Tultuamme kaupunkiin löydämme tuota pikaa ravintolan. Kaupungissa on
yksi ainoa katu, sekin autio; saman kadun keskipalkoilla on ravintola
-- vanha, heikko kivirakennus. Kyltin maali on kulunut pois. Matalalla
olevien ikkunain luukut ovat rakennuksen etupuolella kaikki
suljettuina. Kukko ja kanat ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat
näkyvissä oven edustalla. Tämä on selvästi eräs noita vanhoja
ravintoloita, joita oli siihen aikaan, kun vielä ajettiin kyydillä;
nythän meillä on rautatiet kaikkialla. Me astumme avonaisen, holvatun
portin läpi pihalle, mutta emme täälläkään tapaa ketään, joka
tervehtisi meitä. Me lähdemme takapihalle tallia kohti; minä autan
vaimoani hänen laskeutuessaan hevosen selästä -- ja tässä me nyt olemme
siinä tilassa, kuin kertomuksen alussa mainittiin. Ei ole
soittokelloa. Ei kukaan vastaa huutoihini. Minä olen ihan
auttamattomissa, hevosen suitset käsissäni. Mrs Fairbank käy pihan
poikki ja tekee juuri samoin, kuin kaikilla naisilla on tapana tehdä,
kun ovat vieraassa paikassa. Hän aukaisee jokaisen oven, jonka ohi hän
kulkee ja kurkistelee sisälle. Minä puolestani olen hiukan huoahtanut
ja aion juuri kolmannen ja samalla viimeisen kerran huutaa tallirenkiä
-- kun äkkiä kuulen mrs Fairbankin huutavan minua: "Percy! tule tänne!"
Hänen äänensä on kiihkeä ja levoton. Hän on aukaissut viimeisen oven
pihan päässä -- ja peräytynyt nähdessään oudon näyn. Minä sidon suitset
suureen sinkilään seinässä ja käyn vaimoni luokse. Hän on tullut aivan
kalpeaksi ja tarttuu kiivaasti käsivarteeni.
"Jumala siunatkoon!" huudahtaa hän, "katsohan!"
Minä katsahdan ja mitä minä näen? Näen pienen, likaisen tallin, jossa
on kaksi pilttuuta. Toisessa seisoo hevonen syöden kaurojansa, toisessa
makaa mies, nukkuen pahnoilla.
Vanha, harmaapäinen olento, onneton mies tallirengin puvussa! Hänen
sisäänpainuneet ryppyiset poskensa, hänen ohut harmaa tukkansa, hänen
kuiva, kellertävä ihonsa kertovat suruista ja vaivoista. Erinomaisen
kolkot nähdä ovat hänen kasvonsa, joita nykii tuskallinen hermojen
supistus suun toisella puolella. Minä kuulen hänen raskaasti
hengittävän, kun ensin katselen häntä. Hän vapisee ja huokailee unessa.
Tuo ei ole mikään suloinen näky -- ja vaistomaisesti minä käännän
katseeni kirkkaan auringon valaisemalle pihalle. Mutta vaimoni kääntää
minut jälleen tallin ovea kohden.
"Odota?" sanoo hän. "Odota, hän ehkä tekee sen toistamiseen!"
"Mitä sitten?"
"Hän puhui unissaan, kun ensin kurkistin tänne. Hän näki hirveää unta.
Hiljaa! Nyt alkaa hän taasen." Minä katselen ja kuuntelen. Mies nousee
istualleen kurjalla vuoteellaan. Hän puhuu nopeasti, kiivaasti
kuiskaten hampaidensa välistä:
"Herää! Herää! Murha!"
Hetkisen äänettömyys seuraa. Nukkuja liikuttaa verkalleen vasenta
kättänsä, kunnes hän laskee sen kurkulleen; hän säpsähtää ja kääntelee
itseään olkivuoteella, nostaa käsivartensa kurkusta ja ojentelee sitä
hiljakseen. Hänen kätensä tarttuu olkiin sillä puolella, jolle hän
kääntyi. Hän näkyy uneksivan, että hän pitää jotakin esinettä
kädessään, jonkun aseen terää; minä näen hänen huulensa taas alkavan
liikkua; minä hiivin hiljaa talliin; vaimoni seuraa minua kovasti
puristaen nyrkkiänsä.
Me molemmat kumarrumme hänen ylitsensä. Hän puhuu vielä kerran unissaan
-- tällä kertaa on puhe hyvin epäselvä.
"Vaaleanharmaat silmät", kuulemme hänen sanovan, ja "vasen silmäluomi
hiukan alaspainunut; pellavankarvainen tukka, kullankeltaiseen
vivahtava -- aivan oikein, äitini! kauniit valkoiset käsivarret, pieni
naisen käsi, jonka sormien päät hiukan vivahtavat punaiseen -- puukko
-- tuo kirottu puukko -- ensiksi toiselle puolen, sitten toiselle --
mutta sinä naisperkele, missä on puukko?"
Hän lakkaa puhumasta ja käy äkkiä levottomaksi. Me näemme hänen
vääntelevän itseään oljilla. Hän hosuu ilmaa molemmilla käsillään ja
hengittää raskaasti. Äkkiä aukenevat hänen silmänsä.
Ne eivät katsele mitään, niissä ilmenee epäselvä vilahdus -- sitten ne
taasen sulkeutuvat syvempään uneen. Vieläkö hän näkee unta? Vielä --
mutta uni näkyy käyvän toista suuntaa. Kun hän nyt puhuu, on hänen
äänensä muuttunut; sanat ovat harvoja -- ne lausutaan surullisesti ja
rukoilevasti kerta toisensa perästä. "Sanokaa rakastavanne minua! Minä
pidän niin paljon teistä. Sanokaa rakastavanne minua! rakastavanne
minua!" Hän vaipuu yhä syvempään uneen ja toistaa vielä matalalla
äänellä näitä sanoja. Ne kuolevat hänen huulilleen. Hän ei puhu enää.
