"Hoi! Tallirenki hoi! Hoi!"
"Rakas ystäväni, minkätähden et soita soittokelloa?"
"Ei ketään ole pihalla. Kummallista. Huuda vielä toistamiseen!"
"Tallirenki hoi! Tallirenki hoi!"
Toinen huutoni kaikuu tyhjässä pihassa, eikä kukaan herää -- huutoni ei
vaikuta mitään. Minun voimani ovat lopussa, en tiedä mihin on
ryhtyminen. Täällä seison minä nyt vieraan kaupungin ravintolan
tyhjässä pihassa kahden hevosen kanssa, joita minun täytyy pidellä
kiinni, ja lisäksi on vielä eräs nainen, josta minun myöskin on
pitäminen huolta. Vielä on minun lisättävä, että toinen hevosista ontuu
ja että nainen on minun vaimoni.
Te kenties kysytte, kuka minä olen.
Minulla on kyllä aikaa vastata tähän kysymykseen. Ei kuulu mitään, ei
kukaan tule tervehtimään meitä. Sallikaa minun siis esitellä itseni ja
vaimoni.
Minä olen Percy Fairbank -- englantilainen herrasmies -- neljänkymmenen
vuoden vanha -- ei mitään virkaa -- maltillinen valtiollisissa
kysymyksissä -- pituudeltani keskinkertainen -- valkoverinen --
luonteeltani tasainen -- rikas.
Vaimoni on ranskalainen. Hän oli neiti Clotilde Delarge, kun meidät
ensikerran toisillemme esiteltiin hänen isänsä talossa Ranskassa.
Rakastuin häneen -- en tosiaan tiedä mistä syystä. Ehkäpä syy
rakkauteeni oli se, ettei minulla ollut mitään tekemistä siihen aikaan.
Saattaa olla, että minä sen vuoksi rakastuin häneen, koska kaikki
ystäväni sanoivat minulle, että juuri hän oli se nainen, joka minun
sopi naida. Mitä ulkomuotoon tulee, on minun myöntäminen, että mrs
Fairbank ja minä emme ole ollenkaan toistemme näköisiä. Hän on solakka,
tumma; lisäksi heikkohermoinen, helläsydäminen, romantillinen; kaikissa
mielipiteissään hän menee mahdottomiin. Mitähän avuja tuollainen nainen
huomasi minussa? Mitä minä hänessä? En tiedä sitä sen paremmin kuin
tekään. Jollain kummallisella tavalla me sovimme toisillemme. Me olemme
olleet mies ja vaimo kymmenen vuotta -- ja ainoa puute on, ettei meillä
ole lapsia? Minä en tunne mielipiteitänne, mutta minä pidän
avioliittoani onnellisena -- ylimalkaan.
Sen verran meistä. Seuraava kysymys on: kuinka olemme joutuneet
ravintolan pihaan, ja minkätähden minun itse täytyy olla renkinä ja
pidellä hevosia?
Enimmäkseen me asumme Ranskassa -- siinä maatalossa, jossa minä ja
vaimoni ensimmäisen kerran näimme toisemme. Joskus muutteeksi käymme
ystäviemme luona Englannissa. Me olemme juuri sellaisella matkalla.
Meidän isäntämme on minun vanha koulutoverini ja omistaa mitä
kauneimman kartanon Sommersetshiressä. Me olemme saapuneet hänen
Fairleigh Hall nimiseen taloonsa metsästysajan loppupuolella.
Sinä päivänä, jona minä nyt kirjoitan -- päivänä, joka on määrätty
merkkipäiväksi kalenterissamme -- ovat koirat kokoontuneet Fairleigh
Halliin. Mrs Fairbank ja minä olemme saaneet kaksi parainta hevosta
ystäväni tallista. Me emme suinkaan ole ansainneet sellaista kunniaa;
sillä me emme ole tottuneet metsästykseen, emmekä liioin pidä siitä
lukua. Mutta toiselta puolen me mielellämme ratsastamme, ja me
rakastamme raikasta kevätaamua ja ihanaa, viljavaa englantilaista
maakuntaa, joka kaikkialla ympäröi meitä. Niin kauan kuin metsästys
onnistuu, seuraamme me mukana. Mutta kun joku vastoinkäyminen tapahtuu
-- kun aika kuluu ja kärsivällisyyttä paljon kysytään, kun koirat
hätäilevinä juoksevat sinne tänne ja hurjat metsästäjät ovat vihoissaan
-- silloin metsästys ei enää miellytä meitä. Me käännämme hevosemme
eräälle polulle, jota puut mukavasti varjostavat. Me ajamme täyttä
ravia pitkin polkua erääseen yhteismetsään. Me nelistämme metsän poikki
ja seuraamme erään toisen tien koukerruksia. Ratsastamme muutaman
pensasaidan yli, kuljemme kylän läpi ja saavumme kauniille kukkuloille.
