Nyt on kulunut kymmenen vuotta siitä, kun unessa sain ensimmäisen
ennustuksen elämäni suuresta tapauksesta.
Minun on helpompi kertoa asia teille, jos suosiollisesti ajattelette
istuvanne keskuudessamme pienessä asunnossamme Cambridgeshiressä
kymmenen vuotta sitten.
Päivä oli loppumaisillaan; kolme meistä, nimittäin äitini, minä itse ja
tätini mrs Chance istuivat pöydän ääressä. Molemmat naiset olivat
syntyneet Skotlannissa ja kumpikin oli leski. He eivät olleet lainkaan
toistensa näköisiä, sen verran kuin voin heitä muistaa. Äitini oli
elänyt kaiken ikänsä Englannissa, eikä puhunut sen enempää kuin
minäkään Skotlannin murretta. Tätini Chance ei ollut koskaan ennen
käynyt Skotlannin rajojen ulkopuolella, kunnes sitten miehensä kuoleman
jälkeen muutti asumaan äitini luo. Ja kun tätini aukaisi suunsa, sai
kyllä kuulla tuota alkuperäistä, leveää Skotlannin murretta, sen minä
rohkenen sanoa, jos koskaan olette muutoin kuullut tuota kielimurretta
puhuttavan!
Meillä oli sattumalta sinä iltana jotenkin tärkeä keskustelunaihe.
Tuumailtiin, tekisinkö viisaasti vai ei, aikoessani seuraavana aamuna
jalkaisin lähteä pitemmälle matkalle.
Seuraava aamu sattui olemaan syntymäpäiväni edellinen aamu; matkani
tarkoitus oli tarjoutua tallirengiksi erääseen ylhäiseen taloon
lähimmässä kreivikunnassa. Virkaan arveltiin olevan ryhtyminen kolmen
viikon kuluessa. Minä olin yhtä sopiva tähän toimeen kuin kuka muu
tahansa. Perheemme hyvinä päivinä oli isäni hoitanut suurta tallia,
jossa hevosia kasvatettiin; ja minä olin tottunut hevosten hoitoon
aivan lapsuudesta asti. Suokaa minulle anteeksi, että vaivaan teitä
tällaisilla vähäpätöisillä asioilla. Ne ovat kuitenkin tärkeitä kohtia
elämäkerrassani, kuten pian tulette huomaamaan.
Äitiparkani vastusti kovasti matkalle lähtöäni.
"Sinä et mitenkään jaksa kävellä koko matkaa edestakaisin huomisyöhön",
sanoi äitini. "Seurauksena on se, ettet tule nukkumaan kotona
syntymäpäivänäsi. Aina isäsi kuolemasta saakka olet tuona yönä aina
nukkunut kotona. Minulle ei ole mieleen, Francis, että nyt tulet
olemaan poissa kotoa. Viivy vielä päivä, poikani -- ainoastaan päivä."
Minä puolestani olin kyllästynyt joutilaana olemiseen, enkä voinut
suostua viipymään, kuten äitini olisi tahtonut. Päiväkin voi olla
suuriarvoinen. Joku muu voisi tulla ennen minua ja saada paikan.
"Muista kuinka kauan olen ollut ilman työtä", sanoin minä. "Älä pyydä
matkan jättämistä toistaiseksi. Minä en petä sinua, äiti. Palaan kotia
huomisyöhön, vaikkapa maksaisin viimeisen äyrini saadakseni ajaa
hevosella jonkun taipaleen."
Äitini pudisti päätään.
"Tuo matka, Francis, ei ole minun mieleeni -- se ei miellytä minua." Ei
mikään voinut muuttaa hänen mieltänsä tämän matkan suhteen. Me koetimme
molemmin puolin vakuuttaa ja houkutella toisiamme. Vihdoin päätimme
jättää asian ratkaisemisen tädilleni, mrs Chancelle.
Sillä aikaa kun me koetimme innokkaasti kumota toistemme väitteitä,
istui täti Chance, mykkänä kuin kala, katsoa tuijottaen teekuppiinsa ja
miettien itsekseen. Kääntäessämme katseemme häneen, hän näkyi heräävän.
