Viimeistä värssyä laulettaessa tulee sisään ensin _Provasti_,
sitten _Assessori, Hanna_ ja rouva _Turholm,_ heidän jälessään
_Kanttori,_ ja lapset, jotka asettuvat, puoliympyrään, ja
vihdoin muu seurakunta, miehiä ja vaimoja huoneen täydeltä.
Provasti seisahtuu harmonin eteen ja kääntyy kansan puoleen.
PROVASTI. Rakkaat lapsukaiset! Hyvät ystävät, veljet ja sisaret!
Tällainen on se iloinen, valoisa ja kaunis huone, jossa tästälähin
nousevaan sukupolveen kylvetään tiedon siemeniä, jossa nuorisoon
lasketaan siveyden perustus ja opetetaan jumalanpelkoa, mikä kaiken
viisauden alku ja lähde on. Lapsukaiset, katsokaat tätä huonetta,
katsokaat vanhempienne joukkoa, joka teitä ympäröi ja jonka silmät ovat
teihin käännetyt. Mitä odottavat he teiltä? He odottavat teiltä
ahkeruutta, tottelevaisuutta ja siivoa käytöstä; he odottavat teistä
vanhuutensa turvaa, tulevaisuutensa toivoa, he odottavat teissä maansa
kunniaa. Nähkäät niitä kyyneleitä, joita he teitä katsellessaan
vuodattavat, -- ne ovat kaipauksen kyyneleitä kun ajattelevat, ettei
heillä ole koskaan ollut sitä tilaisuutta opin ja sivistyksen saantiin,
mikä teillä nyt tarjona on; mutta ne ovat myöskin ilon ja toivon
kyyneleitä, jotka te, lapsukaiseni, vielä voitte muuttaa kirkkauden
helmiksi valaisemaan heidän vanhuutensa ilottomia päiviä.
Ja te vanhemmat ja muut kansalaiset, te kaikki, joille se tuomio on
annettu, että joka pahentaa yhden näistä pienemmistä, parempi olisi
että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin
meren syvyyteen, tekin iloitkaat että silmänne ovat nähneet tämän
päivän, joka on lohduttavana esimerkkinä siitä, että vielä voi jotakin
hyvää syntyä tällä ajalla, joka muutoin on pahuutta täynnänsä.
(Hannalle.) Teille, hyvä neiti, toivon voimaa ja intoa opetus-työssä,
joka ei suinkaan ole helppo. Teidän matkanne ei ole ruusuilla peitetty,
sillä raaka on teillä vielä maa raivattava, tie kolea kuljettava, mutta
sillä voimalla, joka lähtee rakkaudesta tehtäväänsä, joka vastuksista
vahvistuu ja joka luottaa yksin Häneen, sydänten tutkijaan, sillä
voimalla on teille kaikki onnistuva. Ja teidän palkintonne on oleva
kaunis, sillä se siemen, jota kylvätte, on hedelmäksi kypsyneenä
tuhansien onni ja isänmaa on teitä kiitollisessa muistossa säilyttävä.
(Kääntyen assessorin puoleen.) Äsken olimme Herran temppelissä
kiittämässä Häntä, jolle ensimäinen kiitos aina ja joka paikassa tulee.
Nyt olisi minun kiittäminen sitä miestä, joka lähinnä Häntä tuolla
ylhäällä on tämän koulun syntymiseen enimmän vaikuttanut. Mutta mistä
löydän siihen sopivat sanat? Kuinka voisin, herra assessori, ajatukseni
ilmi tuoda, selittääkseni mitä sydämessäni liikkuu, eikä ainoastaan
minun, vaan kaikkien kansalaisten? Hyvät ystävät, huomatkaat mitä
rakkaus saa toimeen, totinen isänmaan ja oman kansan rakkaus. Tällä
lahjalla on herra assessori laskenut itsellensä muistopatsaan, joka on
pysyväisempi kuin mikään vaskeen valettu merkki, ja se on puhuva
tulevaisille sukupolvillekin siitä miehestä, joka kansansa
sivistämiseksi ja onneen saattamiseksi näin suuren uhrauksen on tehnyt.
Omasta puolestani ja seurakuntalaisteni nimessä saan sydämestäni
kiittää teitä herra assessori, ja teidän luvallanne nimitämme tätä
koulua "Assessori Grasmanin kouluksi", jotta teidän nimenne, ei siitä
koskaan katoaisi.
(Monet rientävät puristamaan assessorin kättä.)
ASSESSORI. Hyvä, hyvä -- kiitollisuutenne minua liikuttaa. Minä en ole
mikään suuri puhuja ja varsinkin suomenkieli sujuu minulta kankeasti,
mutta sallikaa minun kuitenkin sanoa sananen näille lapsukaisille. Te
olette kuulleet herra provastin kauniit kehoitukset ja toivotukset;
minäkin tahdon antaa teille yhden neuvon: oppikaa ennen kaikkia
nöyryyttä ja oppikaa ymmärtämään että Jumala on jokaiselle määrännyt
toimensa täällä maan päällä, on asettanut toiset korkeammalle, toiset
matalammalle, ja tietäkää että se tekee synnin, joka pyrkii
korkeammalle kuin siipensä kannattavat. Se on minun neuvoni teille,
lapsikullat!
KALSO. Eläköön assessori Grasman!
KAIKKI. Eläköön! Eläköön! Eläköön!
ASSESSORI. Jos suvaitsette, herra provasti, niin käymme katsomaan
muitakin huoneita tässä rakennuksessa.
(Katsahtaa Hannaan, joka nyökkää ystävällisesti. Assessori
tarjoo käsivartensa rouva Turholmille ja lähtee menemään,
provasti edellä. Väki hälvenee. Hanna istuu harmonin eteen
ja selailee nuottikirjaa.)
KINNAS, mennessään Kanttorin ohitse. Olettehan tekin, kanttori, nähnyt
paljon vaivaa tämän koulun tähden?
KANTTORI, tarttuu kiivaasti Kintaan käteen. Niin, eikö totta? Olenhan
minäkin vaivaa nähnyt, olenhan minäkin puuhannut, onhan minullakin
hiukan ansiota tämän koulun aikaan saamisessa. Vai kuinka?
KINNAS. No ompa niinkin, ei sovi kieltää: koulun johtokunnan esimies.
Olisittehan tekin kiitos-sanan ansainnut.
(Poistuu.)