Hevoset puistelevat päitään ja pureksivat toisiansa ja ovat yhtä
iloisia kuin mekin. Metsästys on jäänyt sikseen. Me olemme onnellisia
kuin lapset, alamme laulaa ranskalaista laulua -- kun silmänräpäyksessä
ilomme loppuu. Vaimoni hevonen astuu etujaloillaan irtonaiselle kivelle
ja kompastuu. Ratsastajan sukkela käsi pelastaa hevosen kaatumasta.
Mutta kun hevonen taasen alkaa kävellä, tulee eräs ikävä tosiasia
selville -- eläimen jäsen on nyrjähtänyt, hevosen jalka on kankea.
Mikä neuvoksi? Me olemme muukalaisia autiossa seudussa. Mihin tahansa
silmäilemme, emme näe ihmisasuntoa missään. Emme voi muuta kuin
taluttaa hevosta ohjaksista kukkulalle ja katsoa, mitä ehkä
havaitsisimme kunnaan toisella puolella. Minä vaihdan vaimoni satulan
oman hevoseni selkään ja vaimoni nousee ratsaille. Hevoseni ei ole
tottunut kantamaan naisia, se kaipaa miehen säärien puristusta
kummallakin kyljellään; se tanssii ja potkii, hiekkaa pölyttäen. Minä
seuraan perässä sopivan matkan päässä hevoseni jaloista ja talutan
ontuvaa hevosta. Onkohan mitään kurjempaa olentoa maailmassa kuin
ontuva hevonen? Olen nähnyt ontuvia ihmisiä ja ontuvia koiria, jotka
olivat hauskoja ja iloisia olentoja -- mutta en ole vielä koskaan
nähnyt ontuvaa hevosta, jota ei onnettomuus kokonaan olisi runnellut.
Puolisen tuntia hevoseni tanssittaa vaimoani polulla. Minä käydä
tepastelen jäljessä ja onneton hevonen kilkuttaa perässäni. Kun olemme
pääsemäisillämme kukkulan huipulle, käy surkea matkamme erään
Sommersetin talonpojan ohitse, joka työskentelee pellolla. Minä huudan
miestä luoksemme; hän katselee minua mielipuolen tavoin astumatta
askeltakaan lähemmäksi. Minä karjaisen niin kovaa kuin suinkin voin,
kysyen, pitkäkö matka vielä on Fairleigh Halliin.
"Neljätoista peninkulmaa. Antakaa äyri minulle juomarahaksi."
Siinä meillä on talonpoika sellaisena kuin hän itse itsensä kuvasi!
Oikea luonne, ystäväni! Talonpojan luonne!
Mrs Fairbank ei huoli yhtä tarkoin kuin minä tutkia
inhimillistä talonpoikaisluonnetta. Levoton hevonen ei suo hänelle
silmänräpäyksenkään rauhaa; hänen kärsivällisyytensä on
loppumaisillaan.
"Me emme voi matkustaa kauemmaksi, emme kahta peninkulmaa pitemmälle
tällä tavoin", sanoo vaimoni. "Missä on lähin ravintola? Kysy tuolta
lurjukselta."
Minä otan shillingin taskustani ja näyttelen sitä auringonpaisteessa.
Shillingillä on kummallinen voima. Shillinki vetää kuin magneetti
talonpoikaa yhä lähemmäksi. Minä ilmoitan hänelle, että me haluamme
saada hevoset johonkin talliin ja vuokrata vaunut päästäksemme takaisin
Fairleigh Halliin. Missähän me saamme nämä asiat ajetuiksi. Talonpoika
vastaa luoden silmäyksen shillinkiin.
"Varmaankin Underbridgessä."
"Pitkäkö sinne on matka?"
Talonpoika uudistaa kysymyksen: "Pitkäkö matka Underbridgeen?" ja
naurahtaa kysymykselle. "Hihii!"
"Underbridge on arvatenkin lähellä, kunhan sinne vain osaisimme.
Tahdotteko ruveta oppaaksi?"
-- "Annatteko minulle juomarahaa?"
Minä nyökäytän päätäni myöntäväisesti ja näyttelen shillinkiä
kädessäni. Talonpoikaisäly alkaa nyt hoksata. Mies yhtyy meidän
surkeaan joukkoomme. Vaimoni on kaunis nainen, mutta talonpoika ei
kertaakaan katsele häntä -- ja mikä vielä kummempaa, hän ei katsele
hevosianikaan. Hänen silmänsä on hänen sielunsa -- ja hänen sielunsa
ajattelee shillinkiä.
Me nousemme kukkulan huipulle, ja katso, tuossa toisella puolella
laaksossa on matkamme määrä, Underbridgen kaupunki. Oppaamme pyysi
shillinkinsä ja antoi meidän omin päimme saada ravintolasta selkoa.
Minä olen luonteeltani kohtelias mies. Sanon "Hyvästi", kun erkanemme.
Opas katsoo minuun, pitäen shillinkiä hampaidensa välissä tutkiakseen,
onko raha oikea. "Hyvästi", vastaa hän karkealla äänellä -- ja kääntää
selkänsä ikäänkuin olisi loukkaantunut.
Kummallinen osoitus karttuvasta sivistyksestä! Ellen olisi nähnyt
Underbridgen tornin huippua, olisin luullut eksyneemme villien ihmisten
saarelle.