Entiset. Muutamia pieniä tyttöjä tulee sisään kantaen
kukkavihkoa, jonka vievät Hannalle.
ENSIMÄINEN TYTTÖ. Tulimme tuomaan opettajalle ensimäiset ruusut uudessa
asunnossa ja pyytäisimme ettei ne koskaan lakastuisi.
TOINEN TYTTÖ. Eihän äiti niin sanonut! Pyytäisimme -- pyytäisimme,
ettei teidän rakkautenne meitä kohtaan lakastuisi yhtä pian kuin nämät
ruusut.
HANNA. Voi teitä! (Suutelee molempia.) Te olette ruusunkukkaisia, joita
aina rakastan enemmän kuin mitään maailmassa! Kiitoksia, kiitoksia,
rakkaat lapset, te saatte sydämeni sulamaan.
(Peittää nenäliinalla silmänsä.)
ASSESSORI. Kas niin, nyt olette saaneet opettajanne itkemään; saattakaa
hänet taas iloiseksi jollakin tavalla, esimerkiksi laululla.
HANNA. Niin laulakaa; voittehan laulaa samaa mitä äsken ulkona kun
tänne tulimme. No mitä katselette?
ENSIMÄINEN TYTTÖ. Missäs on kanttori?
HANNA. Kanttori? Mitä te hänellä?
ENSIMÄINEN TYTTÖ. Kukas tahtia lyö?
HANNA. Oh, kyllä te osaatte laulaa ilman tahdinlyöjääkin. Mehän tässä
vaan teitä kuuntelemme, assessori ja minä.
TYTÖT laulavat.
Oi riemuitkaamme,
Nyt ilon päivä koittaa,
Kun aseet saamme,
Mi pimeyden voittaa!
Niin Suomi nousee, kasvaa korkealle
Ja kiitoksensa kantaa Jumalalle!
(Ulkoa kuuluu laukaus ja sitten hälinää. Lapset vetäyvät pois.)
ASSESSORI. Tyhmä ja raaka kansa, se ei voi koskaan osoittaa iloansa
muutoin kuin suurella pauhulla! Nyt siellä varmaan rupeavat ampumaan
riemulaukauksia; mutta siitä tehdään pian loppu.
(Lähtee menemään.)
HANNA. Anna heidän ampua, Gabriel, jos se heitä huvittaa; ei se minua
ollenkaan peloita.
ASSESSORI. Ei, ei, sellainen vaarallinen leikki ei käy laatuun.
(Menee.)