"Te molemmat jätätte siis asiaan minun halvan ratkaisuni alaiseksi?"
sanoi täti lempeällä kielimurteellaan.
Me vastasimme kumpikin myöntävästi; tämän perästä täti Chance työnsi
ensin teekupit pöydältä syrjään ja otti sitten hameensa taskusta esille
kortit.
Älkää uskoko, että tämä tapahtui kevytmielisyydestä tai tarkoituksella
huvittaa äitiäni ja minua. Tätini toden totta luuli voivansa ennustaa
tulevaisuutta katsomalla korteista. Hän ei koskaan ryhtynyt mihinkään
toimeen kysymättä ensin korteilta neuvoa. Hän ei olisi voinut paremmin
osoittaa harrastavansa menestystäni, kuin juuri sillä tavalla, kuin hän
nyt osoitti. En sano tätä ollenkaan pilallani; minä ainoastaan
mainitsen sen tosiasian, että kortit jollakin käsittämättömällä tavalla
olivat yhteydessä hänen uskonnollisen vakaumuksensa kanssa. Vielä
tänään voi tavata ihmisiä, jotka uskovat henkien toimivan tuoleilla ja
pöydillä. Saman perusteen mukaan (lieneeköhän siinä sitten mitään
perustetta) luuli tätini jonkun kaitselmuksen vaikuttavan korttien
kautta.
"Onko sinulla, Francis, vai äidilläsi oikein -- teetkö hyvin vai
pahoin, jos huomenna lähdet tai olet lähtemättä -- kaikesta tästä
antavat kortit tietoa sinulle. Me olemme kaikki kaitselmuksen alaisia.
Kortit sanovat, miten asiat tulevat tapahtumaan."
Kun äitini kuuli tämän, käänsi hän päänsä pois pahastuneena. Sisaren
mielipide korteista oli hänen mielestään miltei herjauksen veroinen.
Mutta äitini oli ajatuksiaan lausumatta. Täti Chance oli, totta
puhuakseni, miesvainajansa jälkeen perinyt 30 punnan vuotuisen
eläkkeen. Tämä oli suuriarvoinen lisä taloudessamme -- ja meidän
köyhien sukulaisten täytyi siis kohdella häntä jonkinmoisella
kunnioituksella. Mitä minuun tulee, antoi isäni minulle -- vaikka hän
ei tehnytkään mitään muuta minun hyväkseni, ennenkuin hän joutui
ahdinkoon -- kuitenkin hyvän kasvatuksen ja vapautti minut, Jumalan
kiitos, kaikista turhista ennakkoluuloista. Siihen aikaan ei juuri
mikään minua huvittanut ja kärsivällisesti odotin saada kuulla
kohtaloni, koska itsekin luotin kortteihin!
Tätini alkoi temppujen tekonsa, laskien pois kaikki seitsikkoa
huonommat kortit. Hän sekoitti muut kortit vasemmalla kädellään, jotta
se ennustaisi onnea; sitten hän jätti korttipakan minun
nostettavakseni.
"Vasemmalla kädellä, Francis -- muista se! Luota kaitselmukseen, mutta
älä unohda, että sinulla on onnesi vasemmassa kädessäsi!"
Pitkällinen ja perinpohjainen korttien jakeleminen seurasi nyt; sen
kautta niiden luku väheni, kunnes ainoastaan viisitoista oli jäljellä
somasti laskettuina puoliympyrään tätini käteen. Kortti, joka sattui
olemaan äärimmäisenä ympyrän oikealla puolella, oli säännön mukaan se,
joka oli edustavinaan minua.
"Minä nostan ylös ruutukuninkaan", sanoi tätini. "Minä luen seitsemän
korttia oikealta vasemmalle ja rukoilen nöyrästi siunausta sille
kortille, joka sitten seuraa."
Tätini sulki silmänsä ikäänkuin hän lukisi ruokalukua ja piti silmäini
edessä seitsemännettä korttia. Minä mainitsin, mikä seitsemäs kortti
oli; -- patarouva. Tätini aukaisi taasen äkkiä silmänsä ja loi minuun
ilkeäjuonisen silmäyksen.