Nyt Vasta mrs Fairbank pääsee pelostansa. Suuri uteliaisuus valtaa
hänet. Tuo oljilla nukkuva kurja olento on vaikuttanut hänen
mielikuvitukseensa. Hän himoaa sanomattomasti jotakin romantillista.
Kärsimättömästi hän puristaa käsivarttani.
"Kuuletko? Tuossa jutussa on myöskin nainen, Percy! Missä ovat
ravintolan asukkaat? Käy pihalle ja huutele uudelleen!"
Vaimoni on kotoisin etelä-Ranskasta. Etelä-Ranska synnyttää kauniita,
hehkuvasieluisia naisia.
Minä en sano sen enempää. Naineet miehet kyllä ymmärtävät kohtaloni.
Nuorille miehille on tarpeen tietää, että on tilaisuuksia, jolloin
meidän ei ainoastaan täydy rakastaa ja kunnioittaa vaan myöskin totella
vaimojamme.
Minä käännyn tallin ovelta totellakseni, kun huomaan olevani vastakkain
vieraan kanssa, joka meidän tietämättämme on hiipinyt luoksemme. Pieni,
punaposkinen, unelias ukko, jonka kasvot eivät ilmaise mitään ja jonka
pää on paljaana. Hänellä on housut ja säärykset, jotka ovat karkeasta
verasta, ja vanha, kunnioitettava, lyhyeksi leikattu takki.
Vaistomaisesti minä tunnen hänen olevan ravintolan isännän.
"Hyvää huomenta, herra", sanoo punaposkinen vanhus. "Minä olen hieman
kuuro. Tekö äsken huusitte pihalla?"
Ennenkuin ehdin vastata, keskeyttää vaimoni minut. Hän pyytää (kimeällä
äänellä, joka oli tarpeen isäntämme kuurouden vuoksi) saada tietää,
kuka tuo onneton on, joka nukkuu tallissa.
"Mistä hän on? Minkätähden hän puhuu unissaan niin kauheita asioita?
Onko hän nainut vai naimaton? Onko hän koskaan ollut rakastunut
murhantekijättäreen. Minkälainen tuo nainen oli? Oliko hän tosiaan
tehnyt murhan? Sanalla sanoen, hyvä ravintolan isäntä, kertokaa meille
kaikki!"
Herra ravintolan isäntä kuuntelee uneliaasti, kunnes mrs Fairbank on
lopettanut puheensa sitten vastaa hän nöyrästi:
"Hänen nimensä on Francis Raven. Hän on independentinen metodisti. Hän
täytti 45 vuotta viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini.
Siinä on hänen elämänsä tarina."
Vaimoni tulinen, etelämainen luonne kuohahtaa ja hän polkee jalkaansa.
Ravintolan isäntä kääntyy poispäin ja katselee hevosia.
"Kaunis pari nuo hevoset tuolla pihalla. Tahdotteko saada ne talliini?"
Minä vastaan päännyökkäyksellä. Ravintolan isäntä, joka tahtoo päästä
vaimoni suosioon, kääntyy uudelleen hänen puoleensa.
"Minä herätän Francis Ravenin. Hän on independentinen metodisti. Hän
täytti 45 vuotta viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini.
Siinä on hänen elämänsä tarina."
Kun ravintolan isäntä toistamiseen on lausunut tämän hauskan
kertomuksensa, menee hän talliin. Me seuraamme häntä nähdäksemme miten
hän aikoo herättää Francis Ravenin ja mitä sitten on tapahtuva. Luuta
on tallin nurkassa; ravintolan isäntä ottaa sen käteensä -- käy
nukkuvan tallirengin kimppuun -- lyö miestä luudalla, aivan kuin tämä
olisi häkissänsä oleva petoeläin. Francis Raven hypähtää huudahtaen
ylös -- katselee hämmästyneenä meitä hyvin epäilevällä katseella --
kohta hän kuitenkin malttaa mielensä -- ja muuttuu äkkiä kunnialliseksi
ja nöyräksi palvelijaksi.
"Pyydän, rouva, nöyrimmästi anteeksi. Pyydän, herra, nöyrimmästi
anteeksi."
Sekä hänen äänensä, että se tapa, jolla hän pyytää anteeksi, eivät sovi
yhteen hänen ulkonaisen asemansa kanssa. Minä alan ymmärtää,
minkätähden mrs Fairbank on niin mieltynyt tähän mieheen. Me molemmat
seuraamme häntä pihalle nähdäksemme, mitä hän aikoo tehdä hevosille.
Tapa, jolla hän nostaa ontuvan hevosen jalkaa, osoittaa, että hän on
taitava toimessaan.
Kiireesti ja tyynesti vie hän hevoset erääseen tyhjään talliin, tuo
sangollisen puolikuumaa vettä, ja laskee sitten ontuvan hevosen jalan
sankoon.
"Lämmin vesi kyllä helpoittaa ajettumisen, herrani. Minä sitten käärin
jalan ympärille kääreitä."
Kaikki, mitä hän tekee, tekee hän ymmärtäväisesti ja viisaasti; kaikki
mitä hän puhuu, on asiallista. Nyt hänessä ei näy olevan mitään
sekavaa, ei mitään kummallista. Onko tämä sama mies, jonka me äsken
kuulimme puhuvan unissaan? Sama mies, joka heräsi pelko ja epäluulo
silmissään? Minä päätän tutkia häntä tekemällä muutamia kysymyksiä.