellakseni sitä, mutta kun näin hänen aikovan lyödä, heitin käteni
vuoteen oikealle puolelle ja ruumiini samalle taholle juuri silloin,
kun puukko nuolen nopeudella iskettiin patjaan, tuskin hiuskarvaakaan
olkapäästäni.
Minun silmäni katselivat naisen kättä -- minulla oli näet hiukan aikaa
tarkastaa sitä, sillä hän ainoastaan verkalleen veti puukon pois
patjasta. Valkoinen, siro käsivarsi, jonka valkoista ihoa peitti
muutama ihokarva. Sormet olivat pienet naisen sormet, joiden kynsien
ympärystä vivahti veripunaiselle.
Nainen veti pois puukon ja astui taasen hiljalleen takaisin sängynjalan
luokse; siinä hän silmänräpäykseksi seisahtui ja katseli minua; sitten
hän meni sanaakaan sanomatta kuulumattomin askelin sängyn toiselle
puolelle, jossa minä makasin.
Tultuansa lähelle minua, nosti hän taas puukkonsa ja minä heittäysin
vasemmalle puolelle. Uudelleen hän löi puukkonsa patjaan, sukkelaan
liikuttaen käsivarttansa; ei nytkään isku sattunut minuun. Tällä kertaa
silmäsin puukkoa. Puukko oli noita suuria puukkoja, joita miehet
käyttävät leikatessaan leipäänsä ja läskiänsä. Naisen pienet, hienot
sormet peittivät ainoastaan kaksi kolmasosaa puukon varresta, jonka
huomasin olevan pukin sarvea; se oli yhtä kiiltävä ja välkkyvä kuin
puukonteräkin, joka näytti aivan uudelta.
Toistamiseen veti nainen puukon patjasta ulos ja kätki sen äkkiä
väljään hihaansa. Sitten seisahtui hän sängyn viereen katselemaan
minua. Minä näin hänet silmänräpäyksen tässä asennossa -- sitten putosi
loppuun palaneen kynttilän sydän kynttilänalustalle. Liekki muuttui
pieneksi, siniseksi pilkuksi ja huone kävi pimeäksi.
Vain silmänräpäys, -- ja sitten leimahti sammuva kynttilänsydän
viimeisen kerran. Silmäni olivat yhä luotuina sängyn oikealle puolelle,
kun valkea viimeisen kerran vilahti. Vaikka miten koitin tähystää, en
voinut enää eroittaa mitään. Nainen puukkoineen oli kadonnut.
Rupesin jälleen tointumaan. Tunsin kuinka sydämeni tykytti; kuulin
tuulen surulliset huokaukset metsässä; saatoin nousta vuoteeltani ja
herättää asukkaat, ennenkuin nainen ehtisi päästä pakoon.
"Murha! Herätkää! Murha!"
Ei kukaan vastannut huutooni. Nousin ja hapuilin pimeässä oven luo.
Nainen oli kai tullut ja mennyt sitä tietä.
Ovi oli lukossa, juuri niinkuin olin sen sulkenutkin, silloin kuin
panin maata.
Seisoin silmänräpäyksen hämilläni. Sitten kuulin äänen oven
ulkopuolella ja aukaisin oven. Isäntä tuli minua vastaan, pitäen
palavaa kynttilää toisessa, pyssyä toisessa kädessä.
"Mikä nyt?" sanoi hän luoden vihaisen silmäyksen minuun.
Minä voin ainoastaan kuiskaten vastata hänelle.
"Nainen puukko kädessä. Huoneessani. Kaunis vaaleahiuksinen nainen.
Nainen tavoitteli kahdesti minua puukolla."
Isäntä nosti ylemmäksi kynttilän ja tarkasteli minua kiireestä
kantapäähän.
"Nainen näkyy kahdesti olleen teihin osaamatta."
"Minä väistin puukkoa, kun hän löi. Sen sijaan puukko kahdesti sattui
sänkyyn. Katsokaa vain niin näette."
Isäntä meni heti kynttilän kanssa vuoteen ääreen. Ei viipynyt
minuuttiakaan, ennenkuin hän kiivastuneena puhkesi puhumaan:
"Piru vieköön sekä teidät että naisen puukkoineen! Ei näy vähintäkään
merkkiä sänkyvaatteissa. Mitä hittoa tulette tällä tavoin toisen taloon
peloittelemaan talonväen unennäöllänne."
"Mitä? Tuo nainen, joka yritti lyödä minua, ei siis ollut elävä
ihminen, kuten minä itse?" Aloin vapista koko ruumiiltani. Pelkkä
ajatus kauhistutti minua.
"Tahdon lähteä pois tästä talosta", sanoin minä. "Parempi on sateessa ja
pimeässä kävellä maantietä, kuin viipyä tässä huoneessa tämän näyn
perästä. Lainatkaa minulle kynttilä, jotta näen pukeutua ja sanokaa,
mitä olen velkaa."
Isäntä meni kynttilän kanssa edelläni makuuhuoneeseen.
"Velkaa?" sanoi isäntä. "Te voitte tarjoiluhuoneen taulusta nähdä,
minkä verran olette velkaa. En olisi antanut teille yösijaa, vaikka
olisitte maksanut mitä hyvänsä, jos ennakolta olisin tiennyt, että
näette näkyjä ja huudatte. Katsokaa sänkyä! Missä näkyy täällä puukon
jälkiä? Katsokaa ikkunaa -- onko salvat murrettu? Katsokaa ovea, jonka
kuulin teidän itse sulkevan, onko se murrettu auki? Murhaako nainen
puukolla talossani! Ettekö häpeä!"
Silmäni seurasivat hänen kättänsä, kun hän ensin osoitti sänkyä, sitten
ikkunaa ja vihdoin ovea. Ei näkynyt mitään. Lakana oli yhtä eheä, kuin
sinä päivänä, jolloin se oli neulottu. Ikkuna oli tarkoin suljettu. Ovi
riippui saranoillaan yhtä vakavasti kuin ennenkin. Pukeuduin sanaakaan
sanomatta. Me astuimme molemmin portaita alas. Katselin kelloa
ravintolahuoneessa. Se oli kaksikymmentä minuuttia yli kahden aamulla.
Maksoin laskuni ja isäntä laski minut pihalle. Sade oli lakannut, mutta
yö oli pimeä, ja tuuli tuntui kiihtyneen. Mutta en välittänyt pimeästä,
en kylmästä enkä siitäkään, etten varmuudella tiennyt tietä kotiin.
Ajatukseni pyörivät yhä vain samassa piirissä, ajattelin yhä yöllistä
ilmiötä. Kenen olin nähnyt? Kuka oli hän, joka tahtoi tappaa minut?
Unihaaveko? Olikohan tuommoinen olento haudan tuolta puolen? Kummitus?
En voinut vastata tähän yöllä pimeässä vaeltaessani. Enkä myöskään
puolenpäivän aikana mitenkään osannut tätä arvoitusta selittää. Oltuani
useita tunteja eksyksissä ja harhailtuani sinne tänne minä vihdoin
pääsin kotiin.