ÄITI, astuu kanttorin luokse. Olethan oudon näköinen; mikä sinua
vaivaa?
KANTTORI. Teidän kirouksenne, äiti.
ÄITI. Olet varmaan sairas -- johan hourailet.
KANTTORI. Niin, sairas olen, kovasti sairas. Valmistakaa minulle vuode,
äiti; -- tänään saatte itkeä!
ÄITI. Varjelkoon Jumala, lapsi parka, mitäs puhut!
(Astuvat yhdessä ulos.)
ASSESSORI. Mitä tämä merkitsee? Sinä aivan vapiset.
HANNA. Ei mitään -- äkkinäinen säikähdys -- kyllä kerron kun saan
tyyntyä. Istukaamme.
(Istuvat vierettäin.)
ASSESSORI. Istukaamme ja puhukaamme tulevaisuudesta, joka meitä kohtaan
hymyilee, se varmaan rauhoittaa mieltäsi.
HANNA, hajamielisesti. Niin, niin, se rauhoittaa, puhukaamme
tulevaisuudesta!
ASSESSORI. Olen ajatellut ettei meidän pidä odottaa häitämme kokonaista
vuotta. Sinä vaan rasittaisit itseäsi täällä koulutyössä liiaksi ja
ruusut katoaisi poskiltasi, nuo ruusut, jotka minua hurmaavat.
(Suutelee Hannaa poskelle.) -- Mutta sinä olet niin vaiti. Katsos, me
julistamme opettajattaren viran täällä heti haettavaksi ja niin pian
kuin joku uusi tulee tarjolle -- ja ainahan niitä on saatavissa -- niin
sitten vietämme häitä ja sinä muutat tuonne kartanooni, jossa saat
kuningattarena vallita. Eikö niin?
HANNA. Niin, Gabriel. Mutta älkäämme pitäkö sillä semmoista kiirettä --
vasta ensi kesänä.
ASSESSORI. Kesällä tietysti, juhannuksen aikaan, jolloin luonto on
kauniimmallaan, kukkaiset levittävät tuoksuansa ja ihmisrinta paisuu
virkeydestä, elämän halusta ja lemmestä -- silloin Hanna!