_Hanna. Rouva Turholm_ tulee sisään sivuovesta. Myöhemmin
eräs _Tyttö_.
ROUVA. Mikä melu ulkoa kuuluu?
HANNA. Luullakseni tahtovat ampua ilolaukauksia. Gabriel meni
vast'ikään kieltämään.
ROUVA, laskee kätensä Hannan olkapäälle. No, sinä mahdat olla
onnellinen nyt!
HANNA hajamielisesti. Kuinka niin?
ROUVA. Sepä kysymys! Eikö meillä nyt ole kansakoulu, jossa sinä olet
opettajana? Etkö itse ole kihloissa miehen kanssa, jota kunnioitat?
HANNA. Riittääkö siihen paljas kunnioitus, täti?
ROUVA. Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Ei -- paljas kunnioitus ei onneen
riitä, siinä tarvitaan rakkautta myöskin; mutta rakkaus on ainoastaan
siellä mahdollinen missä kunnioitus asuu. Rakkaus ilman kunnioitusta on
-- -- en tahdo sanoa sen oikeata nimeä.
HANNA. Sitä olen näinä aikoina itselleni tuhannesti sanonut, ja
kuitenkin --
ERÄS TYTTÖ juoksee sisään kirje kädessä ja antaa sen Hannalle. Tässä on
kirje neidelle, se oli hänen kädessään! Voi! Voi!
(Kiiruhtaa ulos käsiään väännellen.)
HANNA. Mitä tämä merkitsee? Kirje minulle -- ja mistä? Tuoja on jo
poissa! (Avaa kirjeen.) Lyijykynällä kirjoitettu. Kanttorilta!
ROUVA. Mitä hän vielä sinusta tahtoo? Olipa onni että pelastuit
moisesta miehestä.
HANNA, huoaten. Niin, onni todellakin, täti. Mutta katsokaamme mitä
hänellä on sanomista.
(Lukee.)
"Minun täytyy tällä hetkellä sanoa sinulle vielä viimeiset sanat. En
tahdo ruveta syyttäjäksesi, vielä vähemmän tuomariksesi, sillä hän on
olemassa, joka oikeudesta huolen pitää; mutta minun täytyy tunnustaa,
etten koskaan olisi odottanut näkeväni sinua sen miehen sylissä, jossa
äsken lepäsit. Mutta raha voi kaikki; kun on rikas tarjolla, niin köyhä
ajetaan ulos, karkoitetaan yön pimeyteen, elämän kolkkoon erämaahan".
ROUVA. Siinä vielä yksi loukkaus! Hän luulee että kaikki ihmiset ovat
rahan orjia yhtä suuressa määrässä kuin hän.
HANNA. Täti, muista että hän on köyhä mies ja rakasti minua.
ROUVA. Sitä parempi sinulle että pelastuit sekä henkisestä että
ruumiillisesta kurjuudesta. Siitä saat kiittää minuakin.
HANNA. Kuinka täti?
ROUVA. Minun ansioni se on, että assessorin silmät ovat sinun puoleesi
kääntyneet.
HANNA. Suo anteeksi, täti, jos nyt teen kysymyksen, jota monasti ennen
olen aikonut tehdä, mutta minä pyydän ettet siitä pahastu: Oliko tuo
uhrausta sinun puoleltasi?
ROUVA. Että toimitin sinut kihloihin assessorin kansaa?
HANNA. Niin.
ROUVA. Mitä kummia ajattelet? Jatkahan kirjeen lukemista.
HANNA, katsoo terävästi rouva Turholmiin ja jatkaa sitten lukemista.
"En toki voi jättää sinua selittämättä asioita, en siinä toivossa että
voisin sinun ankaruutesi edessä itseäni puhdistaa, vaan odottaen että
sinä, kun tiedät asian oikean laidan, et minua halveksi yhtä syvästi
kuin nyt, kuultuasi kaikki yksin vihamiehiltäni, en tiedä keltä. Näin
on asian oikea laita: sillä miehellä, jota vast'ikään sulhaiseksesi
sanoit, assessori Grasmanilla, on kolmas-osa viinapolttimosta ja sen
läheisyydessä talo, jonka vaurastuminen ilman viinapolttimoa ei hänen
mielestään ole mahdollinen. Sen vuoksi hän lupasi lahjoittaa meille
kansakoulun ja antaa minulle suomalaisia oppilaitoksia varten
viisisataa markkaa, jos minä puhuttelen pitäjäläisiä ja saan heidät
taivutetuiksi polttimoa vastaanottamaan. Minä ajattelin sinua, Hanna,
minä ajattelin kuntamme lapsia, ajattelin maatamme ja kansaamme, ja
minussa nousi äkkiä se kunnian-himo, että voisin niiden hyväksi jotakin
suurta tehdä. Niin suostuin ehdoitukseen. Se oli rikokseni, Hanna,
mutta älä tuomitse minua liian ankarasti. Jää hyvästi! Jumala olkoon
minulle armollinen!