_Hanna. Assessori_ tulee sisään.
ASSESSORI. Hän on kuollut.
HANNA. Kuka?
ASSESSORI. Kanttori.
HANNA, itsekseen. Voi mitä olenkaan tehnyt! Kirje olisi siis tosi?
Kuollessaan ei kukaan valehtele --
ASSESSORI. Hyvin omituista! -- Hän nähtiin äsken tuolla ahkeraan
kirjoittavan jotakin. Sitten astui hän ulos kirje kädessä. Pihalla
valmistelivat nuoret miehet pistoolejansa ilolaukausten ampumista
varten. Hän oli ottanut pistoolin käteensä ja kysynyt oliko siinä luoti
sisässä; kun sai kieltävän vastauksen, pyysi hän luotia, painoi sen
piippuun, vakuuttaen että se "vaikuttaa paremmin", ja ennenkuin kukaan
kerkesi estämään, käänsi hän aseen omaan rintaansa ja laukasi. Hän
makaa nyt tuolla hengettömänä ja vanha äiti vieressä tainnoksissa.
Huonot raha-asiat luultavasti -- muuta en minä voi ymmärtää. Hän
käyttikin aina noihin kansallisiin tarkoituksiin paljon enemmän kuin
varansa sietivät. -- Mutta tapaus on sinua säikähdyttänyt, olethan
aivan kuin kivettynyt.
HANNA. Minä tiedän hänen kuolemansa oikean syyn.
ASSESSORI, lähestyen. Kuinka sitä voisit tietää, armaani?
HANNA. Pois! Sinä olet hänen murhaajansa!
ASSESSORI. Kuinka? Kumpiko meistä nyt hourailee? Minäkö hänen
murhaajansa?
HANNA. Olet ryöstänyt häneltä kaiken kunnian, kaiken rakkauden, kaiken
toivon -- arvaan ettei elämä hänelle sitten enään maittanut.
ASSESSORI. En sittekään ymmärrä. Milloinka olisin kaikki nuo ryöstöt
tehnyt?
HANNA. Ryöstäessäsi häneltä minut.
ASSESSORI. Totta tosiaan tuo on kummallista kuulla oman morsiamen
suusta! Mutta usko minua, ei minulla ollut vähintäkään tietoa siitä,
että sinä olit kanttorin elämän ehto. Ja jos niin on, niin olethan sinä
itse hänen kuolemaansa syypää, sillä enhän sinua toki ole ryöstänyt,
vaan sinä itse olet vapaaehtoisesti minulle tullut, -- niin ainakin
olen tähän saakka luullut.
HANNA, käsiään väännellen. Niin, niin, siinä olet oikeassa, minä
myöskin olen syypää! (Purskahtaa itkuun.) Mutta miksi kuvasit häntä
minulle kehnoksi raukaksi, viheliäiseksi rahan orjaksi, joka kullan
himosta myy pyhimmät tunteensakin?
ASSESSORI. Minä en ole mitään kuvannut. Olen kertonut mitä tiesin,
lisäämättä mitään omasta puolestani.
HANNA. Siis kaikki syy on yksin minun?
ASSESSORI. Kas niin, rauhoitu! Onnettomuus on sinua liikuttanut ja
saattanut ajattelemaan olemattomia asioita. Anna ajan mennä, kyllä ne
pian unhoittuvat.
HANNA, kiihtyneenä. Unhoittuvat! Ja jos unhoittaisinkin hänet, joka nyt
on syynsä sovittanut, niin kuinka voisin unhoittaa sinut, joka olisit
silmäini edessä alituisena todistuksena kavaluudesta, tekopyhyydestä,
valheellisesta isänmaan-rakkaudesta!
ASSESSORI. Siihen sitä aina tullaan! Jollen tietäisi missä seurassa
olet kasvanut ja kasvatettu, voisin sanoistasi suuttua; mutta nyt
pyydän vaan saada kuulla syyn noihin odottamattomiin loukkauksiin.
HANNA. Tahdon sanoa sen tyynesti: Miksi et ilmaissut minulle olevasi
viinatehtaan omistaja? Miksi teeskentelit itseäsi kansan sivistäjäksi,
kun olet sen myrkyttäjä? Miksi kuvasit epäiltäviksi sen miehen
pyrintöjä, joka kansan sivistystä täydellä todella harrasti, ja saatoit
hänetkin rikokselliseksi?
ASSESSORI. Sinä olet mieletön -- minä en vastaa tuollaisiin
kysymyksiin.
HANNA. Siksi että et voi.
ASSESSORI. Mitä ai'ot tehdä?
HANNA, vetää sormuksen sormestaan ja antaa assessorille. Erota sinusta.
Se olkoon rangaistus sekä sinulle -- että minulle.
ASSESSORI. Tuon itsemurhaajan tähden tahdot sinä tehdä itsesi ja minut
onnettomaksi!
HANNA. Meidän onnemme ei voi hänen haudallansa kukoistaa.
ASSESSORI. Minä rukoilen sinua, ota aikaa ajatellaksesi ja
tyyntyäksesi.
HANNA. Minun ajatusaikani kestää ijankaikkisesti. Sen rangaistuksen
olemme molemmat hyvin ansainneet.
ASSESSORI, Rangaistuksen?
HANNA. Niin, se on meidän keskinäinen rangaistuksemme, josta maailma ei
mitään tiedä. Mitä tulevaisuus muuta sekä sinulle että minulle tuopi,
se on korkeamman rankaisijan kädessä.
ASSESSORI. Sinä raivoat, sinä olet sairas -- nuo äskeiset syytöksesi
eivät ole tosia!