Kanttorin _Äiti_ pyyhkii tomuja; _Kanttori_ tulee sisään.
ÄITI. Joko päättyivät kirkonmenot?
KANTTORI. Ei vielä juuri; viimeisiä rukouksia jäi provasti lukemaan.
Pyysin suntiota laulamaan lähtövirttä, sillä tahdoin kiiruhtaa tänne
katsomaan onko kaikki valmiina. Käskin soittamaan kelloja kun lähtevät
kirkosta, sillä ai'on ottaa provastia ja muita vieraita laululla
vastaan kun tulevat tänne, tiedättehän tuolla laululla, johon olen itse
sepittänyt sanat ja itse säveltänyt nuotinkin.
ÄITI. Oletko varma siitä, että lapset sen hyvin osaavat?
(Kuuluu kellon soittoa.)
KANTTORI. Olen. Mutta kuuluuhan jo kellojen soitto.
ÄITI. Ei kirkosta; tuo ääni tulee viinapolttimon rakennukselta, jonka
perustusta par'aikaa lasketaan. Työväkeä soitetaan ruo'alle.
KANTTORI kävelee edestakaisin ja puhuu puolittain itsekseen, puolittain
äidilleen. Kuinka paljon olen puuhaillut tämän koulun tähden! Tuskin
olen öillä unta saanut, pääni tuntuukin raskaalta ja kuumalta. En tiedä
miksi, mutta viime aikoina on erinomainen rauhattomuus minua vaivannut;
on niinkuin joku taakka painaisi päälläni.
ÄITI. Tiedätkö mitä sinusta kerrotaan? Sanotaan että juuri sinä
viettelit kuntakokousta viinapolttimoon suostumaan.
KANTTORI. No, ja te, äiti?
ÄITI. Minä en sitä usko, ja onneksi olinkin omin silmin näkemässä, että
sinä et ollut kokouksessa kun siitä päätettiin -- muutoin saattaisi
sellainen epäluulo hirveästi painaa vanhaa sydäntäni.
KANTTORI, huokaa. Jumalan kiitos! (Ääneen.) Unhoittakaamme nuo asiat
tänään, sillä nyt on ilon päivä, koska nyt toteutuu ajatus, jota kauan
olemme valmistelleet. Nyt saatte, äiti, kuulla poikaannekin
kiitettävän, sillä provasti varmaan pitää täällä puheen, jossa kaikkein
kuullen lausutaan kiitoksen sanoja niille, jotka koulun tähden ovat
vaivaa nähneet, siis minullekin. Ja sitte kirjoitetaan sanomalehtiin:
"Kanttorimme, herra Niilo Riutan toimesta", taikka "Uutteran
kanttorimme hartaalla toimella on meillekin saatu kansakoulu, joka
juhlallisesti avattiin silloin ja silloin", taikka jotakin muuta
sellaista.
ÄITI. Sinä olet kunnian-himoinen, ja se ei ole hyvä sinun
säätyisellesi, sillä kunnian-himo on niinkuin käypä olut: se saattaa
katkaista vanteet ja rikkoa tynnyrin, jossa se on alkanut kuohua.
KANTTORI. Olkaa huoleti, äiti! Minun kunnian-himoni ei nouse liian
korkealle. Tiedättekö mikä sen päämäärä on? Hanna. Kaikki ajatukseni ja
toimeni tarkoittavat hänen miellyttämistään, sillä minä rakastan häntä,
äiti kulta, minä rakastan häntä niinkuin -- niinkuin teitä. Mitäs
sanotte, jos pyytäisin häntä vaimokseni, olkoonpa vaikka vasta vuoden
päästä?
ÄITI. Luultavasti tulisit liian myöhään, vaikka kosisit nyt heti, sillä
yleinen puhe käy että assessori kosii Hannaa. Heidät nähdään alinomaa
yhdessä; milloin Hanna ei ole assessorin talossa, on assessori rouva
Turholmin luona.
KANTTORI, naurahtaen. Minä tiedän mitenkä sen asian laita on.
Näettekös, rouva Turholm ja neiti Sommar koettavat kääntää assessori
Grasman'ia suomenmieliseksi -- siitä heidän vilkas kanssakäymisensä ja
siitä tuo huhu. Muutoin jos assessorilla olisikin kosiotuumia, niin ei
ne suinkaan tarkoita Hannaa, joka on köyhä tyttö, vaan rouva Turholmia,
joka on rikas leski.
ÄITI. Niin, niin, mutta Hanna on tätinsä lähin perillinen; vaikka en
minä tahdo sekaantua niihin asioihin, tee niinkuin tahdot. Olenhan aina
sanonut, että saat ottaa kenen-hyvänsä, jota vaan rakastat: minä uskon
että huonoa ihmistä et voisi rakastaa.
KANTTORI. Totta on että Hannan ja minun välille on viime aikoina
ilmaantunut jotakin selittämätöntä. Viimeksi tapasin hänet
kuntakokouksen päivänä, ja aina kun sittemmin olen käynyt häntä
tapaamassa, on hän ollut kotoa poissa taikka sanottanut itseänsä
sairaaksi. Kirkossa olen hänet pari kertaa nähnyt, mutta hän ei ole
nostanut silmiänsä minun puoleeni, Kun viimeksi erosimme luulin
huomanneeni moittivaa kylmyyttä hänen silmissään, mutta kenties
erehdyin. Levottomina öinä olen usein nähnyt hänet unissani; toisinaan
katsoo hän minuun moittivaisesti sanaakaan virkkamatta; toisinaan
kuulen hänen hengenvaarassa huutavan minua avuksi, mutta minä en pääse
liikahtamaan, jalkani ovat kuin sidotut. Mutta unethan aina merkitsevät
sen vastakohtaa, mitä niissä näkee -- eikö niin, äiti?
ÄITI. Unilla on merkityksensä, vaikka niitä nuoret ei tahdo uskoa.
KANTTORI. Mahdollista että Hannallekin on juorutta noita ilkeitä
juttuja, ja kun hän ei tunne perussyitä, niin saattaa hän olla minulle
suuttunut. Mutta tänään hänet välttämättömästi tapaan ja silloin on
kaikki selvitettävä.
(Kellojen soitto kuuluu.)
ÄITI. Nyt tulevat kirkosta. (Kanttori rientää ulos.) Nuo äänet tuntuvat
niin tutuilta, ne ikäänkuin kutsuvat väsynyttä matkalaista luoksensa
rauhan majoille.
(Ulkoa kuuluu seuraava:)
_Lasten laulu_.
Oi riemuitkaamme,
Nyt ilon päivä koittaa,
Kun aseet saamme,
Mi pimeyden voittaa!
Niin Suomi nousee, kasvaa korkealle
Ja kiitoksensa kantaa Jumalalle!
Ei sortaa meitä
Voi kiukku vihollisten,
Kun tiedon teitä
Me käymme käsitysten!
Niin Suomi nousee, kasvaa korkealle
Ja kiitoksensa kantaa Jumalalle!
Oi äiti kulta,
Sun lastes lemmen suoja,
Sä maamme, sulta
Ei kättään kiellä Luoja,
Sä Suomi nouset, kasvat korkealle,
Jos kiitoksesi kannat Jumalalle!