"Patarouva merkitsee mustaveristä naista. Sinä ajattelet salaa jotakin
mustaveristä naista. Sinä, Francis?"
Kun mies on ollut ilman ansiotta enemmän kuin kolme kuukautta, ei hänen
mieleensä johdu ajatella naisia -- ei musta- eikä valkoverisiä.
Mielessäni oli ainoastaan tallirengin virka tuossa muhkeassa
kartanossa, ja sanoin sen tädillenikin. Hän ei ollut kuulevinaankaan
puhettani. "Joutavia! Sinä pidät kortin kädessäsi! Jollet ajattele
häntä tänään, niin ainakin huomenna. Mikä vääryys on ajatella
mustaveristä naista? Minäkin olin kerran sellainen, ennenkuin hiukseni
kävivät harmaiksi. Ole huoleti, Francis, ja katso korttia."
Minä tein niin. Seitsemän korttia oli pöydällä. Täti otti pois kaksi
kummastakin päästä -- ja käski minun sanoa, mitkä olivat molemmat
äärimmäiset niistä kuudesta kortista, jotka nyt olivat jäljellä
pöydällä. Ne olivat ristiässä ja ruutukakkonen. Täti loi silmänsä
kattoon hurskaan kiitollisuuden tunteella, joka suuressa määrässä kysyi
äitini kärsivällisyyttä. Ristiässä ja ruutukakkonen merkitsivät
ensinnäkin hyviä uutisia (tietysti sen uutisen, että minä saisin
tallirengin viran); toiseksi pian tapahtuvaa matkaa (selvään
tarkoittaen matkaani seuraavana aamuna); ja vihdoin kolmanneksi
rahasummaa (arvatenkin tallirengin palkka), joka toivoi pääsevänsä
taskuuni. Kun tätini näillä ennustavilla sanoilla oli lausunut
kohtaloni, kieltäytyi hän ennustamasta sen enempää. "Voi, poikaseni! On
kaitselmuksen kiusaamista, kun tahdotaan tietää korteista enemmän kuin
ne jo ovat sanoneet. Lähde sinä huomenna tuonne komeaan kartanoon.
Mustaverinen nainen on tapaava sinut portilla; ja tämän naisen avulla
sinä olet saava tallirengin viran sekä ne käsirahat, jotka sitä
seuraavat. Sisareni poika, kun taskusi ovat täynnä rahoja, ethän sinä
suinkaan unohda Chance tätiäsi, joka kaitselmuksen avulla pitää
leskisäätyänsä kunniassa -- kolmella kymmenellä punnalla vuodessa."
Minä lupasin muistaa tätiäni, (joka sivumennen sanottuna oli tavattoman
rahanahne) siinä onnellisessa tilassa, jolloin tyhjät taskuni
vihdoinkin olisivat täynnä. Sitten minä silmäilin äitiäni. Hän oli
suostunut ottamaan sisarensa riidanratkaisijaksi meidän kesken, ja --
hänen sisarensa oli lausunut mielipiteensä minun edukseni. Äitini ei
sen enempää tehnyt vastaväitteitä. Hän nousi hiljaa ja suuteli minua
katkerasti huoaten -- ja poistui huoneesta. Täti Chance pudisti
päätään.
"Pelkään, Francis, että äitiparallasi on ainoastaan pakanallinen
käsitys korteista!"
Seuraavana aamuna päivän koittaessa lähdin matkalle. Katsahdin taakseni
mökkiimme päin, avatessani veräjän. Toisessa ikkunassa istui äitini,
pitäen nenäliinaa silmillään, toisessa seisoi tätini, näyttäen
patarouvaa siten yllyttääkseen minua matkaan. Minä heilutin kättäni
jäähyväisiksi molemmille ja astuin ripein askelin pitkin tietä. Oli
viimeinen päivä helmikuuta. Olkaa niin hyvä ja muistakaa, että synnyin
maailmaan ensimmäisenä päivänä maaliskuuta kello kaksi aamulla.