ASSESSORI. Noh, yksinkertainen talonpoika sanoisi sitä lahjomiseksi;
sanokaamme me esimerkiksi "gratifikationiksi".
HANNA. Kuuletko täti? Rahan edestä!
ROUVA. Kuulen kyllä, lapsi rukka; se on käsittämätöntä.
ASSESSORI. Tekin pidätte siis viinapolttimoa tarpeettomana?
ROUVA. Vastako nyt sen huomaatte? En ainoastaan pidä sitä
tarpeettomana, vaan vahingollisena, turmiollisena. Vuosikausia olemme
täällä työskennelleet saadaksemme salakapakat hävitetyiksi, ja siinä
olimme jo jokseenkin onnistuneet, mutta nyt tulee kokonainen tehdas.
HANNA. Se on nyt vähäpätöinen asia! Mutta mitä syytä on teillä, herra
assessori, luulla kanttoria noin halpaan käytökseen vikapääksi?
ASSESSORI. Minä en luule, minä tiedän, minä tunnen summankin.
HANNA. Te tunnette -- kenties juuri te itse olette häntä lahjonut?
ASSESSORI. Tavallansa.
HANNA. Tavallansa! Te olette siis itse häntä lahjonut ja kuitenkin
siitä julki puhutte, se ei tosiaan ole kauniisti tehty.
ASSESSORI. Te kiivastutte taas, neiti Sommar, vaikka ette vielä kaikkia
asianhaaroja tunne. Seikka on, näettehän, sellainen että minä, joka
olen lakimies, olen jo kauan ollut Pilbladin asianajajana ja niinpä on
joutunut toimekseni tämäkin asia. Kun sitte kunnan ukot täällä alkoivat
vastahankaa vetämään, sain Pilbladilta kirjeen, jossa hän käskee minua
tarjoamaan rahaa sellaisille henkilöille, jotka voivat jotakin
vaikuttaa. Senkin, minulle perinpohjaisesti vastenmielisen toimen olen
täyttänyt. Tässä on kirje, jos tahdotte lukea.
(Kaivaa povilakkariansa.)
HANNA. Kyllä uskon ilmankin. Mutta teidän sijassanne en olisi mokomaan
toimeen ryhtynyt.
ASSESSORI. Kyllä sitä on helppo sanoa, mutta voitte olla varma siitä,
että jollen minä olisi sitä tehnyt, olisi joku toinen sen toimittanut
ja varmaankin menestynyt yhtä hyvin kuin minä. Muutoin ei asia
ollenkaan tapahtunut sellaisessa niin sanoakseni raa'assa muodossa,
kuin te näytte luulevan. Ei siinä ollut puhettakaan lahjomisesta,
haasteltiin vaan suomalaisista kouluista ja niiden hyväksi kanttori
suostui rahaa ottamaan.
HANNA. En tiedä puhutteko pilkkaa tai totta, mutta hirmuiselta ivalta
tuntuvat sananne.
ASSESSORI. Hyvä neiti, mitä syytä olisi minulla tässä pilkkapuheita
jaaritella? Asia todellakaan ei ole sitä laatua, sillä jos niin käy
että viinapolttimosta jotakin vahinkoa tälle kunnalle seuraa, niin olen
minäkin osaksi siihen syypää. Sitä olen ajatellut ja olen päättynyt
tehdä mitä voin sen kohdan korjaamiseksi. Kansa on täällä vielä kovasti
oppimatonta ja raakaa, kouluja puuttuu -- siinä vielä avara vaikutusala
jokaisella isänmaan-ystävällä. Sen vuoksi olen päättänyt lahjoittaa
tuolla kirkon luona olevat huoneeni pitäjän kansakoululle.
ROUVA. Todellakin! Voi minä kiitän teitä edeltäkäsin sekä omasta että
kuntalaisten puolesta.
HANNA. Tietääkö kanttori tästä lahjasta mitään?
ASSESSORI. Hänelle olen siitä jo kertonut, mutta miksi sitä kysytte?
HANNA. Muutoin vaan. (Kääntyy äkkiä rouva Turholmiin ja painaa päänsä
hänen olalleen.) Hän puhui siis tästä, ja minä toivoin saavani kiittää
häntä tuosta lahjasta; mutta se ei olekaan suurin erehdykseni.
ROUVA. Lapsi parka!
ASSESSORI. Itkeekö neiti Sommar? Mieltäni pahoittaa, jos minä olen
siihen syynä.
HANNA, nostaa päänsä ja ojentaa kätensä assessorille. En itke. -- Te
olette jalo mies, herra assessori! Lahjanne osoittaa, että rinnassanne
sykkii kansallinen sydän.
ASSESSORI, katsoen Hannaa silmiin. Te olette kummallinen. -- (Päästää
käden irti.) Kansallinen! Kuka ei olisi kansallinen? Ette suinkaan te
ole niitä, joissa vallitsee se harhaluulo että muut eivät ole
kansallisia kuin ne, jotka suurinta ääntä pitävät? Mutta vähät siitä.
-- Seikka, joka erittäinkin kehoittaa minua koulun kuntoon panemiseen,
on se, että meillä nyt on tilaisuus saada teistä, neiti Sommar, hyvä
opettaja kouluun, tilaisuus, jota jonkun ajan päästä kenties ei enään
olisikaan.
HANNA. Oi minä olen teille hyvin -- hyvin kiitollinen, herra assessori.
ASSESSORI. Se minua ilahduttaa, neiti Sommar. -- Mutta olenhan toki
varsin epäkohtelias kun viivytän teitä tässä, enkä vie kotiani, jossa
näistä asioista paremmin sopisi keskustella; vaan sitä olen tehnyt
tahallani, sillä olen odotellut kanttoria, jotta saisin hänelle
suorittaa nuo -- kuinka sanoisin? -- nuo koulurahat, mutta häntä ei
näykään. Kas tuolla hän tuleekin; jos olisin ennen kaivannut, olisi
kenties pikemmin tullut.